Sadan vuoden yksinäisyys
- sata vuotta leninismiä

Työväenluokka on liikkeidensä ja kehityksensä spontaania strategiaa, ja puolueen pitää ainoastaan antaa sille ratkaisunsa, ilmentää ja organisoida sitä. (Mario Tronti)

Mielikuvamme Leninistä yhdistyy aina yksinäisyyteen ja "tapahtuman" odottamiseen. Kuva Leninistä, joka puhuu omille ihmisilleen, on yksinäisyyden ja "eron" kuva. Eroa massaliikkeistä. Pakolaisuutta. Ilman ymmärtämystä edes niiltä, jotka kutsuivat ja edelleen kutsuvat itseään marxisteiksi ja leninisteiksi...oikein väliviivallakin. Sata vuotta sitten - vuonna 1902 - Saksassa julkaistiin kirjanen nimeltään Mitä on tehtävä?. Se oli ensimmäinen teksti, jonka tekijäksi oli merkitty Lenin. Sadan vuoden yksinäisyys. Leninin yksinäisyys.

2002-1902

Vuodesta 2002 olemme palanneet vuoteen 1902. Ei siksi, että juhlistaisimme vuosipäivää tai muistelisimme sitä, mikä oli eikä ole enää. Sadan vuoden pituinen harppaus taaksepäin. "Liikkeiden liike", joka on toiminut viimeisten kolmen vuoden aikana Seattlesta eteenpäin, vie meidät nopeasti kysymykseen "Mitä on tehtävä?". Spontaanisuus ja organisaatio. Kun liikkeen spontaani työntövoima päättyy, me joudumme väistämättä asettamaan organisaatioon liittyviä kysymyksiä: miten antaa jatkuvuutta epäjatkuvuudelle? Miten järjestää spontaanisuutta? Miten antaa poliittinen keho kehojen moninaisuudelle? Miten asettaa "viime kädessä" kysymys päätöksenteosta ja miten kohdata suvereenisuutta, joka on meille vihollista? Kyse on vaistoistamme. Leninismin kysymyksiä.

Taistelujen ja tapahtumien pyörteissä on ollut päiviä, joina ajattelimme liikkeemme asteittaista ja jatkuvaa tilallista ja ajallista laajentumista, eräänlaista planetaarista nomadismia Imperiumin metropolien välillä, ja kykyämme välittömästi horjuttaa imperiaalista valtaa. Arvostimme spontaanisuutta, emmekä ajatelleet, miten kääntää spontaanisuuden haltuunotto ohjelmaksi. Sitten tulivat Göteborgin ja Genovan päivät ja yöt, tuliaseiden käyttö ja Imperiumin asettama viimeinen ylittämätön poliittinen raja: kuolema. Sitten tulivat Porto Alegren päivät ja yöt, sosiaalidemokraattinen ja reformistinen poliittinen haltuunottoyritys liikettämme kohtaan; kysymys siitä, kuka johtaa taisteluja: "me" - siis kommunistit - vai "he" - siis reformistit, suvereenisuuden rakastajat.

Liikkeestämme tulee voimaton: samalla tavalla kuin spontaanisuus sen tuotti ja sitä uusinsi, nyt saman spontaanisuuden hidastuminen ajaa sen nurkkaan. Tämä toiminnallisen syklin suhteellisen pitkä aalto valuu hitaasti takaisin, ja tässä tilanteessa tulee kiireelliseksi asettaa kysymyksiä konsolidoinnista, asemoinnista ja organisatorisesta rakentumisesta, erityisesti sosiaalidemokraattisen haltuunottoyrityksen edessä, jonka tarkoitus on vakauttaa imperiaalinen komento eurooppalaisten alueiden sisällä sellaisten politiikkojen pohjalta, jotka rekuperoivat ja kääntävät liikkeiden teemat, viemällä niiden terävimmän reunan pois.

Ilman organisaatiota ei voi asettua "sosiaalidemokraattien" haltuun ottavaa toimintaa vastaan. Organisaatiokysymys - tai kutsutaan sitä vaikka puoluekysymykseksi - on asetettava. Ei tyhjän residualismin termein tai viime hetken "aseisiin kutsumisen" muodossa, joka päästetään ilmoille, kun kaikki ympärillä sortuu, vaan voiman kumuloitumisena tulevaa toimintasykliä varten. Ehkä voisi olla houkuttelevaa palata gramscilaiseen "asemasotateoriaan" tai ajatukseen "pitkästä marssista" instituutioidenkin - erityisesti paikallisten - läpi.

