Tutkimus poliittisena metodina
Antonio Conti

Koko sen ajan kun olemme ajatelleet, suunnitelleet, organisoineet ja tehneet tutkimusta eräs haamu on leijaillut sen yllä: tutkimuksen poliittisen aspektin haamu. Epäilys siitä, että kyseessä olisi pelkästään sellaisen tutkimusprosessin käynnistäminen, jonka kohteena olisivat työn epätyypilliset, joustavat ja epävarmat muodot postfordistisessa metropolissa, aiheutti sen, että monet niistä subjekteista, joita olemme kohdanneet tutkimustyön aikana, ovat oikeutetusti tuoneet esille kysymyksiä tutkimuksen poliittisten vaikutuksien seurauksista. Monille tovereillemme tutkimus ei näyttäytynyt välittömästi poliittisena metodina.

Todellisuudessa juuri tässä ovat ne vaikeudet, joita yhteinen militanttitutkimuksen tekeminen kohtaa nyt. Tutkimuksen rakentuminen poliittisena metodina on piirre, josta ei voi luopua: se on tutkimuksen sisältö ja sen tarkoitus. Samalla kuitenkin tuntuu, että tätä rikkautta ei ymmärretä ja että militanttitutkimuksen teko näyttäytyy ainoastaan sosiologisen tutkimuksen yleisenä antagonistisena käyttönä. Sellaisen tutkimuksen tekona alhaaltapäin, joka tuo politiikan kentälle välineitä, jotka eivät ole poliittisia, kaikilla asiaan liittyvillä vaaroilla. Se mitä tässä haluamme sanoa on se, että tutkimuksen välineet kuuluvat edelleen todellisen muutoksen liikkeen työkalupakkiin, vaikkakaan niitä ei ole vähään aikaan käytetty. Ne ovat ehkä ruostuneet ja jotkut ovat unohtaneet niiden olemassaolon. Nyt kun olemme kunnostamassa näitä välineitä ja ottamassa niitä uudestaan käyttöön, on hyvä muistaa miten ne toimivat, miten niitä käytettiin, ja miksi ne ovat juuri meidän työkalupakissamme. Me emme voi perustella niiden uudelleenkäyttöönottoa pelkästään julistamalla "ex cathedra" työläistutkimuksen historian nimissä, vaan meidän on tarkasteltava, miten ne ovat käytössä kuluneet työväenliikkeen syntymästä aina 1960- ja 1970-luvuille, kuinka hyödyllisiä ne ovat olleet silloin, mitkä ovat niiden nykyisen hyödyllisyyden takeet, löytääksemme ehkä uusia tapoja käyttää niitä. Meidän on löydettävä merkitys, joka vastaisi nykyistä hetkeä.

Tunnemme hyvin tutkimuksen historian Marxista Quaderni Rossi -lehteen. Se kertoo meille jotakin ja se on meidän kiintopisteemme. Tiedämme myös, että menneisyyden kokemuksien yksioikoinen toistaminen on täysin hyödytöntä puuhaa. Menneisyys on ymmärrettävä sen sisällössä, metodin on kuljettava menneisyyden sisälle voidakseen aktualisoida tutkimuksen välineet uudestaan, pakottamalla ne, vaikka väkisin, uuteen todellisuuteen, kääntämällä ne kokonaisuudessaan, tehdäkseen niistä hyödyllisiä nykyisessä tilanteessa. Siis lähdemme liikkeelle työläistutkimuksen ehkä kypsimmästä vaiheesta ja katsomme mitä Quaderni Rossi -lehdellä on sanottavaa. Filologiaa, olkaa hyvä...

