Viholliskuvan tuottamisesta

Genovan yliopiston professori Alessandro Dal Lago, joka vieraili keväällä 2000 Jyväskylän yliopiston järjestämässä jatkokoulutusseminaarissa, tutkii kirjassaan Non-persone (Feltrinelli 1998) kriittisesti mediassa esiintyviä väittämiä siirtolaisista ja näiden väittämien suhdetta maahanmuuttopolitiikkaan. Dal Lagon tutkimuksien piiriin olisivat hyvinkin voineet kuulua Suomessa lähiaikoina esiintyneet tapaukset.

Taannoin SAK teetti gallup-tutkimuksen Viron kansalaisten työhöntulohaluista Suomeen. Lopputulos oli häkellyttävä: yksi kolmasosa maan työikäisistä (400 000 ihmistä) on tulossa Suomeen. SAK katsoi aiheelliseksi varoittaa: uhka on rajan tuolla puolen. “Me” ja “meidän” yhteiskuntamme olemme vaarassa, jos “he” tulevat tänne. ”He” vievät työpaikamme, ”he” romuttavat saavuttamamme työoikeuksien tason ja ”rikollistuttavat” työmarkkinat levittämällä pimeää työtä. SAK:n kaltainen linja tunnetaan nykyisessä rasismitutkimuksessa termillä ”differentialismi”. Ihmiset, rodut, kulttuurit ja elämäntyylit ovat samanarvoisia, mutta kuitenkin niin erilaisia, että voidakseen estää niiden yhteentörmäystä on parasta pitää niitä erossa toisistaan. Apartheidin perusta ei ole yhden rodun biologinen paremmuus, vaan kulttuurien ja ihmisten sovittamaton erilaisuus. Poissulkeminen on tämän logiikan mukaisesti sekä “meidän” että “heidän” edun mukaista.

SAK:n differentialismi perustuu uskomukseen, että siirtolaisten ja suomalaisten kohtaamisen todelliset uhrit ovat jälkimmäiset ja heille ominainen kulttuuri, talous, yhteiskunta ja hyvinvointi. Selvityksiä siitä, miten muuttohaluiset virolaiset (tai siirtolaiset yleensä) olisivat uhka yhteiskunnallemme, ei esitetä. Kaikki latteudet, jotka kuuluvat arkipäivän keskusteluihin ja ”maalaisjärjen” käyttöön toistetaan.

On hyvä muistaa, että samoilla argumenteilla yritettiin estää naisten mukaantulo työmarkkinoille vetoamalla siihen, että palkkataso romahtaa, perheet murenevat ja yhteiskunta ajautuu kriisiin. Siirtolaisuuden vaarat ovat SAK:n argumentoinnin mukaan objektiivisia, “luonnollisia”, vaikka kaikki tietävät, että luonnonlakeja ei ole mahdollista soveltaa yhteiskuntaan. Väitteitä toistavat kuitenkin niin arvovaltaiset tahot, että yleisölle ei jää mahdollisuutta epäillä niiden todenperäisyyttä. “Tilastot, taloudelliset indikaattorit — ovat uskottavia pelkästään sen vuoksi, että ne on esitetty asiantuntijakielellä” (Dal Lago 147).

Kukaan meistä ei tietenkään kysy miten työmarkkinajärjestö voisi olla siirtolaisuuteen liittyvien ongelmien asiantuntija ja toisaalta, kuten Dal Lago sanoo tilastot, prosenttimerkinnät ja graafiset kuviot muuttavat tieteellisiksi kaikki latteimmatkin väittämät. Tosiasia on kuitenkin se, että SAK ei ole siirtolaisuuden asiantuntija, eikä sen teettämä tutkimus ole tieteellinen. “Julkisessa mielipiteessä uudet siirtolaisuuden aallot ovat enemmän tai vähemmän ennakoimattomia tapahtumia, luonnonkatastrofeja, joita on kohdattava ilman ihmisoikeuksien optimistisia tai emotionaalisia näkemyksiä” (Dal Lago 179). Suomalaiset, kuten kaikki muutkin eurooppalaiset vastaavanlaisissa tilanteissa, tuntevat olonsa uhatuksi. Silti on mahdollista järjellisesti väittää, että ei ole olemassa yhtäkään tapausta suomalaisesta, joka olisi joutunut rasistisen väkivallan, poissulkemisen, irtisanomisen tai eriarvoisuuden kohteeksi siirtolaisuuden vuoksi.

Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa, joissa on tutkittu siirtolaiskysymyksiä jo yli sata vuotta ei ole tuotettu yhtäkään tutkimusta maahanmuuton negatiivisista vaikutuksista valtaväestön työllisyyteen, demokraattisiin oikeuksiin tai ihmisoikeuksiin. Siirtolaisuuden negatiiviset vaikutukset kohdistuvat yksinomaan siirtolaisiin, ja silti he haluavat olla täällä. Vastuu tilanteesta on yksinkertaisilla kommunikaation symbolisilla proseduureilla, joilla tilanteet käännetään siten, että todellisista uhreista tulee uhka. Siirtolaisesta, joka kohtaa rasistista väkivaltaa, syrjimistä, matalapalkkaisuutta, karkoituksia jne. tulee valtaväestön mielessä uhkatekijä.

Dal Lagon mielestä vaarallisin aspekti, jonka siirtolaiset kohtaavat ei ole ideologisten vähemmistöjen heihin kohdistama fyysinen väkivalta, vaan erilaisuuden luonnollistaminen. Siirtolaiset kertovat viranomaisten tai työnantajien asenteista eivätkä marginaaliryhmien toiminnasta. Prosessit, joiden kautta on mahdollista saada oleskelulupa tai joilla tämä lupa evätään, ovat kertomuksien mukaan kafkamaisia, sadismia lähestyviä inkvisition ja tsaaristisen byrokratian välimuotoja. Byrokratian edustajien asennoituminen on alusta alkaen epäilevä ja syrjivä. Maahanmuuttohalu on sellaisenaan epäilyttävä, eikä kunnianosoitus kohdemaalle.

Dal Lagon mukaan turvapaikanhakijalla tai siirtolaisella — saapuessaan pohjoisen rikkaaseen maahaan — on hyvät mahdollisuudet viettää ensimmäiset päivät ja yöt putkassa tai vankilassa (samaa todistaa Suomessa tehty tutkimus turvapaikanhakijoiden säilöönotosta). Mikäli siirtolaisella on onnea — kysymys nimittäin on pelkästä onnesta, eikä oikeudenmukaisesta ja yhtenäisestä kohtelusta — hän päätyy vastaanottokeskukseen eli yhteiskunnasta eristettyyn vankilankaltaiseen valtion laitokseen, jonne hänet suljetaan. Tietystikään ei ole kovin selvää, miksi hänet pitäisi sulkea laitokseen, eikä esimerkiksi antaa maanmiehensä, kansalaisjärjestöjen tai kirkon huostaan. Paperisota ja kuulustelut ovat traumaattisia kokemuksia — vastaavanlaisissa tilanteissa meille vapauteen tottuneille ihmisille tulisi mieleen sosialismin painajaiset. “Voisi ajatella, että globalisaation aikakaudella ja viisikymmentä vuotta natsismin tappion jälkeen ihmisten samanarvoisuus ja oikeus liikkua vapaasti maailmalla voidakseen löytää ihmisarvoista elämää olisivat itsestään selviä periaatteita” (Dal Lago 9).

Asiointi poliisien ja viranomaisten kanssa ei kuitenkaan pääty maahantulovaiheeseen, ellei siirtolaista palauteta kotimaahansa. Siirtolaisella tai vähemmistöihin kuuluvilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys joutua vankilaan kuin valtaväestöön kuluvilla. Johtuuko tämä sitten tiettyjen rotujen, kulttuurien tai etnisten ryhmien suuremmista taipumuksista rikollisuuteen? Asiaan perehtynyt tutkija sanoisi, että tämä ei johdu näistä tekijöistä ja ehkä lisäisi tähän, että se ei myöskään johdu tuomioistuinten tai rikostutkijoiden rasistisista asenteista. On vain tunnettu tosiasia, että ”koneisto” kohtelee köyhiä huonommin kuin hyväosasia tai keskiluokkaa. Luonnonlaki (joka ei kuitenkaan ole mikään luonnonlaki) on paljon vaarallisempi siirtolaisille, vähemmistöille tai syrjäytetyille kuin suoranainen rasistinen väkivalta.

