Yksi jakautuu kahdeksi
Alain Badiou

Tänään Leninin poliittisten töiden parissa niiden kokonaisuudessaan vieraillaan jälleen demokratian ja totalitaarisen diktatuurin välisen kanonisen vastakohtaisuuden kautta. Kuitenkin totuus on se, että tämä väittely on jo käyty. Samalla tavoin juuri demokratian kategorian perustalta, vuodesta 1918 eteenpäin, läntiset sosiaalidemokraatit, etummaisena Karl Kautsky, yrittivät saattaa huonoon huutoon Leninin poliittisen ajattelun sinänsä, eivätkä ainoastaan bolševistisen vallankumouksen.

Se mikä meitä saattaa tässä yhä kiinnostaa, on ennen kaikkea Leninin teoreettinen vastaus tähän viralliseen hyökkäykseen, joka sisältyi erityisesti pamflettiin, jonka Kautsky julkaisi Wienissä vuonna 1918 nimellä Köyhälistön diktatuuri ja johon Lenin vastasi kuuluisalla kirjoituksellaan Proletariaatin vallankumous ja luopio Kautsky.

Kuten kuuluu edustuksellisen ja parlamentaarisen poliittisen järjestelmän puolustajaksi julistautuneen partisaanin asiaan, Kautsky asettaa lähes kaiken painotuksen äänioikeuskysymykselle. On kaiken kaikkiaan huomattavaa, että Lenin pitää tätä toimenpidettä Kautskyn 'hylkäämisen' syvimpänä olemuksena. Ei ole kyse siitä, että Lenin ajattelisi äänioikeuden tukemisen olevan millään tavoin teoreettinen virhe. Päinvastoin, Leninin mielestä voi olla todellakin hyödyllistä tai peräti välttämätöntä osallistua vaaleihin. Pamfletissaan vasemmistolaisuudesta hän toistaa alinomaa tätä näkemystä väkivaltaisesti, parlamentaarisen äänestyksen absoluuttisia vastustajia vastaan. Se mistä Lenin nuhtelee Kautskya on paljon hienovaraisempaa ja mielenkiintoisempaa. Jos Kautsky olisi sanonut: vastustan venäläisten bolševikkien päätöstä evätä äänioikeus taantumuksellisilta ja riistäjiltä, hän olisi ottanut kannan sellaiseen, mitä Lenin kutsuu olemuksellisesti venäläiseksi kysymykseksi, eikä kysymykseen proletariaatin diktatuurista yleisesti ottaen. Sitten hän olisi voinut laittaa pamflettinsa nimeksi Bolševikkeja vastaan. Poliittisesti asiat olisivat olleet selkeitä. Mutta Kautsky ei tehnyt näin. Kautsky vaati puuttumista kysymykseen proletariaatin diktatuurista yleisesti ottaen ja demokratiasta yleisesti ottaen. Tämän tekeminen taktisen ja paikallistetun Venäjällä tehdyn päätöksen perustalta on 'hylkäämisen' olemus. 'Hylkäämisen' olemuksena on aina argumentoida taktisesta olosuhteesta käsin, kumotakseen jotain periaatteellista; aloittaa toissijaisesta ristiriitaisuudesta langettaakseen revisionistisen tuomion siitä politiikan käsityksestä, joka määrittää sitä periaatteiden asiana.

Katsokaamme yksityiskohtaisemmin kuinka Lenin etenee. Lainaan:

"Vetoamalla äänioikeuteen Kautsky on paljastautunut bolševikkien poleemiseksi viholliseksi, sellaiseksi joka tekee teoriasta roskaa. Sillä teoria, toisin sanoen demokratian ja diktatuurin yleisten luokkaperiaatteiden tutkimus - ei ainoastaan niiden jotka koskettavat jotain tiettyä valtiota - ei saa perustua erityiseen kysymykseen kuten äänioikeuteen, vaan sen sijaan yleiseen ongelmaan: voidaanko pitää yllä demokratiaa rikkaille ja riistäjille historiallisessa vaiheessa, jota leimaa riistäjien kukistaminen ja heidän Valtionsa korvaaminen riistettyjen Valtiolla? Näin, ja vain näin, voi teoreetikko asettaa kysymyksen."