"Mitä nämä toverimme ovat tehneet? Ivreassa tovereiden ja työläisten keskuudessa vallitsi syvä epäluottamus sosiologiaa kohtaan. Monet aktivistit tietävät mistä on kyse, he ovat sen itse kokeneet - [...] he sanovat: olemme sen kokeneet omissa nahoissamme, koventuvassa työtahdissa. Lisäksi [...] ihmiset eivät olleet valmiita tekemään yhtään mitään sellaisen asian vuoksi, joka päättyisi kirjaan tai lehteen. Alustavissa tapaamisissamme kaikki toivat esille tämän saman ongelman: jos me teemme jotakin, joka poliittisesti ja käytännössä organisoi työläisiä tehtaassa, taistelujen vapauttamiseksi turhautumisen kierteeltä, meillä on täysi tuki, mutta jos me vaan puhumme tai kirjoitamme, meidän käy huonosti. [...] Päämäärämme suhteen [...] suuri rajoite tuli jähmettyneestä tilanteesta ja alhaisesta taistelupaineesta, jotka olivat ominaisia suuryrityksille ja jotka olivat myös yleistilanteen keskeisin ongelma. Jähmettynyt tilanne tarkoittaa [...] pirstaloitumisen maksimia, epäluottamusta, työläisen täydellistä passiivisuutta, itsensä rajoittamista, sulkeutumista työtehtävään ja virallisten näkemyksien hyväksyntää. Se tarkoittaa niiden yritysmyyttien hyväksymistä, joiden tarkoitus on mystifioida riistosuhteet. Se tarkoittaa eristäytymistä, lyhytjänteisyyttä, yksityistämistä jne. Se vähentää minimitasolle mahdollisuuden viedä eteenpäin perustason työtä. Se tarkoittaa myös äärimmäistä vaikeutta päästä tilanteiden sisälle. Se pahentaa tilannetta, kasvattaa vaikeuksia kohdata ongelmien toista puolta ja redusoi suhteemme työläisiin joko tunteiden purkaukseen tai sitten mekaaniseen haastatteluun, jossa työläinen antaa vain tietoja ja hänen asemansa tai asenteensa ei muutu. Olemme lähteneet liikkeelle tutkimuksen esiasteesta, ongelmien kartoituksesta, ulkopuolisen suhteen eli haastattelun kautta, saavuttaaksemme vähimmäistason, josta saada käyntiin syvällisemmät ja laajemmat keskustelut. [...] Ensimmäinen tavoitteemme oli paljastaa viralliset myytit ja itsestäänselvyydet, jotka tekevät työläisestä eristetyn ja voimattoman yliorganisoidun kapitalistin edessä, ja pakotetun rationalisoimaan epätoivoisen asemansa voidakseen sen hyväksyä. Meillä piti olla hallussamme todistettavia elementtejä voidaksemme antaa työläiselle mahdollisuuden saavuttaa rationaalisen tilan, eli muuttua kriittiseksi omaan asemaansa nähden ja auttaa tätä kriittisessä tarkastelussa, jonka tavoitteena oli ulospääsyn löytäminen. Järjestelmän, sen sisäisten ristiriitojen ja sen tavan analyysi, jolla on mahdollista organisoitua voidakseen saada aikaiseksi lopullinen ratkaisu todellisiin riistosuhteisiin. Yleensä kahdenkeskisissä keskusteluissa päädyimme aina puhumaan myös muiden kuvaamista tilanteista ja heidän ehdottamistaan ratkaisuista.[...] Tutkimustyön laajentamisen suhteen kehotimme nuoria työläisiä tutkimaan itse keskustelemalla aina uusien ihmisten kanssa, näin toteutuisi myös syveneminen. Tehtaissa kasvoi nuorten keskuudessa mobilisointi ja paikalliset taistelut lisääntyivät, ja siksi veimme keskustelut yhä keskeisempiin asioihin. Se oli mahdollista jos palasi aina takaisin saman työläisen luokse jatkamaan keskustelua, seuraamalla politisoinnin objektiivista lankaa eikä vain saadakseen päätökseen haastattelun tai tutkimuksen, vaan voidakseen rakentaa pysyvän suhteen, pysyviä sidoksia niiden ongelmien ympärillä, jotka olivat syntyneet, voidakseen siis rakentaa poliittista organisaatiota tehdastyöläisten keskuudessa, joita ongelmien luonne tuotantosuhteiden tasolla työnsi vaihtoehtoiselle, implisiittisesti vallankumoukselliselle tasolle." (Romano Alquati, "Composizione organica del capitale e forza-lavoro alla Olivetti", Milano 1962)