Meidän on kuitenkin asetettava kysymys leninismistä. Meidän on puhuttava yksinäisyydestä. Ei ole hegemoniaan tähtääviä "asemasotia" tai "pitkiä marsseja" ilman taistelua "enemmistönä" olemisesta, ilman taistelua, joka toteutuisi adekvaatisti organisoidulla tavalla paikassa, johon imperiaalinen valta on kiinnittynyt. Sanotaan se sitten saman tien: imperiaalinen valta ei asetu mihinkään paikkaan, vaan kontrolliyhteiskunnille tyypilliseen funktioon eli kykyyn haltuun ottaa reaktiivisesti ja komennon alaisuuteen pakottamisena kaikki ne vaateet ja toimintamallit, joita moninaisuuden liikkeet ovat asettaneet ja toteuttaneet.

Lenin, vuonna 1902, konkreettisessa tilanteessa, joka oli varmasti kovin erilainen kuin nykyinen, keskustelee konkreettisista teemoista, jotka muistuttavat niitä, joista puhumista me ehdotamme tänään. Venäläinen poliittinen johtaja korostaa ennen kaikkea teoreettisen työn keskeisyyttä. Vallankumouksellisten organisaation on ilmaistava korkeinta mahdollista teoreettista tasoa. Teorian on tutkittava tuntemattomia mantereita, eikä vain toistettava sitä, mitä on jo sanottu, sitä, mitä tehdas tuottaa tieteen ja taistelujen muodossa: "tehtaasta tiedämme kaiken", sanoo Lenin - "myös yhteiskunnallisesta tehtaasta", lisäämme me, jotka kehoillamme, aivoillamme ja tunteillamme olemme tämän tehtaan virtalähde.

Lenin arvostaa myös liikkeen spontaanisuutta, samalla erottaen sen radikaalein termein puoluetyöstä. Leninissä ei esiinny spontaanisuuden alistamista puolueelle, vaan näiden radikaalia erottamista. Strategia ja taktiikka elävät kahdessa erillisessä ja erotetussa maailmassa, joiden yhdistyminen voi toteutua ainoastaan kaikkien poliittisen suvereniteetin muotojen tuhoamisen jälkeen. Spontaanisuutta ei siis kritisoida sellaisenaan, ainoastaan silloin, kun siitä muodostuu este puoluekeskustelun aloittamiselle. Juuri samoin termein meidän pitäisi tänään asettaa kysymys moninaisuuden organisoinnista. Moninaisuus ilmaisee potentiaalisen polun, ja puolue kääntää potentiaalisen aktuaaliseksi.

Kolmanneksi Lenin kritisoi ekonomistisia ja terroristisia positioita, jotka hänen näkemyksensä mukaan ovat kuin siamilaiset kaksoset. Kritiikki perustuu käsitykseen, että edellä mainitut harhanäkemykset eivät kykene ylittämään yksinkertaista spontaanisuuden tasoa: ekonomismi ja syndikalismi ankkuroituvat spontaanisuuteen ja kulkevat sen tahdissa; terrorismi taas kärsii tämän tahdin hitaudesta, muuttuu malttamattomaksi ja pyrkii nopeuttamaan marssivauhtia. Kumpikaan suuntaus ei aseta kysymystä erosta ja toistosta. Meidän on oltava erittäin varovaisia, kun keskustelemme transsendenssista ja immanenssista puolueessa. Transsendenssi - kuten Deleuze opettaa - on puhdasta immanenssia, ennakkoon asetetun subjektin tai objektin puutetta - transsendenssi on puolueelle immanenssin taso. Spontaanisuus ei tule ennen puoluetta eikä puolue tule ennen spontaanisuutta. Puolue on puhdasta immanenssia.

Neljänneksi paikallistamme Leninissä voimakkaan kritiikin, joka kohdistuu alkeellisiin organisaatiokäytäntöihin: Lenin ei halua enää toistaa menneisyyden virheitä. Vihdoinkin - konkreettinen ratkaisu konkreettista tilannetta varten - hän ehdottaa puoluetyön aloittamista ilman turhia muodollisuuksia tai kirjainyhdistelmiä. Kumouksellisen kooperaation verkosto on rakennettava lehden perustamisen kautta. Mitä on tehtävä?, joka usein esitetään ekstremismin ja lahkolaisuuden kuntosalina, autoritaarisuuden dekalogina, kertoo meille jostakin aivan muusta. Konkreettisista asioista, spontaanista massaliikkeestä ja sen suhteesta kouralliseen vallankumouksellisia. Juuri konkreettisen tilanteen konkreettisena analyysinä Mitä on tehtävä? on hyödyllinen nykypäivän järkeilyssäkin.