Oikeastaan teoria on siten sitä, mikä yhdistää ajatukseen kysymyksen merkityksen. Demokratian kysymyksen merkitystä ei millään tavoin kiteytä paikallinen ja taktinen päätös, kuten äänioikeuden kieltäminen rikkailta ja riistäjiltä, päätös, joka liittyy tässä tapauksessa Venäjän vallankumouksen yksityiskohtaisuuteen. Sen sijaan tämän merkityksen kiteyttää yleinen voiton periaate: olemme, Lenin sanoo, voitokkaiden vallankumousten hetkellä, riistäjien kukistamisen todellisella hetkellä. Emme ole enää Pariisin kommuunin hetkellä, rohkeuden ja verisen tappion hetkellä. Teoreetikko on se, joka lähestyy kysymyksiä - esimerkiksi demokratiaa - täten määritellystä merkityksestä käsin. Luopio on se, joka ei ota huomioon merkitystä. Se, joka ripustaa poliittisen kaunansa erityiseen episodiin.

Tässä voidaan selvästi nähdä, missä mielessä Lenin on se poliittinen ajattelija, joka avaa vuosisadan. Hän on se, joka tekee voitosta - siitä mikä on tehokkaasti todellista vallankumouksellisessa politiikassa - teorian sisäisen ehdon. Tällä tavoin Lenin kiteyttää sen, mikä tulee muodostamaan vuosisadan tärkeintä poliittista subjektiivisuutta, ainakin sen viimeiselle neljännekselle saakka.

Siten 1900-luku, tai vuoden 1917 ja 1970-luvun lopun välinen aika, ei millään tavoin ole - kuten tämän päivän liberalistit väittävät - ideologian, imaginaarisen tai utopian vuosisata. Sen subjektiivinen määritys on leninistinen määritys. Kyseessä on todellisen intohimo, sen intohimo mikä on välittömästi käytännölliseksi tehtävää, tässä ja nyt.

Mitä 1900-luvulla on sanottavana itsestään? Joka tapauksessa se ei ole lupauksen vaan toteutumisen vuosisata. Se on teon, tehokkaan, absoluuttisen nykyisyyden vuosisata, ei enteen, tulevan vuosisata. 1900-luku kokee itsensä voittojen vuosisatana, yritysten ja epäonnistumisten vuosituhannen jälkeen. 1900-luvun toimijat luovuttavat turhan ja ylevän yrityksen kultin, ideologisen vangitsemisen kantajan, edeltäneelle vuosisadalle, 1800-luvun onnettomalle romantismille. 1900-luku julistaa: ei enää epäonnistumisia, voittojen aika on tullut! Voitokas subjektiivisuus on pidempikestoinen kuin kaikki ilmeiset tappiot, koska se ei ole empiirinen vaan konstitutiivinen. Voitto on se transsendentaalinen teema, joka komentaa epäonnistumista itseään. 'Vallankumous' on yksi tämän teeman nimistä. Vuoden 1917 lokakuun vallankumous ja sen jälkeen Kiinan sekä Kuuban vallankumoukset, aivan kuten algerialaisten ja vietnamilaisten voitot niiden kansallisen vapautumisen sodissa, kaikki tämä lasketaan empiiriseksi todisteeksi tästä teemasta ja kaikki se merkitsee tappioiden tappiota, 1848 kesäkuun tai Pariisin kommuunin verilöylyjen hyvittämistä.

Leninille voiton keino on teoreettinen ja käytännöllinen kirkkaus mitä tulee ratkaisevaan vastakkainasetteluun, totaaliseen ja lopulliseen sotaan. Vain totaalinen sota voi johtaa voittoon, joka on todella voittoisa. Tässä suhteessa 1900-luku on sodan vuosisata. Mutta tämä väite kietoo yhteen useampia ideoita, jotka kaikki kääntävät ylösalaisin kysymyksen Kahdesta tai antagonistisesta halkeamasta. 1900-luku julisti, että sen laki oli Kaksi, antagonismi; tässä mielessä kylmän sodan loppu (amerikkalainen imperialismi vastaan sosialistinen leiri), viimeinen totaalinen Kahden hahmo, myös antaa merkin vuosisadan lopusta. Kaksi saattaa kuitenkin ottaa kolme erilaista muotoa:

1. On keskeinen antagonismi, kaksi subjektiivisuutta järjestäytyneenä globaalissa mittakaavassa kuolettavaan taisteluun. Vuosisata on tämän taistelun näyttämö.