Ensimmäinen huomautus: epäluulo. Se on jollakin tavalla samanlainen kuin se epäluulo minkä me kohtaamme tänään. Epäluulo oli olemassa jo sen taistelusyklin alussa, joka on päättynyt jo 20 vuotta sitten. Se mitä me kohtaamme tänään ei ole subjektiivisen varmuuden puuttumista: analogia on liian vahva ollakseen vain pelkkä yhteensattuma. Epäluuloa on problematisoitava tutkimustyössä eräänlaisena militanttina valvomisena sen mahdollisten degeneraatioiden suhteen. Degeneraatiot ovat kahden tyyppisiä: ensinnäkin yhteiskunnallisten tieteiden sääntöjen tunteminen omissa nahoissaan kovenevien työtahtien muodossa, toiseksi pelkkien puheiden, jonkin joka päätyy kirjaan tai lehteen tuottamisena, eli tekninen ja intellektuaalinen degeneraatio, joka tuottaa tietoja, jotka eivät ole yhteydessä poliittiseen itseorganisaation polkuun, työväestön autonomiaan. Ensimmäinen degeneraation muoto ei ole se joka meitä koskee. Se on vain epäluuloa yhteiskuntatieteitä kohtaan, koska nämä ovat olleet väline ja koodi, johon on sisällytetty tietoja, joiden tarkoitus on ollut tuotannon rakenteiden tehostaminen ja kapitalistisen komennon uusintaminen. Toinen degeneraation muoto on se jota kohti kuljemme väistämättä, koska tutkimus, yhteinen militanttitutkimus, tarkoittaa kysymyksen asettamista koskien perustason poliittista organisaatiota, eli skenaarioiden ja tietoisuuden rakentamista yhteiskunnallisille taisteluille, ja niiden eteenpäin viemistä käytännössä, joka on jotakin mikä tulee ulos pelkkien puheiden maailmasta ja elää elävän työn moninaisuuden subjektiivisessa rikkaudessa ja erityisesti siinä haasteessa, että tämä moninaisuus voi rakentua poliittisesti. Tämä haaste on militanttitutkimus. Sen menestystä ei mitata tietojen tarkkuudella, tuotantorakenteen kuvaamisen yksityiskohtaisuudella, eikä sen poliittisten ehdotuksien hienoudella, vaan sen kyvyllä tuottaa kriittistä ja antagonistista yhteiskunnallista yhteistyötä, sen poliittisen verkoston laajuudessa. Se ei voi olla harvojen työn tulosta, sen on oltava horisontaalinen, laajalle levittäytyvä ja kaikkialle kulkeutuva.

Toinen huomautus. Epäluulon ylittämisen jälkeen työläistutkimus lähtee liikkeelle "alustavasta tutkimuksesta, jonka tarkoituksena on saavuttaa minimitaso, josta käynnistää keskustelut muiden kanssa". Se on siis taustatutkimuksen hetki, jossa keskitytään tutkimaan tiettyä tuotannollista segmenttiä, ei työmme viemiseksi päätökseen, vaan keskustelumateriaalien saamiseksi. On selvää, että poliittisesti hyödyllistä vuorovaikutusta poliittisten aktivistien ja työläisten välillä ei synny elleivät ensinmainitut tunne sitä tuotannollista prosessia, jota he haluavat tutkia. Myös tälle vaiheelle, joka keskittyy enemmän tiedonsaantiin, on kuitenkin jo ominainen poliittinen ote, jonka tavoite on "paljastaa viralliset myytit ja itsestäänselvyydet, jotka tekevät työläisestä eristetyn ja voimattoman yliorganisoidun kapitalistin edessä, ja pakotetun rationalisoimaan epätoivoisen asemansa voidakseen sen hyväksyä". Tässä alustavassa vaiheessa pitää tuottaa olosuhteet, joiden kautta työtilannetta voidaan kritisoida eli tehdä siitä perustason organisaation ja sen taistelujen kautta muutettavissa oleva olosuhde. Tämän aikaansaamiseksi on saatava yksilöt ulos oman kokemusmaailmansa eristyneisyydestä priorisoimalla kokemuksien kierto ja keskustelu.