Toisaalta ihminen, joka ei halua alistua putkaan, epäilyksiin, internointiin, paperisotaan, nöyryytyksiin, syrjäytymiseen ja todennäköiseen karkoitukseen, voi valita tietoisesti ”laittoman” siirtolaisen aseman ja käyttää omien ystäviensä tai tuttujensa (tai pahimmassa tapauksessa järjestäytyneen rikollisuuden) luomaa turvaverkkoa. Pimeä työnteko kuuluu asiaan kuten edestakaiset matkat ja jatkuva karkoituksien karusellikin. Näin ollen myös siirtolainen mukautuu, tai on pakotettu mukautumaan, siihen kuvaan mikä hänestä on tuotettu.

Pelon maantiede

Huumeongelma, prostituutio ja rikollisuus on epäsuorasti yhdistetty siirtolaisuuteen. Koskaan ei kuitenkaan ole osoitettu ilmiöiden välillä vallitsevan yhteyttä. Slovakian ja Puolan romanien joukkokarkoitukseen liittyvässä tapauksessa rationaalisella tavalla ajattelevalle ihmisille jäi epäselväksi mikä oli se vaara, joka ”pakotti” suuren poliittisen yksimielisyyden saattelemana uudistamaan maahanmuuttopolitiikamme. Miksi 2000, 5000 tai 10 000 itäisen Euroopan romania, jotka asettuvat Suomeen, ovat vaarallisia? Ovatko he vaarallisia, koska he ovat erilaisia? Ovatko he vaarallisia, koska he ovat rikollisia? Ovatko he vaarallisia, koska he ovat potentiaalisia työttömiä? Ovatko he vaarallisia, koska he romuttavat meidän hyvinvointivaltiotamme? Miksi työttömät ovat vaarallisia? Ovatko hyvinvointivaltion romuttajat vaarallisia ja ketkä ovat näitä romuttajia todellisuudessa? Olisiko 2000 intialaista tietokoneohjelmoijaa ollut yhtä vaarallinen ryhmä kuin romanit tai olisiko heistä järjestetty julkinen huutokauppa internointikeskuksen porteilla? Onko köyhyys ja köyhyydestä pakeneminen vaarallista? Nämä ovat rationaalisia kysymyksiä, joihin olisi pitänyt saada perusteltuja vastauksia. “Symbolisiin huoleenaiheisiin on mahdollista vastata edullisella tavalla symbolisesti (päinvastoin kuin esimerkiksi hyvinvointivaltion purkamiseen, joka sisältää erittäin vahvoja intressiristiriitoja ja epäsuosittuja ja kivuliaita päätöksiä)” (Dal Lago 116).

Suomessa romaniongelma selvitettiin hätätilalainsäädännöllä, eikä hätätilaa julistaessa ollut aikaa vastata tällaisiin kysymyksiin. Tilanne on erittäin tuttu kaikista Euroopan maista. Kaikkialla on sovellettu samaa kaavaa. Valtiotieteilijä huomaa, että palaamme kohti Carl Schmittin määritelmää suvereniteetistä: “suvereeni on hän, joka päättää hätätilasta”. Eroja kuitenkin on: Schmittin suvereniteetin lähde oli Führer, jota ei ole enää olemassa. Poliittiset päättäjät ovat itsekin symbolisen uhan uhreja. Uhka on nykyinen Führer. Päättäjiltä ei vaadita tieteellistä pätevyyttä eikä erityisosaamista. Poliitikon suurin kyky on ymmärtää ne tuulet, jotka puhaltavat yhteiskunnassa ja niiden pohjalta vaistomaisesti tuoda julki näkemyksensä ja tehdä päätöksiä. Nykypolitiikassa valtiomiestaito tarkoittaa tiedotusvälineiden käyttämien argumenttien hyväksikäyttöä julkisessa tilassa kansansuosion saavuttamiseksi. Tämän vuoksi konsensus ja poliittisten voimien samankaltaisuus siirtolaisuuskysymyksissä on häkellyttävä.

