Valtio ja ihmisoikeudet
Valtiottomat ihmiset: ihmisiä vailla oikeuksia?

Hannah Arendtin akateemisen viileä kirja The Origins of Totalitarianism on yksi 1900-luvun keskeisimmistä kansalaisuus-, ihmisoikeus- ja siirtolaisuusteemoja käsittelevistä teoksista. Kirja on monilta osin edelleen ajankohtainen ja siinä esitetyt teesit - hyvin usein tiedostamatta - toimivat argumentteina nykyisessäkin, samoja aiheita sivuavassa keskustelussa. Arendtin keskeisin väittämä on se, että juutalaisiin ja muihin vähemmistöryhmiin viime vuosisadalla kohdistuneet joukkotuhot tulivat mahdollisiksi silloisessa historiallisessa kontekstissa, koska nämä vähemmistöt oli riisuttu kansalaisuudestaan ja sen tuomasta juridisesta turvasta. Saksalais-yhdysvaltalaisen filosofin mielestä kansalaisuus ja ihmisoikeudet ovat toisistaan erottamattomia kansalaisuuden ollessa ihmisoikeuksien perusedellytys.1 Luopuminen kansalaisuudesta asettaa ihmiselämän - Walter Benjaminin termein "alastoman elämän" tai Carl Schmittin termein "todellisen elämän" - täydellisen suojaamattomaan asemaan, ja siten tekee siitä tuhon mahdollisen kohteen.

Arendtin toinen keskeinen teesi - jota tukee myös hänen toinen tärkeä teoksensa Eichmann in Jerusalem - on se, että totalitarismien nousu Euroopassa ja sitä seuranneet joukkomurhat eivät olisi voineet toteutua pelkästään ääriryhmien toiminnan seurauksena: niiden edellytys oli eurooppalaisen poliittisen, yhteiskunnallisen sekä kulttuurisen elämän ja kansallisvaltioiden hallintakoneistojen vääjäämätön eteneminen kohti traagista loppuaan.

Arendt painottaa teoksessaan valtion ja kansalaisuuden olemassaolon positiivista merkitystä vähemmistöille ja kansoille, jotka ovat vaarassa joutua riisutuksi ihmisoikeuksista ja asetetuiksi "alastoman elämän" tilaan. Politiikalla, kansalaisuudella ja suvereniteetillä on keskeinen ja positiivinen rooli ihmisoikeuksien kannalta. Arendt on sitä mieltä, että useita vuosisatoja kestäneiden juutalaisvainojen loppu oli mahdollinen pelkästään Israelin valtion synnyn seurauksena ja antamalla juutalaisille yksiselitteisesti valtion ja kansalaisuuden suoja.2

Meidän on vaikea arvioida, kuinka paljon nykyinen siirtolaisuuden tilanne muistuttaa Arendtin kuvaamaa 1900-luvun alkupuolen skenaariota. Kuitenkin historian kulun ennustettavuuden vaikeus ei voi olla antamatta meille aihetta miettiä, ovatko nykypäivän "valtiottomat" - ne miljoonat siirtolaiset, pakolaiset tai "valtiottomien" kansojen3 edustajat, jotka asuvat maanosassamme - samassa asemassa kuin Arendtin paradigmaattiset juutalaiset eli vailla kansalaisuutta ja "oman" valtion tuomaa suojaa. Meidän on myös erittäin hankalaa todistaa arendtilaisen ratkaisumallin toteuttamismahdollisuutta maailmassa, jossa globalisaation seurauksena perinteiset kansallisvaltiot yhä enemmän menettävät keskeistä rooliaan suvereniteetin ja vallan muodostumisessa.4 Kuten huomaamme Arendtin käsittelemä aihe on todella laaja ja vähemmistöjen asemaa ja ihmisoikeuksia koskeva pohdinta vie väistämättä kohti vielä laajempia kysymyksiä, jotka nivoutuvat politiikan keskeisempään sisältöön: ennen kaikkea suvereniteettiin ja valtaan liittyviin kysymyksiin. Oikeastaan tämä kaikki osoittaa selkeästi miten nykypäivän siirtolaisuuteen liittyvien ongelmien ratkaisumahdollisuudet sisältävät väistämättömästi arvoasetelman, joka liittyy suvereniteettiin, kansallisvaltion nykyiseen rooliin ja demokratian muotoihin globalisaation aikakaudella.