Tehdas ja älytyö

Leninin tähtäimessä on ennen kaikkea ekonomismi eli tendenssi, joka pyrkii ainoastaan työläisten materiaalisten elinolojen asteittaiseen parantamiseen asettamatta kysymystä poliittisesta subjektiivisuudesta ja yhteentörmäyksestä vallitsevan suvereniteetin muodon kanssa. Herran tähden - on sanottava - eihän reformismissa mitään pahaa ole, jos se on taistelujen seurausta, jos sitä kyetään käyttämään työläisten toiminnassa vallankumouksellisin termein. Mutta Leninille ekonomismi, jota hän kritisoi, on spontaanisuuden kypsä hedelmä, kun spontaanisuutta ei kehitetä poliittisen organisaation ja vallankumouksen muotoihin, kun siitä tulee järkäle vallan tuhoamisen tielle. Ekonomismi latistaa liikettä ja vie siltä terän; se ajaa subjektiivisuuden vangiksi tehtaan sisälle, missä taloudellinen taistelu käydään asettamatta kysymystä taistelujen yhteiskunnallisesta kierrosta.

Mitä on tehtävä? -kirjassa Lenin ennakoi voimakkaalla tavalla nyt päätökseen saatettua siirtymää yhteiskunnalliseen työläiseen. Leninin mielestä taistelun on kuljettava ulos tehtaasta. Hänelle tehtaan ja yhteiskunnan on oltava yksi ja sama asia. Tehtaan materiaalisen tuotannon on kohdattava ulkopuolinen intellektuaalisuus voidakseen muuttua yhteiskunnalliseksi ja vallankumoukselliseksi. Samalla tavalla tehtaan materiaalisen tuotannon on kohdattava ulkopuolinen intellektuaalisuus tullakseen yhteiskunnalliseksi ja kapitalistiseksi suvereniteetiksi. Sama prosessi toistuu oudolla tavalla myös nykyisin, vaikkakin kokonaan erilaisissa muodoissa. Huolimatta immateriaalisen työn voittokulusta ja siirtymästä, joka on käynnissä, on edelleen olemassa paikka, josta on kuljettava ulos, jotta todellisuutta voidaan muuttaa: palkkatyö ja porvarilliset instituutiot eli paikka, jossa, kuten leninistisessä tehtaassa, luokkasuhde toimii aina kapitalistin hyväksi. Paikka, jossa poliittinen vakauttaminen ja tuotannollinen rakennemuutos toimivat. Vallankumouksen ei-paikka on siis "ulkona" suhteessa palkkatyöhön ja instituutioon. Tai ollaksemme vielä tarkempia: palkkatyö ja porvarilliset instituutiot ovat "ulkona" suhteessa toteutuvaan vallankumoukseen, ja kulkevat todellisuuden sisälle ainoastaan pakottamalla moninaisuuden alistumaan niihin.

Nyt olisi määriteltävä tarkemmin, mitä me ymmärrämme termillä ekonomismi, kun se sovelletaan "liikkeiden liikkeeseen". Ekonomistinen on tendenssi, joka ei aseta eksplisiittisesti kysymystä suvereniteetin tuhoamisesta. Tästä näkökulmasta lähes koko liikettä liikuttaa nykyisin spontanismi sen ekonomistisessa muodossa. Pienet askeleet, paikallisuus, paikallishallintoon takertuminen, munisipalismi, osallistavat budjetoinnit ja niin edelleen muuttuvat siksi, mikä Leninille oli tehdas eli paikaksi, jossa taistelut kehittyvät spontaanisti, mutta jossa ne eivät horjuta poliittista valtaa. Näistä paikoista on kuljettava ulos läpi koko globaalin yhteiskunnallisen ruumiin (Leninille yhteiskunnallinen ruumis on luokkasuhteiden kokonaisuus, josta tehdas on yksi osa) kumotakseen imperiaalisen suvereniteetin suhteet. Leninille yhteiskunnallisella ruumiilla vuonna 1902 on nimi: Venäjä (vuonna 1917 se on hänelle jo Eurooppa). Meille vuonna 2002, sata vuotta myöhemmin, se on edelleen Eurooppa.