2. On yhtä väkivaltainen antagonismi kahden erilaisen antagonismin käsittämisen ja ajattelemisen tavan välillä. Juuri tämä on kommunismin ja fasismin välisen vastakkainasettelun olemus. Kommunisteille maapallonlaajuinen vastakkainasettelu on pohjimmiltaan luokkien välinen. Radikaaleille fasismeille se on kansakuntien ja rotujen välinen. Tässä Kaksi jakautuu kahdeksi. Toisaalta todistamme antagonistisen teesin sekaannuksen ja toisaalta antagonistisen teesin antagonismista. Tämä toinen jaottelu on olennainen, ehkä olennaisempi kuin ensimmäinen. Kaiken kaikkiaan antifasisteja oli enemmän kuin kommunisteja, ja on luonteenomaista, että toinen maailmansota taisteltiin tämän johdannaisen jaon mukaisesti eikä yhteisen antagonismin käsityksen pohjalta, mikä vain johdatti kylmän sodan syntymiseen, lukuunottamatta periferioita (Korean ja Vietnamin sodat).

3. 1900-luku kutsutaan liikkeelle tuotannon vuosisatana, sodan ja lopullisen ykseyden kautta. Antagonismi on voitettava toisen leirin voittona toisesta. Siten voidaan myös sanoa, että tässä mielessä Kahden vuosisataa elähdyttää Yhden radikaali halu. Se mikä nimeää antagonismin ilmaisemisen Yhden väkivallan kanssa on sota, todellisen todentaminen.

Pankaamme merkille, että emme ole tekemisissä dialektisen kaavan kanssa. Mikään ei anna aihetta nähdä ennalta synteesiä, ristiriidan sisäistä voittamista. Päinvastoin, kaikki viittaa jomman kumman termin tukahduttamiseen. 1900-luku on Kahden ja Yhden ei-dialektisen rinnakkain asettamisen hahmo. On kysymys sen tietämisestä, mikä on vuosisadan arviointi dialektisesta ajattelusta. Onko voittoisassa lopputuloksessa moottori antagonismi itse vai Yhden halu? Tämä on yksi leninismin tärkeimmistä filosofisista kysymyksistä. Epäilemättä se on kysymys, jonka parissa Mao ja kiinalaiset kommunistit työskentelivät mitä uutterimmin.

Vuoden 1965 paikkeilla Kiinassa alkoi se, mitä paikallinen lehdistö, aina kekseliäänä mitä tulee konfliktien nimityksiin, kutsui suureksi luokkataisteluksi filosofian kentällä. Tämä kamppailu asettaa vastakkain toisaalta ne, jotka ajattelevat että dialektiikan olemus on ristiriitaisten termien vastakkaisuus, ja että se on annettuna kaavassa yksi jakautuu kahdeksi, ja toisaalta ne, jotka ajattelevat että dialektiikan olemus on ristiriitaisten termien synteesi, ja että siten oikea kaava on kaksi sulautuu yhdeksi. Ilmeistä skolastiikkaa, oleellinen totuus. Juuri tämä on tosiasiassa vallankumouksellisen subjektiivisuuden identifikaation, sen konstitutiivisen halun kysymys. Onko se jakautumisen, sodan halu vai sen sijaan yhdistymisen, ykseyden, rauhan halu? Joka tapauksessa tuohon aikaan Kiinassa vasemmistolaisiksi nimitettiin niitä, jotka pitäytyivät sääntöön 'yksi jakautuu kahdeksi', ja oikeistolaisiksi niitä, kannattivat sääntöä 'kaksi sulautuu yhdeksi'. Miksi?

