Luetaan Empire

Antonio Negri & Michael Hardt: Empire

Empire on Hardtin ja Negrin mukaan eräänlainen työkalupakki, josta on löydettävissä välineitä nykymaailman ymmärtämiseen ja sen muuttamiseen. "What we hope to have contributed in this book is a general theoretical framework and a toolbox of concepts for theorizing and acting in and against Empire". Kirjasta löytyy määritteitä ja selityksiä moniin tapahtumiin, joiden olemassaloa me olemme todistamassa nykymaailmassa. Kirja paljastaa monia ristiriitoja, jotka kulkevat yhteiskuntiemme läpi. Teoksen keskeisin väittämä on se, että suvereniteetti ja valta ovat aina reaktiivisia voimia. Niiden tehtävä on asettaa rajoja moninaisuuden kehityksen tielle ja yrittää kontrolloida sitä. Tämä on yksi keskeisimmistä Negrin käsitteistä jo 1960-luvun alkupuolelta. Moninaisuuden taistelu vallitsevia olosuhteita vastaan pakottaa aina vastapuolta haltuunottamaan näiden taistelujen sisällöt ja luomaan niiden pohjalta uuden vallan tasapainon ts. luokkataistelu on kehityksen moottori.

Tällaisessa vallan rakentumisen - konstituoitumisen - käsitteen sisällä ei ole enää mahdollista ajatella valtaa fyysisenä paikkana tai sisällyttää sitä hallitsijaan. Valta on pikemminkin prosessi, menetelmä tai teknologia, joka vaatii alistajan ja alistetun välistä "sopimusta". Toinen päätelmä on se, että ihmisten tietoinen toiminta muodostaa vallan rakentumista ja todellisuutta. Nämä ajatukset ovat sukua Foucault'n teorioille biovallasta ja Deleuzen ja Guattarin loputtomalle territorialisaatio-, deterritorialisaatio- ja uudelleenterritorialisaatio-käsitteistölle. Se mikä erottaa Negrin ja Hardtin edellä mainituista kirjoittajista on keskeinen rooli, joka annetaan subjektille - siis moninaisuudelle - ja sen rakentumiselle. Empire-kirjassa ei ole "prosessia ilman subjektia" eikä postmodernin huojumista suhteellisuuksien ja heikkojen subjektien välillä. Negri ja Hardt asettavat postmodernin diskurssin sisälle subjektin ja murtuman mahdollisuuden. Subjekti ja murtuma eivät ole pelkästään teoreettisia kategorioita: subjekti ja murtuma ovat todellisia, ne elävät nykymaailman sisällä.

Foucault'n, Deleuzen ja Guattarin läsnäolo kirjassa ei ole sattuma, eikä pelkkä lainaus. Tekijöistä Negri on monia vuosia työskennellyt ja keskeisesti vuorovaikuttanut heidän kanssaan. Empire-kirjalla on kolmaskin vaikuttava tekijä: italialainen uusmarxilainen traditio, jonka keskeisin teoreetikko on juuri Toni Negri. Muita tärkeitä nimiä ovat Paolo Virno, Luciano Ferrari-Bravo, Maurizio Lazzarato ja monet muut. Kyseinen koulukunta on tuottanut valtavan määrän kirjallisuutta erityisesti työn muuttumisesta jälkiteollisella aikakaudella, ja sen edustajat ovat aktiivisesti toimineet monien yhteiskunnallisten liikkeiden parissa 1960-luvun alkupuolelta tähän päivään.

Empire-kirjaa ei voi myöskään erottaa neljännestä vaikuttavasta tekijästä: elävästä maailmasta. Seattle, Washington - vain mainitakseni viimeaikaisempia tapahtumia - ovat läsnä. Negri ja Hardt ovat siis, kuten Negri on sanonut, "intellektuelleja taistelujen sisällä".