Leninin mielestä ekonomismista uloskulkeminen on mahdollista ainoastaan, jos puoluetyö asettaa teoreettisen tuotannon keskeiselle sijalle. Ilman vallankumouksellista teoriaa ei ole vallankumouksellista liikettä, tämä on leniniläisen diskurssin ydin. Teoriana meidän on käsitettävä tässä korkein mahdollinen teoreettinen taso. Samanaikaisesti Leninissä ei ole mahdollista erottaa vallankumouksellista teoriaa intellektuaalisuudesta yhteiskunnallisen ja tuotannollisen ruumiin yhdistävänä funktiona. Venäläinen intellektuelli - hän, jonka on kirjoitettava puolueteoria - on myös hän, joka yhdistää yhteiskunnallisella tasolla tehtaiden sisäisiä suhteita, joita patruunat hallitsevat kääntämällä irrallisten tuotantosegmenttien sisäiset voimasuhteet kapitalistiseksi yhteiskunnalliseksi rakenteeksi. Taistelu toteutuu siis yhden keskeisen subjektin asemasta: tämä subjekti ei ole tehdastyöläinen, se on intellektuelli yhteiskunnallisessa funktiossaan. Koskaan aikaisemmin sata vuotta vanha diskurssi ei ole ollut yhtä aktuelli kuin nyt massaintellektuaalisuuden aikakaudella. Teoria asettuu tässä puhtaan empirismin tilaan: se, millä on merkitystä, eivät ole termit (työläiset ja pääoma), se, millä on merkitystä, on niiden välinen suhde, ja ainoastaan puolue voi selittää ja ratkaista tämän suhteen puhtaan immanenssin tasolla, jossa se ei kiinnity ennalta olemassa oleviin subjekteihin (työläiset ja pääoma), vaan pakottaa nämä taipumaan sen oman järjen edessä: "puolueen järjen" edessä. Tästä eteenpäin tulevat taistelut, jotka verifioivat teorian oikeudellisuuden, eikä toisinpäin. Teorian sijoittaminen voimakkaasti eteenpäin - muualle - tulevaisuutta ennakoiden; ei puhumalla siitä, minkä me hyvin tunnemme ja näemme (työläiset ja pääoma), vaan siitä, mikä on vielä sumuista, kaukaista, epäselvää: työläisten ja pääoman antagonistisen suhteen ratkaisu. Teoria ja puolue siis erilaisuuteen avautumisen mahdollisuutena, ei vanhan toistona, vaan toiston loputtomana toistona, eli loputtoman mahdollisuuden avautumisena uudelle: Leninin, ikuisen Leniniin paluun merkitys.

Leninissä esiintyy myös toinen tärkeä ajatus teoreettisen tuotannon teemoista, tai paremmin sanottuna, äsken esitetty mietintö kohdataan toisesta lähestymiskulmasta käsin. Leniniläinen ajattelu etenee suurin piirtein seuraavalla tavalla: spontanismi vie, ilman vallankumouksellista teoriaa, ekonomismiin ja omalta osaltaan ekonomismi, joka ei voi tuottaa vallankumouksellista teoriaa työväenluokassa, jättää teoreettisen tuotannon intellektuellien luokan käsiin, jotka vuoden 1902 venäläisessä tilanteessa ovat osa porvarillista luokkaa: liikkeen spontaani kehittyminen johtaa sen alistumiseen porvarilliselle ideologialle. Taistelu spontanismia vastaan ja luokkaorganisaation puolesta tarkoittaa siis ennen kaikkea taistelua intellektuaalisuuden haltuunotosta. Intellektuaalisuuden - intellektuellien kehoon ruumiillistuneen tieteen - sijoittamiseksi porvarillisen ja kapitalistisen luokan ulkopuolelle, siis kommunistisen puolueen sisälle.

Nyt olisi ymmärrettävä, mitä voimme käsittää teoriana ja intellektuaalisuutena tilanteessa, jossa immateriaalinen tuotanto tekee kommunikatiivisuudesta ja kyvystä analysoida maailmaa tuotannon tärkeimmän hyveen. Teoria = intellektuaalisuutta = tuotantoa. Jos teoreettinen tuotanto ei ole enää porvariston teoreettista tuotantoa, silloin intellektuaalisuus on moninaisuuden "omaisuutta". Samanaikaisesti kapitalistien luokka näyttää kuitenkin olevan yhä kykeneväinen intellektuaalisuuden haltuunottoon voidakseen arvottaa mittaamattomasti pääomaa ja vakauttaakseen imperiaalisen komennon. Leninismin ratkaisu, joka liittyi teorian korkeimpaan tasoon ja subjektiivisuuden tuottamiseen, tulee ajankohtaiseksi siinä muodossa, että haltuunoton estämiseksi on pistettävä teoreettiset ilmaisut ja yhteiskunnallinen tuottavuus etenemään sellaista vauhtia, johon komento ei kykene. Intellektuaalisuuden ja teorian maksimaaliset tasot ja niiden etenemiset vievät maaperää kapitalistisen haltuunoton alta. Tulee siis keskeiseksi tuhota kapitalistien kykyä kääntää aina ja kaikkialla proletaarien taistelua komennon uusintamiseksi. Jossain on oltava murtumakohta - ketjun heikko linkki - ja tämä murtumakohta on puolueen asia.