Jos synteesin sääntö (kaksi sulautuu yhdeksi), käsitettynä subjektiiviseksi kaavaksi, Yhden haluksi, on oikeistolaista, tämä johtuu siitä, että kiinalaisten vallankumouksellisten silmissä se on kaiken kaikkiaan epäkypsä. Tämän säännön subjekti on yhä kulkematta Kahden poikki loppuun saakka, se ei vielä tiedä mitä on kokonaisesti voittoisa luokkasota. Tästä seuraa, että Yksi, jonka halua se hautoo, ei ole vielä edes ajateltavissa, mikä tarkoittaa, että synteesin kuoren alla tämä halu kutsuu vanhaa Yhtä. Tämä dialektiikan tulkinta tuo mukanaan entiselleen saattamisen. Välttääkseen konservatiivisuutta, ollakseen vallankumouksellinen aktivisti nykyisyydessä, täytyy sen sijaan haluta jakautumista. Uutuuden kysymyksestä tulee välittömästi luovan halkeaman kysymys tilanteen erityisyyden sisäisesti.

Erityisesti vuosien 1966 ja 1967 aikana ja keskellä uskomatonta kiihkoa ja hämmennystä, Kiinassa kulttuurivallankumous vastusti tämän dialektisen kaavan molempien versioiden partisaaneja. Toisaalta olivat ne, jotka ajattelivat Maon, joka oli tuohon aikaan käytännössä vähemmistöasemassa puolueen linjan suhteen, takana, että sosialistisen Valtion ei tulisi olla valvottu ja poliisimainen massapolitiikan loppu, vaan että, päinvastoin, sen tulisi toimia kiihokkeena politiikan purkaukselle, todellista kommunismia kohden tapahtuvan marssin merkin alla. Ja toisaalta olivat ne, jotka Liu Shaoqin sekä erityisesti Deng Xiaopingin takana ajattelivat, että koska taloudellisen hallinnoinnin tulisi olla asioiden pääasiallinen aspekti, yleiset mobilisaatiot ovat pikemminkin katalia kuin välttämättömiä. Koulutetut nuoret olivat maolaisen linjan keihäänkärki. Puoluekaaderit ja suuri määrä intellektuelleja ottivat enemmän tai vähemmän avoimen oppositiolinjan. Maanviljelijät odottelivat varovaisesti omaa hetkeään. Työläiset - tuo ratkaiseva voima - olivat niin repeytyneitä kilpailevien organisaatioiden välillä, että lopulta, vuosista 1967-1968 alkaen, valtion ollessa vaarassa joutua poliittisen virtauksen mukaansa tempaamaksi, armeijan väliintulo osoittautui välttämättömäksi. Tästä alkoi erittäin väkivaltaisten ja monimutkaisten byrokraattisten vastakkainasettelujen pitkä vaihe, josta ei puuttunut kansanomaisia hyökkäyksiä, aina Maon kuolemaan (1976) saakka, jota seurasi nopeasti Dengin valtaan nostanut thermidor-kuun kaappaus.

Mitä tulee tämän poliittisen pyörremyrskyn panoksiin, se on niin ennen näkemätön ja samalla niin omituinen, että lukuisia niistä opetuksista, joita se on tuonut mukanaan, ei ole vielä esitetty, siitä huolimatta että se tarjosi ratkaisevaa inspiraatiota vuosien 1967 ja 1975 väliselle ranskalaiselle maolaisuudelle, ainoalle innovatiiviselle toukukuun 1968 jälkeiselle poliittiselle virtaukselle. Joka tapauksessa ei ole epäilystäkään siitä, että kulttuurivallankumous antoi merkin kokonaisen ajanjakson päättymisestä, jakson, jonka keskeinen kohde oli Puolue ja jonka tärkein poliittinen käsite oli proletariaatti.