Kirja muodostuu neljästä osasta ja yhdestä välisoitosta (intermezzo). 1. Johdatus Imperiumin problematiikan kokonaisuuteen. 2 ja 3. Siirtymä modernista postmoderniin, imperialismista Imperiumiin, teollisesta jälkiteollisen maailmaan. Osassa 2 siirtymä kuvataan ajatuksien historian näkökulmasta. Osassa 3 tuotannon näkökulmasta. Intermezzo - välisoitto - nimeltä Counter-Empire - vastaimperiumi - yhdistää kahta edellä mainittua osaa. 4. Vaihtoehtoja Imperiumille ja tekijöiden biopoliittinen manifesti.

Negri ja Hardt painottavat esipuheessaan, että kirjaa voi lukea sivujärjestyksessä, käänteisjärjestyksessä, loikkien luvusta toiseen tai käyttäen sitä eräänlaisena käsikirjana, josta etsiä käsitteitä maailman ymmärtämiseen. Kirja on myös jännittävä älyn ja kulttuuriin seikkailu, jossa ovat mukana kirkon esi-isät ja Rooman imperiumin historioitsijat, Spinoza ja Machiavelli, Debord ja Malcolm X, hiphop-kulttuurin jengit ja zapatistit, Rawls ja Kelsen, Hobbes ja Hegel. Empire on avoin teos ja siksi osittain myös kirjoittamaton kirja. Monet luvut vaativat laajentamista, annettujen kategorioiden soveltamista käytännössä. Se on kirja, joka on ensisijaisesti "toimittava". Aktivistien kirja.

1. The Political Constitution of the Present

Kirjan ensimmäinen osa jakaantuu kolmeen lukuun: 1.1. World Order; 1.2. Biopolitical production; 1.3. Alternatives within Empire. Kappale tuo näyttämölle keskeisimmät kategoriat lähtökohtanaan yksinkertainen toteamus: on olemassa uusi maailmanjärjestys, ja tämä ilmentyy uutena juridisena rakenteena, jota kutsutaan Imperiumiksi. Kirjoittajien mielestä tämä uusi maailmanjärjestys ei ole spontaani globalisaation tai markkinoiden laajenemisen tulos. Se ei myöskään ole minkään salaliiton tulos. Negrin ja Hardtin mielestä Imperiumi on päivittynyt vallan reaktiivinen muoto moninaisuuden toiminnan edessä. Negri ja Hardt selvittävät Imperiumin genealogiaa ja erityisesti jo 1920-luvulta alkaen ilmennyttä tarvetta rakentaa globaalia suvereniteettiä. He tukeutuvat tässä Kelsenin työhön ja YK:n rooliin ja sen sisältämiin ristiriitoihin (kansallisvaltioiden muodostuma ylivaltiollinen elin, järjestön sisäinen demokratia jne.). YK:n synty ja sen kriisi ovat oire uudesta maailmanjärjestyksestä. Toinen oire on universaalin oikeutetun sodan käsitteen uudelleennousu, jota sovelletaan, jotta voitaisin taata universaalisia arvoja: oikeutta ja rauhaa. Enää ei siis ole olemassa kansallisvaltioiden intressejä, vaan universaalisia etuja.

Juridiikasta Negri ja Hardt siirtyvät pian analysoimaan Imperiumin materiaalista perustaa. Foucault'n luoma biovalta-käsite on tässä keskeisessä asemassa. Negri ja Hardt pitävät kuitenkin Foucault'n strukturalismin rasitteista kärsivää välineistöä riittämättömänä ymmärtämään subjektiivisuuden muodostumista. Tässä he tukeutuvat jälkistrukturalisteihin: Deleuzeen ja Guattariin. Heiltä Empiressä otetaan käyttöön käsite jatkuvasti toimivista yhteiskunnallisista koneista ja kokoonpanoista, jotka rakentavat maailmaa, subjekteja ja objekteja. Edelleen kirjoittajat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Deleuzen ja Guattarin koneet nojaavat kaoottiseen maailmankuvaan eivätkä materiaaliseen perustaan. Materiaalinen pohja heidän mielestään on löydettävissä italialaisesta jälkimarxilaisesta traditiosta. Erityisesti käsitteestä General Intellect eli ei-materiaalinen työ ja massaintellektuellisuus. Työ muuttuu kasvavissa määrin ei-materiaaliseksi, ja sen vuoksi perinteinen työn arvolaki ei enää toimi. Italialainen koulukunta syventyy tutkimaan tämän uuden työn subjekteja.