Europe after the rain

Europe after the rain on Max Ernstin kuuluisa dramaattinen maalaus, joka kuvaa sodan - jokaisen sodan - jälkeistä elämää. Ensimmäisen maailmansodan raunioittama Eurooppa muistutti Max Ernstin kuvaamaa sateen jälkeistä Eurooppaa ja juuri tätä historiallista ajanjaksoa Hannah Arendt analysoi The Origins of Totalitarianism -kirjan ehkä tärkeimmässä osiossa, 30-sivuisessa luvussa, jonka nimi on Decline of Nation-State; End of the Rights of the Man. Maanosamme oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen kohdattava valtavia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia mullistuksia. "Inflaatio tuhosi pienomistajien luokan täydellisesti, vieden sen kaiken toivon tuolle puolen, mikä oli jotain sellaista mitä mikään monetaarinen kriisi ei ollut tehnyt aikaisemmin. Kun työttömyys alkoi, se saavutti uskomattomia mittasuhteita, eikä se ollut enää rajattu pelkästään työväenluokkaan, vaan se koski, merkityksettömiä poikkeuksia lukuunottamatta, kokonaisia kansakuntia."5 1920-luvun talouskriisi, hyperinflaatio ja joukkotyöttömyys johtivat alemman keskiluokan työnsaannin mahdollisuuksien, omaisuuden ja tulevaisuudentoivon menettämiseen.

Ensimmäistä kertaa kapitalismin historian aikana lama ja tuho näyttäytyivät lopullisena tilana kokonaiselle sukupolvelle ja kokonaisille yhteiskunnallisille luokille. Samanaikaisesti, Arendt jatkaa, suurten monikansallisten imperiumien tuhoutuminen synnytti, erityisesti itäisessä ja keskisessä Euroopassa, poliittisen tyhjiön. Talouden mullistus ja imperiumien pirstaloituminen synnyttivät nationalismin nousukauden.6 Massaksi muutettujen ja toivoa vailla olevien ihmisten oli helppo samaistua - niin kapitalistisen järjestelmän kuin reaalisosialisminkin piirissä - kansallisiin aatteisiin määritellen identiteettinsä näiden kautta ja siten saada toivonkipinä sytytetyksi uudelleen.7 Arendtin kirjasta on luettavissa miten nationalismi, kansakunta-käsite ja "veren ja maan perintö" eräällä tavalla kuuluvat sekä moderniin kapitalistiseen demokratiaan että sosialismeihin (neuvostososialismiin ja kansallisosialismiin). Näin ollen kansallisvaltio on sekä demokratian että totalitarismien yhteinen piirre ja perusta. Arendtilaisessa käsitteistössä ero näiden välillä on todellisen demokratian kyky jatkuvasti avata uusia vapauden tiloja ja sisällyttää vähemmistöjä, kun taas totalitarismit sulkeutuvat muutokselta ja pyrkivät myös vähemmistöjen poissulkemiseen.8 On kuitenkin merkillepantavaa, miten Arendtissa tämä totalitarismin ja demokratian välinen raja on hyvin häilyvä ja miten loppujen lopuksi demokratian toteutuminen jää pelkästään kansalaisten oman aktiivisuuden ja instituutioiden avoimuuden varaan. Arendtilaiseen malliin on sisäänrakennettu jatkuvien haarautumien dynamiikka, jossa vähemmistöasemassa olevat tuottavat itselleen oman poliittisen yhteisönsä - oman poliksensa.