Massaintellektuaalisuuden etujoukkoja

Väline, jonka avulla Lenin asettaa politiikan spontaanien taistelujen sisälle, ei ole puolueen massiivinen läsnäolo, vaan taistelujen teoreettinen tulkinta ja erityisesti kyky selittää niiden merkitystä murtuman näkökulmasta, kääntäen ne voimakkaaksi tulevaisuuden ennakoinniksi. Bolševikit - tai iskristit - eivät koskaan tule olemaan "enemmistö" liikkeen tuottamien elinten sisällä. "Enemmistönä" oleminen on sidoksissa poliittisen työn laatuun, sen tuottavuuteen - tästä Leninin kiinnostus intellektuaalisuuteen, joka on yhteiskunnallisen tuottavuuden huipentuma.

Epäilemättä Lenin ehdottaa kirjassaan eräänlaista työläistutkimusta "ante litteram". Mitä on tehtävä? -kirjassa on varmasti ohje kuvata riistoa ja niiden taistelujen muotoa, jotka asettuvat sitä vastaan. Antagonistisen kirjallisuuden, jonka yleisö on spontaaniliike, on oltava ennen kaikkea todistamisen ja syyttämisen kirjallisuutta. Mutta tämä ei riitä. Agitaattorin ja propagandistin taktisten momenttien rinnalle Lenin asettaa intellektuellien strategisen momentin: he, joiden ei pidä puhua siitä, mistä me tiedämme; siitä, mitä tutkimukset ja taistelut todistavat, vaan siitä, mistä me emme tiedä tarpeeksi; siitä, mistä me emme voi tietää päivittäisistä taisteluista käsin tarpeeksi. Intellektuellit asettavat tuotantosuhteiden ulkopuolelta poliittisen luokkatietoisuuden. He asettavat sen - ei fyysisyytenä, vaan funktiona, immateriaalisuutena. Taso, jolla luokkatietoisuus voi muodostua, on siis taso, jossa luokat ovat toistensa kanssa tekemisissä kokonaisuuksina (eli luokkataistelun yhteiskunnallinen taso), ja valtion ja hallinnan taso (poliittisen taistelun taso, siis Leninille kumouksen taso), eikä se taso, jossa fenomenologisin termein koetaan riistoa. Hume Husserlia vastaan. Luokkatietoisuus on aina antagonististen suhteiden tulosta, eikä koskaan riiston tai puoluetta edeltävien subjektiivisuuksien tulosta.

Nykyisessä kontekstissa me emme voi olla kysymättä: mitkä ovat massaintellektuaalisuuden heijastumat leninistiseen järkeilyyn? Jos intellektuellin rooli kasvaa; jos intellektuaalisuudesta tulee tuotantosuhteiden ja yhteiskunnallisen tehtaan sisäinen osa - keskeisin osa - mitä silloin voi tarkoittaa ulkopuolinen etujoukko? Etujoukko on aina luokkien muodollisten suhteiden - palkkatyön ja instituutioiden - ulkopuolella. Todellinen alistaminen on pelannut työväenluokan hyväksi siihen pisteeseen asti, että työläiset ovat todellisesti vapautuneet, nyt ongelma on vain taas kerran käännettävä, kuten kirotussa peilisodassa; nyt, jälleen kerran, muodolliset suhteet ovat ne, jotka alistavat heitä. Intellektuaalisuus, joka voi nyt rakentaa puoluetta, ei ole moninaisuus kokonaisuutena. On olemassa sisäinen etujoukko, joka perustuu immateriaalisen tuotannon keskeisimpiin subjekteihin: kielelliset ja kommunikatiiviset analyytikot, lähdekoodien ja sisältöjen tuottajat. Moninaisuudellakin on siis keskipiste tai huipentuma, muuten olisi täysin selittämätöntä, miten pääoman uusintaminen toimii. Luokan ja pääoman suhde on edelleen pääoman institutionaalisuuden ja muodollisen palkkatyösuhteen kautta rakentama. Leninistinen valtiollinen intellektuelli (myöhemmin ns. byrokraatti, eräänlainen degeneroitunut valtiollinen intellektuelli), joka rakentaa tätä yhdistävää kudosta, korvautuu useammilla uusilla subjekteilla, joiden tehtävä on rakentaa yhteiskunnallisen tuotannon eri segmenttien kommunikatiivista kudosta.