Sanottakoon omimennen, että nykyään on imperiaalisen ja kapitalistisen orjamaisuuden palauttajien keskuudessa muodikasta arvioida tämä arvaamaton episodi veriseksi ja kesyttämättömäksi valtataisteluksi, jossa Mao, kiinalaisen politbyroon vähemmistö, yritti keinolla millä hyvänsä kiivetä takaisin huipulle. Ensinnäkin täytyy vastata, että tämän tyyppisen poliittisen episodin määrittäminen valtataistelun sanalla merkitsee pilkan vetämistä puoleensa, aukinaisen oven hajoittamista. Kulttuurivallankumouksen militantit eivät koskaan lakanneet lainaamasta Leninin julistusta (joka ei ehkä ollut hänen parhaitaan, mutta se on toinen tarina) siitä, että viime kädessä ongelma on valta. Maon uhattu asema oli yksi erityisistä panoksista taistelussa, aivan kuten Mao itsekin virallisesti osoitti. Kiinan-tulkitsijoidemme löydöt eivät ole mitään muuta kuin sisäisiä ja julkisia teemoja puolisisällissodasta, joka oli käynnissä Kiinassa vuosien 1965 ja 1976 välillä, sodasta, jonka kunnolla vallankumouksellinen jakso (uuden poliittisen ajattelun olemassaolon merkityksessä) on löydettävissä vain alkusegmentistä (1965-1968). Lisäksi, mistä saakka poliittiset filosofimme ovat pitäneet sitä kauhun aiheena, että uhattu johtaja saattaisi yrittää saada takaisin vaikutusvaltaansa? Eivätkö he keskustele päivät pitkät juuri tästä sellaisena, mikä muodostaa parlamentaarisen politiikan viehättävän ja demokraattisen olemuksen? Sitten voidaan väittää, että valtataistelun merkitys ja tärkeys tulee arvioida siihen liittyvien panosten mukaisesti. Varsinkin kun tämän kamppailun aseet ovat klassisen vallankumouksellisia, siinä mielessä että ne johtavat Maon huomauttamaan, että vallankumous ei ole gaalaillallinen: verrattomia miljoonien työläisten ja nuorten mobilisaatioita, todella ennenkuulumaton ilmaisun ja järjestäytymisen vapaus, valtavia mielenosoituksia, poliittisia kokouksia kaikissa työ- ja opiskelupaikoissa, brutaaleja ja vehkeileviä väittelyjä, toistuvaa ja anarkistista väkivallan käyttöä, mukaanlukien aseistettua väkivaltaa jne. Tosiaan, kuka voisi väittää tänään, että Deng Xiaoping, jonka kulttuurivallankumouksen aktivistit määrittivät toiseksi korkeimmaksi niiden virkamiesten joukossa, jotka puolueen jäsenyydestään huolimatta olivat sitoutuneita kapitalistiselle polulle, ei tosiasiassa ollut sellaisella kehityksen ja yhteiskunnan rakentamisen linjalla, joka oli täysin vastakkainen suhteessa Maon innovatiiviseen ja kollektivistiseen linjaan? Emmekö nähneetkin, että kun Deng Maon kuoleman jälkeen anasti vallan byrokraattisella vallankaappauksella, hän levitti, koko 1980-luvun ajan ja kuolemaansa saakka, täysin raakalaismaista ja täysin turmeltunutta uuskapitalismin muotoa, sitäkin epäoikeutetumpaa, koska se piti huolen Puolueen yksinvaltaisuudesta? Kaikella kunnioituksella näitä kysymyksiä kohtaan, näin todella oli olemassa se mitä kiinalaiset ihastuttavalla kielellään nimittävät kamppailuksi kahden luokan, kahden tien ja kahden linjan välillä, erityisesti koskien kaikkein tärkeimpiä asioita (suhteet kaupunkien ja maaseudun välillä, älytyön ja käsin tehdyn työn välillä, puolueen ja massojen välillä jne.).