Kolmas huomautus. On oltava vielä yksi vaihe, joka koskee kokemuksien kiertoa, niiden vaihtoa ja kriittisen tiedostamisen tuottamista tuotantoprosessin olosuhteista - se on tutkimuksen voima ja vahvuus. Usein saamme sellaisen käsityksen, että ne subjektit joita me kohtaamme eivät ole sitä edes kuvitelleet tai ymmärtäneet. Joskus tuntuu siltä, että tutkimustyön pitäisi olla jotakin, joka tulee ennen politiikkaa, sen väline, ja että politiikka tulee sitten sen jälkeen, samalla tavalla kuin tietty tuote sijoitetaan tiettyyn markkinasegmenttiin tietyllä kommunikaatiostrategialla markkinatutkimuksen jälkeen. Ongelma, joka tässä tulee selkeästi esille liittyy etujoukkoon. Siitä kuitenkin joskus toiste. Katsotaan mitä tarkoittaa työläistutkimuksen seuraava vaihe, eli sen lopullinen muoto. Se on laajeneva työ jota saattaa syvenevä kehitys. "Yhteyksien ja kontaktien kehittäminen auttamalla nuoria hoitamaan tutkimusta suoraan" tarkoittaa sellaisen ensimmäisen siirtymän edistämistä, jossa tutkimus alkaa toimimaan todellisesti, ja jossa siitä tulee itsetutkimusta. Se on hetki, jolloin katoaa militantin ja elävän työn subjektiivisuuden välinen ero, hetki jolloin elävän työn itsehallinnollinen yhteiskunnallinen yhteistyö tuottaa luokkatietoisuutta.

Syventyvä kehitys syntyy tästä, tutkimuksen toimiessa sytyttimenä: kriittisen rationaalisuuden tuominen ensinnäkin yksilöiden tasolle, kontaktien laajentaminen kollektiivisella tasolla tapahtuvan tiedostamisen kehittämiseksi, ja kun tämä on juurtunut tutkimukseen, siitä ei voi seurata muu kuin poliittinen organisaatio tehtaiden sisällä ja uusia työläisten taisteluja. Tutkimus elää työläistaisteluissa ja poliittisessa tehdasorganisaatiossa. Tässä se löytää täyttymyksensä ja olemassaolonsa syyn.