Kaikkialla Euroopassa on aika ajoin julistettu laeilla ja määräyksillä hätätila. Kiinalaiset, marokkolaiset, albaanit, ihmiskauppa, rikollisuus, huumeet tai prostituutio ovat olleet syitä hätätilalle. Elämme jatkuvassa valmiustilassa ja jatkuvasti voimme odottaa hätätilan julistamista. Hetkellä minä hyvänsä “he” ja heidän tuomansa ongelmat voivat moninkertaistua. On aivan selvä, että tämä tilanne on omiaan vahvistamaan suvereniteettiä eli valtaa. Oikeastaan kansallisen vallan legitimaatio globaalimaailmassa perustuu lähes yksinomaan “hätätilasta päättämiseen” ja rajojen sulkemiseen. Sotatilalle tyypilliset menetelmät kuuluvat asiaan. Erilaiset tai viholliset voidaan eristää valtaväestöstä. Heidät suljetaan fyysisesti ja juridisesti ulos yhteiskunnastamme: me pelkäämme, että he haltuunottavat meidän valtiomme kansallista tilaa, romuttavat yhteiskuntaamme ja järjestystämme. “Siirtolainen on ontologinen vihollinen, koska hänen pelkkä olemassaolonsa nähdään, sellaisenaan, uhkana valtiovallan perustalle eli kansakunnalle” (Dal Lago 46).

Dal Lagon mukaan proseduurit, joilla siirtolaisten eristäminen tapahtuu, ovat tietysti hienovaraisempia kuin kansallis-sosialistisessa Saksassa, mutta silti ne seuraavat juuri samoja malleja: internointikeskukset perustetaan kauas asutuskeskuksista, erilaisia voidaan ehkä hyväksyä tekemään matalammalla palkalla sellaisia töitä mitä me emme suostuisi tekemään, monikulttuurisuus tarkoittaa ihmisten eristämistä tiettyjen asuinalueiden sisälle ja keltaisia tähtiä, joita on liimattu ihoon. Monissa Euroopan maissa on ehdotettu siirtolaisille sirukorttia, joita heidän olisi aina kuljetettava mukana (eräänlainen postmoderni versio tatuoiduista numerosarjoista). Kielellisillä määritelmilläkin siirtolaisista tehdään jotakin ontologisesti erilaista: maahanmuuttaja, toisen polven maahanmuuttaja, kolmannen jne. Kuinka monta sukupolvea tarvitaan pyyhkimään pois alkuperäistä syntiä? Kysymyksiä, joiden pohtimista varten kansallis-sosialistisessa Saksassa perustettiin valtiollisia komiteoita: kuinka suuri prosentti juutalaisverta.

Urbaanilegendat

Dal Lago painottaa myös miten urbaanilegendat ovat eräs keskeisin tiedotusvälineiden uutislaji. Hänen mukaan on hämmästyttävää miten ne toistavat samoja kaavoja, joita yleensä rasistinen propagandakin on aina harrastanut. Tutustuminen 1900-luvun alkupuolen rasistiseen propagandaan on hämmentävä kokemus, tuntuu siltä kun lukisi nykypäivän iltapäivälehtiä. Urbaanilegendoista havaitsee erilaisuuden pelkoa, joka on ensisijaisesti sekoittumisen kammoa, oman rodullisen identiteettin menettämisen pelkoa, ja korostuneita seksuaalisuuteen liittyviä argumentteja. Siirtolaisten kehot ovat pelottavia, kuten pelottavat ovat heidän tuomansa taudit, joita heidän kehonsa välittävät ennenkaikkea sukupuolisen kanssakäymisen kautta eli rotujen sekoittumisen kautta. Suomessa ugandalaisen AIDS-raiskaajan tapaus on paradigmaattinen. Se ei kerro yleisölle raiskaajasta, joka on liikkeellä, vaan siitä, että rotujen sekoittuminen on vaarallista. Yliseksuaaliset afrikkalaiset maahanmuttajat ovat uhka meidän rodulliselle puhtaudellemme ja sekoittumisen rangaistus on kuolemaan johtava tauti. Siksi ei ole mikään ihme, että monet, jotka ovat saaneet kyseisessä tapauksessa tartunnan vapaaehtoisessa sukupuolisuhteessa, tuntevat että heidät on raiskattu. Salakavalat juutalaiset, jotka keskiajalla levittivät ruttoa, ovat nyt muuttuneet mustiksi miehiksi, jotka levittävät suurta tautia, jolla on pieni nimi. Itä-eurooppalaiset ovat rodullisilta piirteiltä vaikeasti erotettavissa meistä, mutta silti tiedämme, että virolaiset tai venäläiset naispuoliset siirtolaiset ovat huoria. Heidän kehonsa annetaan meidän käyttöömme, joten heidät voi hyväksyä alempirotuisina ihmisinä, kunhan he pysyvät heille varatuilla alueilla.