Kansallisvaltioiden muotoutuminen ja poliittisen kartan uudelleenmäärittyminen eivät tapahtuneet Euroopassa menneen vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana kuitenkaan tämän kaavan mukaisesti: siis piirtämällä yhtenäisen ja "alkuperäisen" yhteisön maantieteellisen asuinalueen ympärille valtiolliset rajat. Hyvin usein nykyisessä keskustelussa unohdetaan kansallisvaltio- ja kansakuntakäsitteiden nuoruus, niiden marginaalinen rooli historian kokonaisuudessa ja niiden abstraktius ja häilyvyys. Kriittinen tarkastelu osoittaa kansa- tai kansallisvaltiokäsitteiden koko rajallisuuden ja keinotekoisuuden.

Imperiumien tuhoutumisen jälkeen Eurooppaa vavisutti valtava ulkoisen ja sisäisen siirtolaisuuden aalto.9 Kymmeniä, ellei satoja miljoonia ihmisiä lähti liikkeelle tai huomasi asuvansa sellaisen valtion rajojen sisällä, jota se ei tuntenut omakseen tai joka ei tunnustanut vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä kansalaisikseen. Arendtin mukaan historiassa oli aiemminkin esiintynyt valtavia muuttoaaltoja, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun Euroopassa kaikki - sekä siirtolaiset että valtaväestö - huomasivat sulauttamisen vaikeudet. Yhdysvaltalainen maahanmuuttomalli ja muutokselle avoin ei-kansallisvaltioluonteinen10 demokratia kykeni positiivisella tavalla, vaikkakaan ei ristiriidattomasti, integroimaan erilaisuuden ja moninaisuuden. Euroopassa taas miljoonista kansalaisuutta vailla olevista ihmisistä muodostui se, mitä Arendt kutsuu nimellä "the scum of the Earth" (maailman pohjasakka), koska olemassa olevat kansallisvaltiot eivät kyenneet tai halunneet sisällyttää suvereniteettinsä piiriin erilaisuutta. Juuri siirtolaiset ja vähemmistöt olivat ne ryhmät, jotka osoittivat kansallisvaltiokäsitteen rajallisuuden. "Kun he olivat jättäneet kotimaansa, he jäivät kodittomiksi; kun he olivat jättäneet valtionsa, he jäivät valtiottomiksi; kun heidät oli riisuttu ihmisoikeuksista, he jäivät oikeudettomiksi; maailman pohjasakka."11 Maailman pohjasakka, samalla tavalla kuin monet valtaväestöön kuuluvat, menetti yhteiskunnallisen statuksensa, työnsä ja omaisuutensa. Erona valtaväestöön nähden oli kuitenkin kansalaisuuden ja ihmisoikeuksien menettäminen eli sellaisen mahdollisuuden menettäminen, jonka ansiosta olisi voinut toimia poliittisessa yhteisössä ja päättää omista asioistaan.

Ihmisoikeuksista kansalaisoikeuksiksi

Arendtin mielestä Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumouksien alkuaikoina ihmisoikeuksia oli pidetty kaikille ihmisille kuuluvina universaaleina oikeuksina. Melko pian näiden vallankumouksien alkuvaiheen jälkeen konstitutiivisen vallankumouksellisen vallan muuttuessa konstituoiduksi suvereeniksi vallaksi12 myös ihmisoikeudet muuttuivat universaaleista oikeuksista kansallisvaltion kansalaisten oikeuksiksi. Oikeudet siis liitettiin syntymään ja alkuperään eli kansalaisuuteen. "Ihmiskunta, Ranskan vallankumouksesta alkaen, käsitettiin kansakuntien perheenä ja näin tuli asteittain itsestäänselväksi, että kansa, eikä yksilö, oli ihmisen kuva."13 Prosessi ei tietenkään ollut ristiriidaton kuten osoittavat ne ongelmat, jotka liittyivät Ranskan tapauksessa merentakaisten siirtomaiden vapautettujen orjien kohtaloon14 tai Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden asemaan. Perusajatus, joka ohjasi ihmisten oikeuksien muuttumista kansalaisten oikeuksiksi oli se, että kaikki ihmiset kuuluvat syntymästään asti tiettyyn homogeniseen yhteisöön (kansaan), jonka kautta heidän on mahdollista toteuttaa omia oikeuksiaan ja vaikuttaa omaan ja yhteisönsä kehitykseen. Yhteisöstä oli tietenkin vaikea löytää tilaa orjille, mustille, alkuperäisväestölle tai myöhemmin romaneille ja juutalaisille. Samalla kun demokratian piiriin muodostui käsite "kansalaisuus" muodostui tai vahvistui käsitys siitä, että on olemassa ihmisiä, joille oikeudet eivät kuuluisi. On siis valheellista liittää käsitys ali-ihmisistä pelkästään 1900-luvun totalitarismeihin - erityisesti kansallis-sosialismiin - kun se on ollut käsite, joka on sisäänrakennettu modernin demokratian sisällyttävään (tai poissulkevaan) käsitteeseen kansalaisuudesta: orjista Amerikan intiaaneihin, kolonialististen valtioiden merentakaisten osien asukkaista juutalaisiin.