Vahva poliittisen työn menetelmä tämä työläistutkimus, joka on löytänyt tarkan systematisoinnin Quaderni Rossin teoriassa ja käytännössä. Sen verran kypsä kokemus, että se ei voi olla pelkästään näiden tovereiden keksintö. Sillä on oltava oma pitempi historiansa ja arvokkaat vanhemmat. Siksi Quaderni Rossin tutkimukselle omistettu numero - jossa esiintyvät ne monet puhevuorot, jotka esitettiin työläistutkimuksen suunnitteluseminaarissa Torinossa 12.-14. syyskuuta 1964 - avautuu kirjoituksella, joka käsittelee Marxin vuonna 1880 Revue Socialiste -lehden kautta tekemää tutkimusta. Kyseessä on lomake, joka koostuu 101 kysymyksestä ranskalaisille työläisille, josta tehtiin 25 000 kopiota ja jonka motiivina oli Ranskan työväenliikkeen tarve tuntea riiston todelliset olosuhteet, tiedostamisen taso sekä työläisten organisointitaso. Marx - kehittäessään kyselylomakkeen samalla kun rakensi välineen tietämiselle - sisällytti lomakkeeseen kysymyksiä, jotka eivät ole redusoitavissa pelkästään siihen, ja jotka ovat omituisen puolueellisia, kuten "kertokaa työtehtävästänne: älkää puhuko pelkästään sen teknisistä piirteistä, vaan myös lihasrasittavuudesta ja vaikutuksista työläisten terveyteen"; "puhdistavatko tuotantokoneita työläiset, jotka ovat erikoistuneet juuri tähän tehtävään, vai puhdistavatko niitä ilmaiseksi ne työläiset, jotka kyseisillä koneilla työskentelevät?" tai "kuinka paljon aikaa teiltä kuluu työmatkoihin?". Tai "huolimatta siitä, maksetaanko teille urakan tai ajan mukaan, koska teille maksetaan? Toisin sanoin kuinka pitkä on se laina-aika, joka myönnätte työnantajallenne?". Ja lopuksi vielä kaksi päällisin puolin täysin viatonta kysymystä: "onko tiedossanne tapauksia joissa hallitus olisi asettanut poliiseja toimimaan kapitalistien hyväksi työläisiä vastaan?"; "onko tiedossanne tapauksia, joissa hallitus olisi toiminut suojatakseen työläisiä työnantajien kiristyksiä ja heidän laittomia kartellejaan vastaan?". Tämäntyyppiset kysymykset, yhdessä lomakkeen käytön kanssa, vastaavat välittömästi sitä poliittista tarvetta, jonka Marx sijoittaa tarkkailutehtävään ja hän kääntää täydellisesti kyselylomakkeen luonteen tekemällä siitä enemmän agitointilehden kuin selkeän sosiologisen tutkimuksen välineen. Spesifisten poliittisten ajatuksien sijoittaminen kyselylomakkeen sisälle - kyselylomakkeen joka on jaettu neljään osaan (työympäristö, työajat, palkka ja työläisorganisaatio) - kysymyksien muodossa, kuten ne jotka on yllä mainittu, seuraa sitä työväestön järjellistä kehittymistä, jonka mukaan vapautumisen on oltava "työläisten oman työn tulosta" (Marx) taivuttamalla tähän päämäärään tieteellinen ja sosiologinen väline, josta tulee politiikan väline ja metodi. Kyselylomakkeen yksinkertainen lukeminen vie työläisen tarkastelemaan omaa päivittäistä todellisuuttaan uudessa valossa, tiedostamaan omaa riistettyä asemaansa ja asettamaan tämän olosuhteen historiallisesti määrätyksi, luonnollisen muuttumattomuuden ulkopuolelle, johon työläinen näyttää olevan pakotettu, ja kommunistisen muutosmahdollisuuden sekä vapautumisen tielle jonka historia tarjoaa.

Marxin tutkimuslomake tuo esille tieteellisen tutkimuksen käsitteen, joka ei tunne neutraaliutta ja joka ei ole alistettu pääoman komennolle, vaan on välittömästi ja suoraan luokkataistelun tiedettä. Tämän osoittaa se, että vaikka Revue Socialisten 25 000 jakamasta lomakkeesta vain 100 palautettiin, se ei vaikuttanut poliittiseen tehokkuuteen. Porvarillisen sosiologian näkökulmasta se olisi ollut tappio, työväenliikkeen kannalta se on täysin samantekevää. Välittömästi poliittisen tutkimuksen käsite on tärkein aspekti, joka Marxin kyselylomakkeesta siirtyy Quaderni Rossin työläistutkimuksen kehittämiseen ja on sen kiintopiste. Raniero Panzieri sanoi Torinon seminaarissa työläistutkimuksesta: "Minä uskon, että on helppo sanoa marxismin peruspiirteisiin kuuluvan pitää sosiologiaa poliittisena tieteenä. Jos pitäisi antaa yleinen määritelmä marxismista, sanoisin että se on juuri tämä: sosiologia käsiteltynä poliittisena tieteenä, vallankumouksen tieteenä". Ennen kun päätämme tämän matkan työväenluokan liikkeen nykyisyyden arkeologiassa, yrittäkäämme tiivistää metodi, johon tutkimuksen poliittinen väline pohjautuu.

Olemme erottaneet kolme vaihetta:
1) Työläistutkimuksen ehdotus, jonka tarkoitus on voittaa epäluulo ja saada työläissubjektiivisuuksia uskomaan ehdotuksen todelliseen voimaan.
2) Alustava vaihe, jossa tehdään taustatutkimus ja luodaan kommunikaatiostrategia, joka synnyttää kyseenalaistamista, kritiikkiä työolosuhteisiin nähden ja kierrättää erilaisia kokemuksia.
3) Suoritusvaihe, jossa työläiset tekevät itsetutkimusta, joka juurtuu tehdasorganisaatioon ja taisteluihin, joita tämä kykenee ylläpitämään.