Mutta väkivallanteot, usein niin äärimmäiset? Sadat tuhannet kuolleet? Vainot, erityisesti intellektuellien? Niistä voidaan sanoa sama asia kuin kaikista väkivallanteoista, jotka ovat jääneet historiaan, tähän päivään saakka, mistä tahansa laajentavista yrityksistä harjoittaa vapaata politiikkaa. Sen ikuisen järjestyksen radikaali mullistaminen, joka alistaa yhteiskunnan vauraudelle ja vauraille, vallalle ja voimakkaille, tieteelle ja tieteilijöille, pääomalle ja palvelijoille, ei voi olla lempeää, edistyksellistä ja rauhallista. Jo siinä on mahtava ja ankara ajattelun väkivalta, kun lakkaa sietämästä sitä, että ihmisten ajattelua ei lasketa miksikään, työläisten kollektiivista älyä ei miksikään, miksikään ei lasketa, sanoaksemme totuuden, mitään ajattelua, joka ei ole samanlainen sen järjestyksen kanssa, jossa taloudellisen voiton inhottavaa valtaa ikuistetaan. Totaalisen vapautumisen aihe, harjoitettuna nykyisyydessä, absoluuttisen nykyisyyden innokkuudessa, sijoittuu aina Hyvän ja Pahan tuolle puolen, koska toiminnan olosuhteissa ainoa tunnettu Hyvä on se, minkä vallitseva olotila vakiinnuttaa oman toimeentulemisensa hienoksi nimeksi. Äärimmäinen väkivalta on siten vastavuoroinen äärimmäisen innokkuuden suhteen, koska itse asiassa siinä on kyseessä, puhuaksemme kuin Nietzsche, kaikkien arvojen ylittäminen. Leninistinen todellisen intohimo, joka on myös ajattelun intohimoa, on ilman moraalisuutta. Kuten Nietzsche näki, ainoa moraalisuuden asema on genealoginen. Se on vanhan maailman jäännös. Siten leninistille kynnys sietää sitä, mikä vanhasta ja rauhoitetusta maailmastamme nähden on huonointa, on äärimmäisen korkea, riippumatta siitä mihin leiriin kuuluu. Tämä on ilmeisesti se, mikä saa monet tänään puhumaan 1900-luvun barbaarisuudesta. On kuitenkin kaiken kaikkiaan epäreilua eristää tämä todellisen intohimon ulottuvuus. Jopa silloin kun on kyse intellektuellien vainosta, kuinka katastrofaalisia sen näyttämö ja sen vaikutukset voivat ollakaan, on tärkeää muistaa, että siitä tekee mahdollista se, että tiedon etuoikeudet eivät ohjaa poliittista pääsyä todelliseen. Kuten Fouquier-Tinville sanoi Ranskan vallankumouksen aikaan tuomitessaan ja määrätessään kuolemaan Lavoisier'n, nykyaikaisen kemian luojan: Tasavalta ei tarvitse tiedemiehiä. Barbaarisia sanoja jos mitkä, täysin ekstremistisiä ja järjettömiä, mutta sanoja, jotka on ymmärrettävä niiden itsensä tuolla puolen, supistetussa, selviömäisesssä muodossaan: Tasavalta ei tarvitse. Todellisen sirpaleen poliittinen valtaaminen ei polveudu tarpeesta, intressistä, tai sitä vastaavasta asiasta, etuoikeutetusta tiedosta, vaan kollektivisoitavan ajattelun esiintymisestä, ja siitä ainoastaan. Tämä voidaan todeta myös seuraavalla tavalla: politiikka, silloin kun se on olemassa, perustuu omaan todellista koskevaan periaatteeseensa, ja siten se ei tarvitse mitään, paitsi itsensä.

Mutta ehkä on kyse siitä, että tänään jokaista yritystä taivuttaa ajattelua todellisen (poliittisen tai muun) koettelemukseen pidetään barbaarisena. Paljolti viilennetty todellisen intohimo luovuttaa paikkansa (väliaikaisesti?) todellisuuden joskus iloiselle, joskus synkälle hyväksynnälle.

Todellisen intohimon kumppanina on tietenkin sellaisen ulkomuodon lisääntyminen, joka viittaa johonkin ulkopuoliseen. Sillä vallankumoukselliselle maailma on vanha maailma, se on täpötäynnä turmeltuneisuutta ja petollisuutta. Todellisen riisumisen, puhdistamisen, täytyy alkaa aina uudestaan.