Lenin sanoo sen meille selkeästi: "Tehtaista me tiedämme kaiken, meidän on katsottava poliittisen vallan suhteisiin, meidän on katsottava tehtaan ulkopuolelle". Mutta mitä voi tänään olla tämä "tehtaan ulkopuolinen", jos tehdas on kaikkialla, jos elämä kokonaisuudessaan on tuottava? Lisäksi, jos valtasuhteet rakentuvat biovallan tasolla, mitä voi tarkoittaa poliittiseen valtaan katsominen? Teesini on, että tänään meidän on katsottava vihamielisesti muodollisiin palkkatyösuhteisiin (ja niiden muodostamiin instituutioihin) ja yhteiskunnan poliittis-institutionaaliseen tasoon. Tämä on "ulkopuolisuus". Työ on kaikkialla, silti palkkatyö ei ole kaikkialla. Biovalta on kaikkialla, silti vallan konstituoidut muodot (siis "demokratia" porvarillisen kieliopin mukaisesti) eivät ole kaikkialla. Diskurssin leninistiset loppupäätelmät ovat itsestään selviä: on vietävä palkka kaikkialle, jotta ei olisi enää eroa työn ja palkkatyön välillä; on vietävä neuvostot kaikkialle, jotta ei olisi enää olemassa suvereniteettia. Riskit ovat ilmiselviä. Lenin ja hänen keskeneräiseksi jäänyt työnsä ovat niiden ilmiselvinä todisteina, ja silti, tästä huolimatta, meidän on katsottava niihin konstituoituvan vallan muotoihin, jotka muodostavat yhteiskunnallisen työn palkkatyön ulkopuolisia muotoja, silti meidän on katsottava moninaisuuteen ulkopuolisena puolueena. Meidän on katsottava työ- ja biopoliittisten suhteiden muodollistamisen ja institutionalisoimisen paikkoihin. Meidän on katsottava niihin paikkoihin, joissa konstituoitunut valta yrittää pysäyttää yhteiskunnallisen dynamiikan riiston muodollisten suhteiden kehikkoon. Meidän on ymmärrettävä, miten voimasuhde muuttuu suvereenisuus- ja alistamissuhteeksi. Hume ja Lenin. Olisi kuitenkin täysin turhaa tehdä kaikki tämä ilman puoluetta.

Intellektuaalisuus, joka kykenee muodostamaan poliittisen tietoisuuden, muodostuu siellä, missä on exodusta palkkatyö- ja valtasuhteista (tai paremmin sanottuna, missä palkkatyö ja instituutiot pakotetaan poistumaan yhteiskunnallisten suhteiden keskuudesta). Exodus puoluetaisteluna, antagonistisena poissaolona (käänteisesti vihollisen poissaolona), eikä spontaanina, ekonomistisena tai terroristisena paon viivana. Exodus suorana hyökkäyksenä palkkatyötä ja konstituoitunutta valtaa vastaan. Massaintellektuaalisuuden aikakautena intellektuaalinen etujoukko, kuten Lenin asian ilmaisee, ei ole se, joka suurin sanoin sellaiseksi julistautuu, vaan se, joka on etujoukko käytännössä, joka pakottaa kaikki muut - kapitalistisesta ja imperiaalisesta vallasta asteittaisiin, ekonomistisiin ja spontaaneihin liikkeisiin saakka - tunnistamaan etujoukon. Meidän on oltava etujoukko. Me tulemme taistelemaan tämän vuoksi. Alkaen mahdollisuudesta osoittaa tulevien globaalimobilisaatioiden yhteydessä taistelusyklin päättyminen voidaksemme omistautua puoluetyöhön. Voittoisa syklin päättäminen...

Poliittinen organisaatio ja militantit

Leninin mielestä etujoukon esille nousu on mahdollinen vain, jos tuotetaan todellisia poliittisia johtajia. Määritelmää ei saisi yksilöidä, vaan se pitäisi ymmärtää singulariteettien kollektiivisena voimana. Heikkous, jonka Iskran ryhmä kohtaa vuonna 1902, on kaadereitten laadullinen riittämättömyys. Heidän amatöörimäisyytensä.

Leninille on keskeistä, että on olemassa - kuten hän sanoo kielellä, joka muistuttaa meidän kieltämme - "omia ihmisiä" liikkeiden sisällä. Näiden "omien ihmisten" on tuotettava korkeinta poliittisen työn tasoa, heidän on kyettävä syntetisoimaan puoluelinjauksia päivittäisessä työssä massaliikkeiden sisällä luovalla tavalla; läsnäololla, joka ei ole massiivinen. Heidän pitää viedä taktiikka strategian piiriin ja strategia taktiikan piiriin. Ainoastaan kaaderit, kuten Lenin asian ilmaisee, voivat kahdessakymmenessäneljässä tunnissa kääntää puoluetaktiikan päälaelleen.