Tämän käsityksen seuraukset olivat ilmiselviä: jos ihminen ei kuulunut yhteisöön, jolla oli valtiollisen suvereniteetin muodot, mahdollisuus toteuttaa omia oikeuksiaan jäi vääjäämättä hänen ulottumattomiinsa. Kansallisvaltion muodostumisprosessin keskeisenä olettamuksena oli siihen kuuluvan väestön rodullinen homogeenisuus ja yhteiset kielelliset, kulttuuriset ja historialliset juuret. Euroopassa olivat vallalla nämä romanttiset ihanteet, kun taas todellisuudessa kansat, kielet ja väestöt olivat sekoittuneet täydellisesti keskenään. Modernin suvereniteetin juuret ovat siis tiukasti sidoksissa kansakunta- ja kansallisvaltiokäsitteisiin sekä vähemmistöjen ja epä-ihmisten kuulumattomuuteen näihin; joten on täysin harhaanjohtavaa mustamaalata ja syyllistää "kansallishenkisiä" aatteellisia suuntauksia. Hitlerin lause, jota Arendtkin siteeraa: "oikein on se, mikä on hyvä saksalaisille" oikeastaan kuvaa kaikkien kansallisvaltioiden todellisuutta. Ihmisoikeuksien muuttuminen kansalaisten oikeuksiksi aiheutti Arendtin tutkimalla aikakaudella tilanteen, jossa 100 miljoonaa ihmistä Eurooppassa ajautui tilaan, jossa he olivat vailla kansalaisoikeuksia ja valtion tuomaa suojaa. Sadan miljoonan valtiottoman ihmisen joukko muodostui erilaisten poliittisten ja yksilöllisten päätöksien seurauksena. Hyvin usein nämä päätökset eivät olleet suoraan tai määrätietoisesti yhteydessä itse lopputuloksiin. Arendtin listaamat keskeisimmät tekijät olivat:

a) Työmarkkinoiden aaltoliike, erityisesti Ranskassa, jossa työvoimapula positiivisilla taloussuhdanteilla pakotti helpottamaan vierastyövoiman tuloa maahan, ja jossa talouskriisit aiheuttivat suuria vierasperäisten työläisten palauttamisaaltoja, jolloin sadat tuhannet ihmiset päättivät elää "laittomassa" asemassa.15 "Valtiottoman ihmisen, jolla ei ole oikeutta oleskeluun tai työhön, on tietenkin jatkuvasti rikottava lakia"16;

b) Laittomien siirtolaisten laajentuminen massatasolle taas omalta osaltaan korosti poliisitoimen roolia siirtolaisongelmien ratkaisutekijänä ja samalla teki laittomasta asemasta siirtolaisen "normaalin" statuksen. "Kansallisvaltiot, kykenemättömänä antamaan lain turvaa niille, jotka olivat menettäneet kansallisen hallituksen suojan, siirsivät koko asian poliisille. Tämä oli ensimmäinen kerta Länsi-Euroopassa, kun poliisi sai oikeuden toimia itsenäisesti ja määrätä suoraan ihmisiä."17 Laittomia siirtolaisia oli poistettava maasta ja maahanmuuttopäätökset oli käsiteltävä aina pikaisesti, eräänlaisen hätätilan dominoimassa ilmapiirissä18;