On korostettava sitä, että todellisen puhdistaminen tarkoittaa sen vetämistä ulos siitä todellisuudesta, joka verhoaa ja salaa sen. Tästä syystä väkivaltainen mieltymys pintaan ja läpinäkyvyyteen. Vuosisata pyrkii reagoimaan syvyyttä vastaan. Se toteuttaa perustojen ja tuolla puolen olevan raivoisaa kritiikkiä, se edistää välittömyyttä ja aistimuksen pintaa. Nietzschen perillisenä se ehdottaa kaikkien toisten maailmojen hylkäämistä sekä todellisen pitämistä identtisenä ulkomuodon kanssa. Ajattelun on otettava haltuun ulkomuoto ulkomuotona, tai todellinen oman ulkomuotonsa puhtaana tapahtumana, juuri koska sitä ajaa todellinen eikä ideaalinen. Saavuttaakseen tämän sen täytyy tuhota jokainen tiheys, jokainen lujuus, jokainen todellisuuden tehostaminen. Todellisuus toimii esteenä todellisen löytämiselle puhtaana pintana. Tässä sijaitsee kamppailu ulkoiseen viittaavaa ulkomuotoa vastaan. Mutta koska 'todellisuuden-ulkomuoto' takertuu todelliseen, sen tuhoaminen tullaan samaistamaan puhtaaseen ja yksinkertaiseen tuhoamiseen. Puhdistamisensa lopussa, todellisuuden totaalisesti poissaollessa, todellinen on yhtä kuin ei mitään. Tämä polku, jonka ottivat toimeksensa monet uskaliaat yritykset 1900-luvun aikana - poliittiset, taiteelliset, tieteelliset yritykset - on terroristisen nihilismin polku. Koska sen subjektiivinen motivaatio on todellisen intohimo, se ei ole myöntymistä millekään, se on luomista, ja siinä on tunnistettava aktiivisen nihilismin piirteet.

Missä olemme tänään? Aktiivisen nihilismin hahmoa pidetään täysin vanhentuneena. Kaikki järkevä toiminta on rajoitettua, rajoittavaa, todellisuuden taakan pidättelemää. Parasta mitä voi tehdä on paeta pahuutta, ja tämän tekemiseksi lyhin tie on välttää kaikkea kontaktia todellisen kanssa. Viime kädessä kohdataan ei mikään, 'ei-ole-mitään-todellista', ja tässä mielessä pysytään nihilismissä. Mutta terroristinen elementti, todellisen puhdistamisen halu, on tukahdutettu, nihilismi on tehty toimimattomaksi. Siitä on tullut passiivista, reaktiivista, siis nihilismiä joka on vihamielistä kaikkea toimintaa ja ajattelua kohtaan.

1900-luvun luonnostelemaa toista polkua, joka pyrkii pitämään kiinni todellisen intohimosta lankeamatta kauhun puuskittaiseen lumoukseen, kutsun vähentäväksi poluksi: asettaa näytteille todellinen piste, ei todellisuuden tuhoaminen, vaan minimaalinen ero. Puhdistaa todellisuus, ei sen tuhoamiseksi sen pinnassa, vaan vähentää se ilmeisestä ykseydestään, pikkuruisen eron, katoavan termin keksimiseksi sen sisältä. Se, mikä tapahtuu niukasti, eroaa paikasta jossa se tapahtuu. Juuri tässä 'niukkuudessa' koko affekti lepää, tässä immanentissa poikkeuksessa.

Molemmissa näissä poluissa avainkysymys liittyy uuteen. Mikä on uutta? Tämä kysymys on 1900-luvun pakkomielteenä, koska sen alusta saakka 1900-lukuun vedotaan alkamisen hahmona. Ja ennen kaikkea Ihmisen, uuden ihmisen, (uudelleen)alkamisena.

Tällä lausumien järjestelmällisellä kokonaisuudella, joka on ehkä pikemminkin stalinistinen kuin leninistinen, on kaksi vastakkaista merkitystä:

- Suurelle joukolle ajattelijoita, erityisesti fasistisen ajattelun alueella, poissulkematta Heideggeria, uudessa ihmisessä on valtaosin kyseessä vanhan ihmisen ennalleen palauttaminen, sen joka oli pyyhitty pois, joka oli kadonnut, joka oli turmeltunut. Puhdistaminen on todella vain kadonneen alkuperän paluun enemmän tai vähemmän väkivaltainen prosessi. Uusi on autenttisuuden tuottamista. Lopullisessa analyysissa 1900-luvun tehtävä nähdään tässä (alkuperän) ennalleen palauttamisena (epäautenttisen) tuhoamisen kautta.

- Toiselle ajattelijoiden joukolle, varsinkin Marxiin nojaavan kommunismin alueella, uusi ihminen on todellinen luomus, jotain mikä ei ole ollut koskaan aiemmin olemassa, koska se ilmaantuu historiallisten antagonismien tuhosta. Kommunismin uusi ihminen on luokkien ja valtion tuolla puolen.