Empire-kirjassa kategoriaa biovalta sovelletaan käytännössä, osoitetaan mitä se todellisuudessa on. "The complex apparatus that selects investments and directs financial and monetary maneuvers determines the new geography of the world market, or really the new biopolitical structuring of the world". Tämä tarkoittaa uusintamisen ja elämisen ehtojen virtauksien keskitettyä ja vertikalisoitunutta kontrollia, jota toteuttavat maailmanlaajuisesti tunnetut instituutiot. Toinen biovallan käytännön aspekti ovat suuryhtiöt, jotka eivät pelkästään tuota materiaalisia hyödykkeitä, vaan samalla muodostavat globaalitasolla subjektiivisuuksia ts. tarpeita, yhteiskunnallisia suhteita, kehoja ja aivoja eli "tuottavat tuottajia". Kolmas keskeinen biovallan materiaalinen ilmentymä on kommunikaatio, joka spektaakkelin ja virtuaalin tilan kautta yhdistää kaikki subjektiivisuudet, järjestää maailmaa ja legitimoi valtarakenteita. Negrin ja Hardtin mielestä ei ole enää olemassa ulkopuolisuutta vallitsevaan järjestykseen: koko maailma on upotettu tähän biovallan muodostelmaan - Imperiumiin. Taloudellinen tuotanto ja poliittinen konstituutio ovat siis yksi ja sama asia.

Metodologinen käänteisyys tulee kuitenkin esille siten, että biovalta on moninaisuuden toiminnan synnyttämä reaktio: "The multitude called Empire into being". Negri ja Hardt kuvaavat koko kapitalistisen yhteiskunnan historian loputtomana proletariaatin taisteluna, joka on todellisesti muuttanut maailman, ja aina pakottanut vallan määrittelemään itselleen uusia päivitettyjä muotoja. He periodisoivat tämän kehityksen seuraaviin vaiheisiin: 1848-90 - Ensimmäisen internationaalin toiminnan aika. Euroopan vuoden 1848 tapahtumista Pariisin Kommuunin kautta työväestön ammattiyhdistyksien ja puolueiden muodostumiseen, joiden seurauksena ovat taas syntyneet mm. tasavalta, kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia. 1905-1968 - Toisen vaiheen suuret tapahtumat ovat vuodet 1905, 1917 ja Euroopan punainen periodi (1818-21), jotka pakottavat kapitalistisen järjestelmän keskittämään yhä enemmän disiplinoinnin toimintoja valtiolle. 1968-1990 - Kolmas vaihe käynnistyy 1960-luvulla yhdistäen käytännössä kolmannen maailman kansojen vapautustaistelut, teollisen maailman opiskeilija- ja tehdastyöläisliikehdinnät, jotka poistavat totaalisesti maailman näyttämöltä kolonialismin ja avaavat ovet jälkiteolliselle ja globaalille maailmalle. Tässä yhteydessä he kirjoittavat "Empire is a response to proletarian internationalism".