Halvalla työllä tai prostituutiolla ei ole merkitystä, jos ne tapahtuvat muurin toisella puolella - niiden merkitys on suuri ainoastaan jos ne tapahtuvat täällä, meidän silmiemme edessä tai meidän asuinalueillamme. Prostituutio tai alipalkattu työ eivät ole ongelmia, mikäli ne tapahtuvat jossakin muualla. Jos suomalaiset yritykset palkkaisivat 400 000 virolaista Virossa (ja samalla vähentäisivät tuntuvasti työllisyyttä Suomessa, kuten muuten on tapahtunut useammankin teollisuuden haaran piirissä) se olisi investointi ulkomailla, josta olisimme ylpeitä.

Kirkko ja intellektuellit

Dal Lago kirjoittaa myös intellektuelleista ja kirkosta. Miksi hän puhuu juuri näistä kahdesta ryhmästä? Vastaus on selvä: siirtolaisuuteen ja sen synnyttämään keskusteluun liittyy perimmäisiä ja syvällisiä arvoja. Arvoja, kuten ihmisten samanarvoisuus ja heidän oikeutensa vapaaseen liikkumiseen, joiden pitäisi olla universaalisia (kaikille ja kaikkialla aina kuuluvia), eikä arvoja, jotka on sidottu kansalaisuuteen tai taloudelliseen tilanteeseen.

Nämä arvot, jotka samalla ovat myös kaikkien oikeuksia, on yleensä totuttu ajattelemaan kyseenalaistettaviksi ainoastaan hätä- tai sotatilan vallittaessa. Nykytilanteesta tekee paradoksaalisen se, että juuri sodan aikana olemme valmiita avaamaan ovemme “hädässä oleville”. Kosovon albaanit, jotka ovat sodassa, eivät ole uhka, mutta Slovakian tai Puolan romanit, jotka elävät rauhassa, ovat uhka.

Toisen maailmansodan jälkeen tiedotusvälineet ja intellektuellit ovat puhuneet Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta käsin (Suomesta käsin “hieman” vähemmän) samanarvoisuudesta, universaaleista ihmisoikeuksista ja vapaasta liikkumisesta. Kuka meistä ei olisi ihmetellyt neuvostoliittolaisia, jotka eivät saaneet matkustaa ulkomailla (”jos he olisivat nähneet meidän hyvinvointimme ja demokratiamme, he olisivat ymmärtäneet, kuinka huonolla tolalla heidän asiansa olivat”)? Kuka meistä ei olisi toivonut muurien sortumista, koska mielestämme ihmisten, arvojen, ajatuksien, tuotteiden ja investointien vapaa liikkuminen oli ainoa tapa demokratisoida maat, jotka oli alistettu diktatuuriin? Silti yksikään intellektuelli Suomessa ei ole soveltanut tätä ajatusta juuri nyt, kun olisi kenties mahdollista saada anteeksi menneisyyden vaikeneminen. Myös kirkon hiljaisuutta on mahdollista ja aiheellista ihmetellä. Kirkon pitäisi puolustaa ihmisten universaalista samanarvoisuutta ja heidän oikeuksiaan. Lähetyssaarnaajat matkustavat ympäri maailmaa ja pitäisivät vakavana ihmisoikeuksien ja uskonnon vapauden loukkaamisena, jos he eivät saisi tehdä kunnioitettavaa työtään, mutta tämän hengellisen työn kohteilla ei ole oikeutta tulla tekemään töitä tänne. Hiljaisuus on vieläkin huolestuttavampaa, koska todennäköisesti kirkolla on myös tietoa siitä, mitä siirtolaisten lähtömaissa tapahtuu.