Kaikki tämä sen sanomiseksi, että päivityksen ja ruosteenpoistokäsittelyn jälkeen voimme siirtää tutkimusmenetelmän poliittisen välineen vanhojen rakkaiden työkalujen varastosta, joissa niitä säilytetään, koska ehkä joskus me voimme tarvita niitä uudestaan, ja laittaa se mukaan siihen pieneen joustavaan työkalupakkiin, jota kuljetamme päivittäin kanssamme, sillä ehdolla että kerromme miten tämä väline voi olla hyödyllinen ja arvokas aikana jona työ koostuu koodeista, kielistä, tiedosta ja affekteista, ja jona se on kulkenut tehdasmuurien ulkopuolelle.

Se mitä meitä tässä kiinnostaa sanoa on se, että tutkimus kaikissa sen vaiheissa näyttäytyy lingvistisenä työnä, kommunikatiivisena toimintana, jatkuvien suhteiden rakentamisena, joita uudelleen sijoitetaan aina korkeammalle, kollektiivisemmalle ja antagonistisemmalle tasolle. Tämä osoittaa todeksi asian, joka ei ole toisarvoinen: tutkimuksen teko on metodi, joka ei perustu objektiiviseen tietämiseen, vaan se on tapa rakentaa suhteita, täydellisen subjektiivinen metodi, joka perustaa työväestön autonomiaa, ja jossa huomio kiinnittyy elävän työn kriittisen tuntemisen yhteiskunnallisen rakentumisen prosessiin.

Kyseessä ei siis ole tuotantojärjestelmän muuttamisen kiinteän kaavan, objektiivisen mallin, siirtäminen työläisten subjektiivisuuteen ohjaamalla sitä yhteen suuntaan, ideologisesti komentelemalla, vaan kumuloituvan mekanismin pistäminen liikkeelle, lingvistinen työ, jossa kritiikki voi rakentua konkreettisesti lähtien liikkeelle materiaalisten olosuhteiden subjektiivisesta tuntemisesta, niiden olosuhteiden tuntemisesta, joissa työläisten subjektiivisuus elää autonomisesti.

Mutta mitä me tässä tarkoitamme termillä "lingvistinen työ"? Mitä tarkoittaa tutkimuksen pitäminen lingvistisenä työnä? Ensinnäkin se tarkoittaa määritellä polkua, prosessia joka ottaa jotakin muuttaakseen sen joksikin muuksi. Sanoa "työ" (Aristoteles), tarkoittaa sen erottamista toiminnasta, joka on itsetarkoitus, ja tuoda esiin työlle ominainen piirre: sen päämäärä on tuote. Sanoa "lingvistinen työ" (Rossi-Landi) tarkoittaa kielen ulkoisen merkityksen affirmoimista, viestien yhteiskunnallista vaihtoa, ja käsittää sen tuotoksen, ihmisten yhteisen toiminnan, spesifisenä piirteenä ja ehtona, kommunikaationa sen täydessä merkityksessä. Siksi sen sanominen, että tutkimustyö on kommunikatiivista työtä, tarkoittaa elävän työläistyön viemistä yhteisen toiminnan rakentumisen kentälle ja sen määrittelemistä yhteiskunnallisen muutoksen tasolla, antagonismin itseorganisaation poliittisella tasolla. Tämä kaikki näyttää täydellisesti unohtuvan kun tutkimus käsitetään vain tietämiseen liittyvänä "kognitiivisena" toimintana. Kyse ei ole jonkin asian tietämisestä, tai materiaalisten olosuhteiden tietämisestä tietyssä tuotantomuodossa, vaan kollektiivisesti ja yhteiskunnallisesti antagonistisen yhteisen toiminnan olosuhteiden tuottamisesta.

Tutkimuksen päämäärä ei ole maailman tulkitseminen, vaan muutoksen organisointi.