Negrin ja Hardtin mielestä Imperiumin muodostuminen ei ole historian loppu - kuten monet uusliberalismin profeetat haluavat uskotella - ja siten se ei tarkoita myöskään taistelujen päättymistä. Heidän mielestään liikkeet vain muuttavat luonnettaan. Taistelut juurtuvat paikallisiin olosuhteisiin ja ihmisten arkipäivän tasolla elettyyn elämään. Samalla ne muuttuvat välittömästi globaaleiksi, koska koko maailma on sellaisen järjestelmän hermokudosta, jolla ei ole keskipistettä: imperiumin virtuaalista keskipistettä vastaan voi hyökätä missä tahansa - ja mikä tärkeintä: taisteluista tulee biopoliittisia. Kyseessä siis eivät ole enää suuret ideologiset unelmat, vaan käytännön elämän halun diskurssit. Biopoliittiset taistelut pistävät maailman uudelleen liikkeelle ja rakentavat uusia "mahdollisen" horisontteja. Tässä kontekstissa Imperiumi on välittömästi - ennen edes sen lopullista muodostumista - kriisissä. Siitä tulee pelkästään rekuperoinnin kone. "The multitude is the real productive force of our social world, whereas Empire is a mere apparatus of capture that lives only the vitality of the multitude".

2. Passages of Sovereignty

Tässä osassa Negri ja Hardt tutkivat pitkällä ekskursuksella modernin ajan läpi siirtymää imperialismista, modernista ja teollisesta yhteiskunnasta Imperiumin aikakauteen, postmoderniin ja jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Erityisesti kulttuurin ja historian muuttumisen kautta. Tämä osa jakaantuu seuraaviin lukuihin: 2.1. Two Europes, Two Modernities; 2.2. Sovereignty of the Nation-State; 2.3. The Dialectics of Colonial Sovereignty; 2.4. Symptoms of Passage; 2.5. Network Power: U.S. Sovereignty and the New Empire; 2.6. Imperial Sovereignty.

"It all began with a revolution". Moderni alkaa suurella murtumalla keskiaikaan nähden. Moderni ihminen toteaa: maailma on inhimillisen toiminnan tulosta. Tämä on ehkä keskeisin renessanssin ajan opetus, joka perustuu tietenkin siihen, että inhimillinen toiminta toteutuu todellisuudessa. Ensimmäiset käsityöläisten korporaatiot, ensimmäiset pankit, raaka-aineiden etsiminen kaikkialla maailmassa, tieteen korostuminen alkavat juuri silloin. Tämän prosessin subjekti on muodostumassa oleva porvaristo, joka samalla, kun se joutuu kaatamaan keskiaikaisia rajoja, muodostaa myös oman tietämisen horisontin. Kaikki alkaa vallankumouksella ja kaikki alkaa myös vastavallankumouksella. Kehitys, joka lähtee liikkeelle spontaanisti ja vapaana, on kontrolloitava, ja on muodostettava suvereniteetti valtavan mullistuksen ohjaamiseksi. Ne kaksi Eurooppaa ja kaksi moderniteettia, mistä Empiressä kirjoitetaan, asettuvat juuri tähän: ensimmäinen moderniteetti on Hobbesin ja Rousseaun moderniteetti, joka rakentaa vallan ja hierarkian muutoksen päälle. Vastakohtana on spinozalainen moderniteetti, joka asettaa transsendenttia konstituoitunutta valtaa vastaan konstitutioitumassa olevan vallan immanenssin, halun järjestystä vastaan. Tämä on tuttu teema Negrin aikaisemmista töistä. Moderni suvereniteetti on siis transsendentaalisen poliittisen aparaatin rakentamista immanenssia vastaan. Suvereniteetti ei myöskään ole erotettavissa kapitalismista. Negri ja Hardt tuovat kentälle Adam Smithin käsitteen markkinoiden "näkymättömästä kädestä" ja yksittäisten kapitalistien pyrkimyksestä toteuttaa pelkästään omia egoistisia tavoitteitaan. Valtiosta, suvereniteetistä, tulee se voima, jonka on ohjattava taloudellista toimintaa, tuotantoa ja kiertoa. Valtiosta tulee, kuten Negri on aiemmin "Marx oltre Marx"-kirjassaan kirjoittanut, "kollektiivinen kapitalisti".