Suhtautumisemme siirtolaisiin

Yleensä tiedostamattakin ollaan sitä mieltä, että siirtolaiset ovat rikollisia, laiskoja, parasiitteja tai vähintäänkin erilaisia kuin me. Ihmettelemme miten siirtolaisella voi olla kännykkä ja epäilemme, että hän on hoitamassa huumekauppojaan. Kymmenen pohjoisafrikkalaista, jotka istuvat ostoskeskuksen kahvilassa ovat suunnittelemassa raiskausta tai asuntomurtoa. He eivät voi olla samanlaisia kuin me. Se mitä me ajattelemme heistä ei kuitenkaan kerro yhtään mitään heistä, mutta se kertoo hyvinkin paljon meistä. “Siirtolaiset pelkästään sen vuoksi, että he ovat keskuudessamme, pakottavat meitä paljastamaan puheissamme, tuottamassamme tiedossa ja itsellemme vaatimassamme poliittisessa identiteetissä, keitä me olemme.” (Dal Lago 13.)

Luonnollisestikaan yhteiskunnan suhtautuminen siirtolaisiin ja siirtolaisuuteen tai vähemmistöihin ei kerro meille yhtään mitään heistä, mutta hyvinkin paljon kyseisestä yhteiskunnasta. Se mitä Hitler ajatteli juutalaisista kertoi jotakin Hitleristä, ei juutalaisista; se mitä SAK ajattelee virolaisista kertoo jotakin SAK:sta, ei virolaisista. Puheemme paljastaa aina meidät, mutta ei puheen kohteita. Se paljastaa sen, että samanarvoisuus, oikeudet, vapaa liikkuminen, kännykkään puhuminen tai kahvilassa istuminen ovat jotakin mitä kuuluu meille, mutta mikä ei kuulu heille. Tällaisella arkipäiväisellä ja yksinkertaisella proseduurilla siirtolaisista (ja kaikista erilaisista) tehdään symbolisia vihollisia, joiden kautta voimme rakentaa omaa identiteettiämme ja olla todellinen, ei symbolinen, uhka heille.

Maahanmuuttoon liittyvät ongelmat johtuvat vastaanottavan maan (tai kohdemaan) identiteetistä. Ongelma 400 000 virolaisesta työnhakijasta kertoo meille suomalaisen palkansaajan heikosta ja epävarmasta asemasta ja hänen peloistaan. Identiteettiongelma on yksinkertainen kun voimme sanoa keitä me emme ole, tai kuka ei kuulu meidän joukkoomme. Monimutkaisempaa olisi sanoa mihin me kuulumme, keitä me olemme ja minkälaisessa yhteiskunnassamme haluamme elää (ei ole sattuma, että rasistiset asenteet leviävät työväestön piiriin juuri kun sen perinteinen identiteetti ja sen perinteiset ideologiat ovat murtuneet). Filosofit, tutkijat, ajattelijat, valtiomiehet ovat vuorotellen yrittäneet sanoa mihin me kuulumme ja kuinka suuri osa meistä kuuluu johonkin. Asiaa on yritetty ratkaista juridisesti (antamalla passi tai kansalaisuus, kuten inkeriläisille, voidakseen sitten todeta, että he eivät ole oikeita suomalaisia). Asiaa on yritetty ratkaista kielen ja kulttuurin avulla. Mutta onko sitten toisen sukupolven somalinuori, joka puhuu suomen kieltä suomalainen? Onko Kainuun metsien kulttuuri meidän kulttuuria tai onko helsinkiläisten ruotsinkielisten hienostopiirien kulttuuri juuri se meidän? Onko englanniksi laulettu hip-hop tai rockmusiikki, jolla valloitamme maailmaa, suomalaisuutta?

On äärimmäisen vaikeaa määritellä, keitä me olemme ja mikä on meidän identiteettimme taloudellisesti ja poliittisesti integroituvassa maailmassa. Se on kuitenkin äärimmäisen helppoa, kun on olemassa uhka. Musta raiskaaja herättää meissä pelkoa ja vihaa. Hän ei kuulu meihin. 400 000 virolaista työnhakijaa ovat uhka: he eivät kuulu meihin.