Uusi ihminen on siten joko ennalleen palautettua tai tuotettua.

Ensimmäisessä tapauksessa uuden ihmisen määritelmä juurretaan myyttisiin totaliteetteihin kuten rotuun, kansakuntaan, maailmaan, vereen, maaperään. Uusi ihminen on ominaisuuksien (pohjoismaalainen, arjalainen, soturi jne.) kooste.

Toisessa tapauksessa uusi ihminen sen sijaan käsitetään vastoin kaikkia verhoja ja ominaisuuksia, erityisesti vastoin perhettä, omaisuutta ja kansallisvaltiota. Tämä on Engelsin kirjan Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä projekti. Marx oli jo alleviivannut, että proletariaatin universaalina erityisyytenä on olla ilman ominaisuuksia, olla omistamatta mitään ja erityisesti olla, voimakkaassa mielessä, ilman isänmaata. Tämä käsitys uudesta ihmisestä - epäominaisuudellinen, kielteinen ja universaali - kulkee poikki 1900-luvun. Hyvin tärkeä asia tässä on vihamielisyys perhettä kohtaan, perhettä egoismin, juurtuneen partikulaarisuuden, perinteen ja alkuperän alkuytimenä. Giden vuodatus - "Perheet, vihaan teitä" - ottaa osaa näin luodun uuden ihmisen puolusteluun.

On hyvin vavisuttavaa nähdä, että perheestä on taas kerran tullut arvo, josta ollaan yksimielisiä ja jonka kimppuun on käytännössä mahdoton hyökätä. Nuoret rakastavat perhettä, jossa he lisäksi pysyvät yhä myöhempään ja myöhempään. Saksan Vihreä puolue, jota on pidetty protestipuolueena (kaikki on suhteellista: se on nyt hallituksessa...), harkitsi eräässä vaiheessa nimittävänsä itsensä perheiden puolueeksi. Jopa homoseksuaalit, jotka, kuten olemme Giden myötä nähneet, ovat osa 1900-luvun protestista, vaativat tänään sisällyttämistään perheen kaavaan, perinteeseen, kansalaisuuteen. Näin pitkälle olemme tulleet! 1900-luvun todellisessa nykyisyydessä uusi ihminen ennen kaikkea puolusti, jos oltiin edistyksellisiä, perheestä, omaisuudesta ja valtion hirmuvaltaisuudesta pakenemista. Tänään näyttää siltä, että modernisaatio, kuten herramme sitä mielellään nimittävät, merkitsee hyvänä pikku isänä, hyvänä pikku äitinä, hyvänä pikku poikana olemista, tulemista tehokkaaksi työntekijäksi, itsensä rikastuttamista niin paljon kuin mahdollista, vastuullisen kansalaisen leikkimistä. Tämä on uusi tunnuslause: Raha, Perhe, Vaalit. Vaikka kyseessä olisivat verkkotalouden raha, kahden homoseksuaalin perhe, suuren demokraattisen juhlan vaalit, en tosiaankaan näe tässä poliittista edistystä.

1900-luku päättyi mahdottoman subjektiivisen uutuuden ja toiston mukavuuden aiheeseen. Tällä aiheella on kategorinen nimi, pakkomielle. Vuosisata päättyi turvallisuuden pakkomielteeseen, tämän alhaisen säännön alaisuudessa: ei todella ole huonoa olla siinä missä jo on, sillä jossain on ja on ollut huonommin. Samalla kun se, mikä oli elossa tämän sadan vuoden aikana, asetti itsensä, Freudin kuten myös Leninin jälkeen, tuhoavan hysterian, aktivisminsa, leppymättömän militanttiutensa merkin alle.

Meidän velvollisuutemme, Leninin työn tukemana, on uudelleen aktivoida politiikassa juuri kysymys ajattelusta, vastoin aikamme äreää pakkomiellettä. Kaikilta niiltä, jotka väittävät harjoittavansa poliittista filosofiaa, kysymme: Mikä on olemassa olevan maailman kritiikkinne? Mitä uutta voitte tarjota meille? Minkä luojia te olette?