Lenin hyökkää poliittisen organisaation alkeellisia käsityksiä vastaan, vastaan kykenemättömyyttä toimia ammattimaisella tavalla, joka tarkoittaa myös reagoimattomuutta valtiollisille tukahduttamistoimille. Lenin kirjoittaa ammattimaisista vallankumouksellisista, ja meidän tulisi kiinnittää huomiomme juuri termiin "ammattimaiset". Kun päätöksentekokyky, empatia ja politiikka tulevat tuottavan työn keskeisimmiksi ominaisuuksiksi, silloin vihdoinkin ymmärrämme ammattimaisen vallankumouksellisen koko voiman. Immateriaalisen työn vallankumouksellinen ammattimaisuus on selvä. Kaikki nykyiset poliittisen työn keskeisimmät muodot ovat samanaikaisesti keskeisiä tuotannollisesti. Nämä ammatilliset roolit pystyvät kuitenkin tuottamaan täysimääräisesti ainoastaan puoluetyön piirissä, kun ne nousevat palkkatyön muodollista suhdetta vastaan, eli riistoa vastaan. Immateriaalisen työn korkein tuottavuus on sen komennon tuhoamista, joka ohjaa palkkatyötä, joka pakottaa rikkauden ahtaaseen koloon. Lenin kuitenkin pyrkii erottamaan nämä subjektit tuotannon kokonaisuudesta: puolueen suojaaminen, vallankumouksellisen poliittisen projektin jatkuvuuden vakuutena, on mahdollinen ainoastaan puolue- ja massatasojen radikaalin erottamisen välityksellä.

On kuitenkin huomioitava, että ei tule toimia terroristiryhmien, pienten lahkojen tai salaseurojen tavoin, vaan ylläpitämällä suhdetta spontaaniliikkeeseen vallankumouksen ammattimaisuuden kautta. Leninille poliittisten johtajien puute tai näiden heikko laatu on syy sille, ettei kyetä toimimaan tehokkaasti. Mitä on tehtävä? -kirjassa ei ole marxisti- leninististä oman linjan kehumista, omien päätösten absoluuttista varmuutta ja oman voiman tuntoa, vaan syvällinen pessimistinen vire oman poliittisen henkilökunnan tasosta, ja ainoastaan tämä "järjen pessimismi" voi synnyttää "tahdon optimismia". Leninin mielestä oikeilla kaadereilla on mahdollista uudelleen artikuloida puolueen taktiikka kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä, toimia poliittisena subjektina ja kääntää Venäjä ylösalaisin.

Organisaatio, päinvastoin kuin massaliikkeet, ei ole työläisten organisaatio, eikä se ole massaorganisaatio. Se on työläisenä olemisesta kieltäytymisen organisaatio, organisaatiota hyökkäyksenä muodollista palkkatyösuhdetta vastaan. Organisaation on toimittava mahdollisimman tehokkaalla tavalla. Ilman laajentumisia ja ilman muodollistamisia. Leninille edes puolueen nimellä ei ole merkitystä, eikä sen jäsenten nimilistalla. Leninistinen puolue ei ole missään tekemisissä marxisti-leninistisen tradition kanssa. Leninille on tärkeää kyky työntää ulkopuolelta (palkkatyösuhteen ja suvereniteettisuhteen ulkopuolelta), vauhdittaa taistelujen dynamiikkaa, tuottaa murtumia. Mahdollisia murtumia ainoastaan niille, joita ekonomismi ei kykene enää rekuperoimaan.