Epäihmisiä

Ehkä oikea tapa lähestyä koko asiaa olisi ajatella, että siirtolaiset (kuten me) ovat yksilöitä, jotka vuorovaikuttavat keskenään, meidän ja yhteiskunnan kanssa; eikä etninen ryhmä, rotu tai kulttuuri. Näin olisi mahdollista määritellä myös meidän omaa identiteettiämme kansalaisina, jotka ovat yksilöitä, jotka vuorovaikuttavat keskenään ja yhteiskunnan kanssa. Ehkä olisi tarkemmin ajateltava, että siirtolainen on ihminen, joka ei ole Euroopan unionin kansalainen, ja tulee köyhästä maasta ja on etsimässä töitä ja parempaa elämää. Näin varmasti olisimme aika lähellä totuutta. Ihminen on määritelmän keskeisin subjekti ja ihmiselle kuuluvat ihmisoikeudet.

Siirtolaiset kuitenkaan eivät ole ihmisiä, he ovat ennen kaikkea juuri sitä mikä erottaa heidät meistä. He ovat epäihmisiä. Epäihmiset, kuten Dal Lago kirjassaan väittää, elävät samaa elämää kuin me, mutta heiltä voidaan evätä pääsy ihmisten yhteisöön. Heille ei kuulu oikeutta liittyä meihin tai sitten he voivat vain tilapäisesti liittyä meihin. Rakastua, rakentaa ystävyyksien verkkoja ja sitten yllättäen saada häädön ihmisen asemasta. Näin kävi albaanialaisen jalkapallojoukkoeen jäsenille. Meille on aivan itsestään selvä asia, että jos emme syyllisty rikokseen, kukaan ei voi ottaa meiltä vapauttamme pois tai rajoittaa elämäämme, mehän olemme ihmisiä. Heille puuttuva paperinpala tai väärän värinen passinkansi voi koitua tekijäksi, joka katkaisee affektit, sidokset tai mahdollisuuden affekteihin tai sidoksiin.

Epäihmisten kehot muistuttavat juutalaisten kehoja kansallis-sosialistisen Saksan aikana. Ne ovat kehoja, jotka katoavat. Ne ovat välillä keskuudessamme ja sitten yhtäkkiä ne ovat kadonneet. Kukaan ei tiedä niistä enää mitään. Ovatko epäihmiset kuolleet, ovatko he lähellä meitä, mutta salaa, ovatko albaanijalkapallonpelaajat kenties hukkuneet yrittäessään päästä romulaivalla taas länteen? Kukaan ei tiedä. Karkoituspäätöksen tekijällä ei oikeastaan ole mitään vastuuta.

Samaan asiaan vetosi A. Eichmann Jerusalemissa pidetyssä oikeudenkäynnissä (Hannah Arendtin kirja aiheesta on mainiota luettavaa). Hän siirsi juutalaisia paikasta toiseen. Hän ei tiennyt mistä he tulivat ja minne he olivat menossa. Hän tunsi henkilökohtaisesti joitakin juutalaisia ja he olivat hänen mielestään ihan mukavia ihmisiä. Hän oli nähnyt teloituksia itärintamalla (ehkä jotkut meistä ovat nähneet televisiossa rasistien pahoinpitelemiä ihmisiä) ja voinut pahoin. Hän ei ollut omasta mielestään murhaaja tai epäihmisten murhan avunantaja. Hän oli pelkästään keskinkertainen virkamies, jonka ura ei edes lähtenyt nousuun. Hänen vastuunsa, kuten karkotusmääräyksen antajan vastuu, päättyi siihen merkityksettömään tekoon, jolla kenties oli suuri merkitys toisen ihmisen elämään.

“Siirtolaiset ovat eläviä, he elävät ehkä samanlaista elämää kuin me, mutta heidät voidaan poistaa ihmisen asemasta vastoin heidän omaa tahtoaan. Heidän elämänsä jatkuu myös tämän jälkeen, mutta he eivät silti ole enää olemassa, ei pelkästään yhteiskunnalle, jossa he elivät, vaan myös omassa elämässään, koska heidän elämänsä käytännössä päättyy ja sen jälkeen alkaa uusi elämä, joka ei ole myöskään riippuvainen heidän omista valinnoistaan.” (Dal Lago 207.)