c) Aikaisempien oleskelulupien ja kansalaiseksi hyväksymisten peruuntuminen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa oli pelättävissä suuria muuttoaaltoja ja jossa laittomia siirtolaisia oli yhä suurempia määriä, myös aikaisemmin maahan muuttaneiden asema heikkeni nopeasti. Myös täysin laillisesti maassa olevat joutuivat karkoituspäätöksien kohteeksi: "Maat eivät hyväksyneet kansalaisikseen edes pientä osaa uusista tulijoista, pikemminkin ne aloittivat perumaan aikaisempia hyväksymispäätöksiä, osittain yleisen paniikin vuoksi, osittain koska uusien tulijoiden suuret massat muuttivat saman alkuperän omaavien kansalaisuuden saaneiden alinomaan epävarmaa asemaa"19;

d) Neljäs tärkeä Arendtin listaama tekijä oli kansalaisuuden poistaminen ei-toivotuilta omilta kansalaisilta, mitä monet Euroopan valtiot harjoittivat summittaisesti sekä poliittisista että rodullisista syistä. Saksan kansallis-sosialistinen valtio esimerkiksi ensisijaisesti tavoitteli oman maansa juutalaisten kansalaisuuden riistämistä. Omien kansalaisten joukkotuho ei voinut tulla missään vaiheessa kyseeseen, koska se olisi ollut kaikkien juridisten periaatteiden vastaista ja kansallis-sosialistit olivat hyvin tarkkoja laillisuuskysymyksissä. Samaa kansalaisuuden poisottamismenetelmää sovelsivat samoina aikoina ja olivat jo soveltaneet aikaisemmin myös monet muutkin valtiot.20 Suuri merkitys oli myös sillä, että mikään vieras valtio ei suostunut tunnustamaan pakolaisia oman maan kansalaisiksi tai antamaan heille turvaa. Tilanne sai tragikoomisia piirteitä, joita Erich Maria Remarque kuvaa kirjoissaan.21 Arendt myös kuvaa valtioiden rajapoliisien välillä vallitsevaa eräänlaista ei-taisteltua sotaa epä-kansalaisten sijoittamisesta. Kun mikään valtio ei halunnut vastaanottaa valtiottomia kansalaisia heitä salakuljetettiin rajojen puolelta toiselle. "Valtio, painottamalla omaa karkoitusoikeuttaan, oli pakotettu valtiottomien laittomasta asemasta suoranaisesti laittomiin tekoihin. Se salakuljetti karkoittamiaan valtiottomia naapurimaihin sillä tuloksella, että nämä maksoivat takaisin samalla mitalla".22 Tässä tilanteessa traaginen loppunäytös alkoi jo hahmottua.

e) Sen lisäksi, että miljoonia ihmisiä riisuttiin kansalaisuudestaan Euroopassa oli myös valtava määrä ihmisiä, jotka eivät tunnustautuneet oman valtionsa kansalaisiksi. Ihmisiä, jotka olivat paenneet Venäjältä kommunistien hirmuvaltaa, Espanjan tasavaltalaiset, ja monet muut jotka kuuluivat etnisiin tai poliittisiin vähemmistöihin. Hyvin usein valtiottomilta puuttui siis heidän omien hallituksiensa suojelu vieraalla maaperällä. He olivat epäkansalaisia, he olivat muuttaneet pois tai sitten valtion ja kansalaisten välillä vallitsi täydellinen epäluottamus23;

f) Vallitsevassa tilanteessa tuli myös mahdottomaksi enää pitää kiinni perinteisestä turvapaikkaoikeudesta, joka oli ollut yksi Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumouksien suurista saavutuksista ihmisoikeuksien saralla. "Ensimmäinen suuri vahinko, joka aiheutui kansallisvaltioille satojen tuhansien valtiottomien tulon seurauksena oli se, että turvapaikkaoikeus - eli ainoa oikeus, joka on aina ollut ihmisoikeuksien symbolina kansainvälisten suhteiden piirissä - tuli kielletyksi"24.