Leninin mukaan ainoastaan organisoitu poliittinen johto kykenee takaamaan taistelujen jatkuvuuden. Hän esittää tässä yllättävän teoreeman, joka koskee organisaation jäsenten määrän suoraa käänteistä suhdetta massaliikkeeseen osallistujiin. Mitä pienempi on organisaatio, sitä suurempi on massaliikkeisiin osallistujien määrä. Ainoastaan puolustamalla organisaatiotyötä ja tekemällä siitä viholliselle läpäisemättömän on mahdollista rakentaa ennakkoehdot massaliikkeiden jatkuville etenemisille. Leninissä löydämme myös tradition vastaisen määritelmän massaliikkeistä, jotka hän näkee militanttien singulariteettien suhteessa vastakkain asettuviksi. Jos massojen tilalla olisi singulariteetteja...sanoo Lenin suurin piirtein. Tästä määritelmästä löytyy moninaisuuden määritelmän esimuoto. Tässä merkityksessä tulee selväksi, miksi puolueen singulariteettien tehtävä ei ole sijoittua massaliikkeen tasolle, vaan nostaa massaliikkeen tasoa muuttamalla yksilöllisyydet, jotka ovat sen piirissä massaan pirstaloituneina, singulariteeteiksi, jotka edustavat puoluetta, joka ei ole massapuolue. Leninin ongelma vuonna 1902 on, että hänellä ei ole käytettävissä "ihmisiä" vaan "ihmismassa". Kyseessä ei siis ole massojen tasolle laskeutuminen, vaan tämän tason nostattaminen ja referenttien löytäminen singulariteettien muodossa. Lopuksi löydämme myös palkkatyöstä kieltäytymisen poliittisen aktiivisuuden ennakkoehtona: poliittisten johtajien ei pidä hukata aikaa työnteon parissa, heidän työtään on politiikka. Tässäkin määritelmä, joka on täynnä vihaa kaikkia pääoman komentamia palkkatyön muotoja vastaan, ja joka elää massaintellektuaalisuuden määritelmän piirissä.

Muurahainen ja norsu

Kun saavutaan Mitä on "tehtävä? -kirjan viimeisen luvun loppusivuille, alkaa vähitellen nousemaan epäilys: onkohan niin, että loppujen lopuksi leninistinen norsu synnyttääkin pienen pienen muurahaisen? Kieltämättä on mahdollista, että tällainen käsitys muodostuisi. Mitä on tehtävä? -kirjan konkreettinen ehdotus - konkreettisen tilanteen konkreettisen analyysin päätökseksi - on, että on synnytettävä puolueorganisaattoreiden kudos kansallisella tasolla toimivan lehden perustamisen kautta. Näyttää siltä, että Leniniä hivelevät ne kritiikit, jotka sanovat tämän epämuodollisen lehden toimituksen - kommunismin kipinän - haluavan alistaa puoluejohdon. Varmasti sellaiset pettyvät, jotka toivovat löytävänsä organisaatiokaavoja, poliittisia komissaareja, toisia, kolmansia tai neljänsiä toiminnan tasoja tai kansannousun suunnitelmia. Kirjasta löytyy paljon vähemmän, mutta se on paljon enemmän. Leninille kansallisen tason lehti on organisaation vektori, jonka kautta on mahdollista muodostaa ja valmentaa käytännön toiminnassa poliittinen henkilökunta, synnyttää verkosto. Lehti, sen toimituskunta, sen painattaminen, sen jakelu, muuttuvat verkostoitumisen välineiksi. Lisäksi lehdestä tulee debatin kierron ja yhteiskunnallisten taistelujen analyysin väline. Lenin pyrkii vähättelemään tai kuvaamaan realistisella tavalla lehden työtä: se ei ole työ, joka artikuloituu toimituksien, solujen tai piirien välityksellä, se on pelkästään - ja se ei ole vähän - ydinaktivistien verkosto.

Lehden perustamisehdotuksessa löytyy myös vahva poliittinen signaali: suvereniteetin tasoon kiinnittyminen. Lehti ei voi olla paikallisen tason julkaisu, sen ei pidä seurata paikallisia taisteluja, sen on toimittava transsendenssin tasolla, sijoittauduttava kansalliselle tasolle, joka Leninille on suvereniteetin taso, päälaelleen käännettävän poliittisen vallan taso. Lehti kiihdyttää organisaatiovoimia ja pakottaa ne konvergoimaan suvereniteettia vastaan tasolla, jolla suvereniteetti toimii ja muodostuu. Myöhemmin, imperialismia käsittelevästä kirjastaan alkaen Lenin asettaa kumouksellisen toiminnan problematiikkaa imperialismin tasolle Internationaalin muodossa.

Leninistinen norsu synnyttää pienen pienen muurahaisen, vuonna 1902 tämä muurahainen on vielä pieni. Se on pieni, mutta viidentoista vuoden aikana se tulee kasvamaan. Onkohan tämä myös nykyinen tie? Varmasti, jos käytännössä kyetään ratkaisemaan Leninin nostattamat organisaatio- ongelmat tavalla, joka vastaisi nykyistä todellisuutta; jos kykenemme ymmärtämään, mitä on kansalliselle tasolle asettuvan lehden vastine aikakaudella, jolla kommunikaatio ja suvereniteetti saavat uusia muotoja: tässä ei ole enää Detroitiin vietäviä Marxeja eikä Englantiin johdateltavia Lenineitä, on ainoastaan muurahaisia Stalingradissa.