Sadasta miljonasta ihmisestä Euroopassa tuli olemuksellisesti valtioon kuulumattomia. Oman syntyperän tai olosuhteiden pakosta heidät tuomittiin erilaisuuteen ja alastomaan elämään. Heillä ei ollut enää sellaista yhteisöä, jossa heidän olisi ollut mahdollista osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Heiltä oli riisuttu pois oikeus asettua yhteiskunnalliseen tilaan. "Ihmisoikeuksien perusteellinen poistaminen ilmenee ensinnäkin ja kaiken tärkeimpänä sellaisen paikan maailmassa poistamisena, joka tekee mielipiteistä ja toiminnoista todellisia."25 Arendtin analyysi tuo selkeästi esille myös hänen oman poliittisen näkemyksensä, joka on hyvin pitkälle ankkuroitunut käsitykseen kansallisvaltiosta ihmisoikeuksien takeena. Hänen mielestään jokaiselle on löydettävä oma poliittinen yhteisö, joka olisi samalla myös homogeeninen tai tarpeeksi avoin demokratialle, jotta se ei asettaisi kansalaisia tilanteeseen, jossa heidän on mahdollista menettää juridisen statuksensa tuoma turva. Se miten asian laita on nyt, kun kohtaamme kansallisvaltioiden kriisin, on sitten aivan toinen kysymys.

Viitteet:

1 Perusväittämämme on se, että modernilla aikakaudella ei ole ihmisoikeuksia, vaan pelkästään kansalaisoikeuksia, joiden piiriin eivät kuulu ihmiset ilman kansalaisuutta.
2 H. Arendt ei ole yksiselitteisesti Israelin valtion puolestapuhuja. Hän tuo useampaan otteeseen esille vähemmistöjen aseman Israelissa ja kritisoi mm. maan isien - sionistien - kytköksiä natsihallintoon. Arendt suhtautuu myös suhteellisen negatiivisesti tapaan, jolla Eichmanin Jerusalemin oikeudenkäynnissä toistettiin kaikki latteudet natsien murhanhimosta ja unohdettiin historiallinen konteksti, juutalaisvainojen pitkät perinteet Euroopassa, ja tiettyjen juutalaisten - erityisesti sionistien ja juutalaisten seurakuntien johtajien - osallisuus kansanmurhassa.
3 Nykypäivän valtiottomista kansoista mainittakoon kurdit, palestiinalaiset, tamilit, romanit ja sadat muut, jotka elävät vähemmistönä valtion alueen sisällä, jota he eivät tunnusta omakseen tai joka ei tunnusta heitä kansalaisiksi, joilla olisi täydet oikeudet tai tasa-arvoinen asema yhteiskunnassa.
4 Kansallisvaltion ja uusien globaalien suvereniteetin muotojen välisestä suhteesta on saatavissa laajasti kirjallisuutta. Yksi keskeisimmistä teoksista on: Hardt, Michael & Negri, Toni, 2000. Empire. I painos. Harvard University Press. Harvard.
5 "Inflation destroyed the whole class of small property owners beyond hope for recovery or new formation, something which no monetary crisis had ever done before. Unemployment, when it came, reached fabulous proportions, was no longer restricted to the working class but seized with insignificant exceptions whole nations" (Arendt 1976, 267)
6 H. Arendt kuvaa kirjassaan tämän historiallisen prosessin erittäin syvällisesti. Aiheita sivuava tärkeä teos on myös: Hobsbawm, Eric, 1999. Äärimmäisyyksien aika. I painos. Vastapaino. Jyväskylä.
7 Yksi keskeisemmistä massapsykologiaan, seksualisuuteen ja kansallis-sosialismiin liittyvistä teoksista on: Reich, Wilhelm, 1970. The Mass Psychology of Fascism. I painos. Farrar - Straus & Giroux Inc.
8 Katso esimerkiksi Arendt, Hannah 1963. On Revolution. I painos. The Viking Press. New York.
9 Tilastotietoa näistä ilmiöistä löytyy kirjasta: Sasseen, Saskia, 1999. Guests and Aliens. I painos. The New Press. New York.
10 Katso myös M. Hardt & T. Negri, idem.
11 "Once they had left their homeland they remained homeless, once they had left their state they became stateless; once they had been deprived of human rights they were rightless, the scum of the earth" (Arendt 1976, 267).
12 Käsite konstitutiivinen valta - konstituoitunut valta on keskeinen koko Toni Negrin laajassa tuotannossa, josta lukija löytää syvällisiä analyysejä käsiteparista.
13 "As mankind, since the French Revolution, was conceived in the image of a family of nations, it gradually became self-evident that the people, and not the individual, was the image of man" (Arendt 1976, 291).
14 Yksi hienommista kirjoista, joissa suuri moderni vallankumous kerrotaan epä-ihmisten näkökulmasta on C. L. R. James, 1938. The Black Jacobins. I painos. Vintage Books. New York.
15 Samankaltaisia prosesseja kuvaa Saskia Sasseen. Laittomiin maahanmuuttajiin ja / tai "vihreisiin kortteihin" liittyvä debatti on voimakkaasti käynnissä mm. Yhdysvalloissa ja Saksassa.
16 "The stateless person, without right to residence and without the right to work, had of course constantly to transgress the law" (Arendt 1976, 286)
17 "The nation-state, incapable of providing a law for those who had lost the protection of a national government, transferred the whole matter to the police. This was the first time the police in western Europe had received authority to act on its own, to rule directly over people". (Arendt 1976, 287)
18 Katso myös: Dal Lago, Alessandro, 1999. Non-persone. I painos. Feltrinelli. Milano. Samankaltaisesta ilmiöstä on kaiketi kyse myös äskettäisessä suomalaisen turvapaikkalainsäädännön pikaisessa uudistamisessa.
19 "Instead of naturalizing at least a small portion of the new arrivals, the countries began to cancel earlier naturalizations, partly because of general panic and partly because the arrival of great masses of newcomers actually changed the always precarious position of naturalized citizens of the same origin". (Arendt 1976, 285)
20 Hyvin tärkeä ennakkotapaus on I.W.W.:n jäsenten karkoitus Yhdysvalloista 1920-luvulla, josta on olemassa erittäin tarkka dokumentointi kirjassa: Preston Jr., William 1963. Aliens and Dissenters. I painos. Harvard University Press. Harvard.
21 Erich Maria Remarque kuvaa saksalaisten poliittisten pakolaisten elämää koskettavalla ja hauskalla tavalla monessa kirjassaan.
22 "The state, insisting on its sovereign right of expulsion, was forced by the illegal nature of statelessness into admittedly illegal acts. It smuggled its expelled stateless into neighboring countries, with the result that the latter retaliated in kind" (Arendt 1976, 283-284).
23 Samassa asemassa ovat esimerkiksi kurdit, jotka ovat virallisesti Turkkin tai Irakin kansalaisia. On vaikea kuvitella, kuinka he voisivat asioida sellaisen valtion ulkomaan- edustustoissa, jonka kansalaisia he kyllä ovat, mutta joka kieltää heitä puhumasta äidinkieltä.
24 "The first great damage done to the nation-states as result of the arrival of hundreds of thousands of stateless people was that the right of asylum, the only right that had ever figured as a symbol of the Rights of Man in the sphere of international relationships, was being abolished". (Arendt 1976, 280)
25 "The fundamental deprivation of human rights is manifested first and above all in the deprivation of a place in the world which makes opinions significant and actions effective". (Arendt 1976, 296).