"The concept of nation in Europe developed on the terrain of the patrimonial and absolutist state". Porvarillinen valtakoneisto ottaa perinnöksi kansa- käsitteen absolutismista, mutta joutuu muuttamaan sen sisältöä. Ihmiset on muutettava kansallisvaltion kansalaisiksi. Kansalaisuus on jotakin aivan muuta kuin moninaisuus. Se on moninaisuuden immanenssin pakottamista suvereniteetin alle. Tämän jälkeen Empiressä on suhteellisen pitkä analyysi kolonialismin muodostumisesta käsikädessä kansallisvaltion kanssa ja rasismin sisäistämisestä eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten välisiin suhteisiin. Porvarillisen suvereniteetin synnyn jälkiä 1600-luvun Euroopassa rinnastetaan kolmannen maailman kansojen vapautustaisteluihin. Tulos on myös näissä olosuhteissa myrkyllinen hedelmä. "From India to Algeria and Cuba to Vietnam, the state is the poisoned gift of national liberation". Taas kerran moninaisuuden käsite kolmannen maailman taisteluissa - kuten porvarillisen vallankumouksen aikoina - latistetaan kansaan ja valtioon.

Tähän asti on kuvattu modernille ominaisia piirteitä. Luvun toisessa puoliskossa kirjoittajat tulevat vihdoinkin postmoderniin. "The postmodernist insistence on difference and specificity defies the totalitarianism of universalizing discourses and structures of power; the affirmation of fragmented social identities appears as a mean of contesting the sovereignty of both the modern subject and the modern nation-state, along with all the hierarchies they imply". Postmodernin näyttämölle tulo ilmentyy monilla moninaisuuden vaatimuksilla, jotka eivät enää tottele perinteisiä valtarakenteiden perustamista: feministit tai opiskelijat eivät enää taistele oman valtion puolesta, kuten kaikki aikaisemmat liikkeet olivat tehneet (työväestö, kolmannen maailman vapautustaistelijat jne.). Heidän vaatimuksensa ovat syvällisesti biopoliittisia. Postmodernissa se, mikä on uutta, on juuri kyky tulla ulos modernin suvereniteetin käsitteestä. Samalla se tarkoittaa myös eurokeskeisyyden päättymistä. Enää ei ole keskustaa tai periferiaa, eikä ensimmäistä ja kolmatta maailmaa. Kolmas maailma on pohjoisen metropoleissa ja virtuaaliluokka on kolmannessa maailmassa. Negrin ja Hardtin mielestä eräs oire, joka ilmentää historiallisia muutoksia, joita olemme kohtaamassa ovat mm. fundamentalismien ja integralismien uudelleen syntyminen. Islamilaisuus tai Pohjois-Amerikan lahkolaisuus ovat selkeitä merkkejä modernin ja modernisaation päättymisestä ja osoituksia ihmisten tarpeesta rakentaa vaihtoehtoisia identiteettejä itselleen, jotka kuitenkaan eivät kykene haastamaan Imperiumia niiden residuaalisuuden vuoksi.

Maailmanmarkkinoiden ideologia taas on avoin kaikille roduille, uskonnoille, tavoille ja kulttuureille. Jokainen ryhmä, kaikkein pieninkin, on potentiaalinen markkinointikohde. Yritykset tekevät monirotuisuudesta ja monikultturisuudesta omia menestymisen avaimia. Toinen luku on päättymässä ja kirjoittajat keskittyvät ymmärtämään Imperiumin muodostumassa olevaa perustuslain genealogiaa. Heidän mielestä jo modernin aikakaudella on olemassa vastakohta eurooppalaiselle suvereniteetti-käsitteelle. Vastakohta ja nykyisen imperiaalisen konstituution perusta on Yhdysvaltain perustuslaki. Yhdysvallat muodostuvat tyhjälle territoriolle (alkuperäiskansat eivät ole ihmisiä) ja sen vuoksi niillä ei ole rasitteena absolutismia ja keskiaikaa. Yhdysvaltojen perustuslaki kykenee siirtämään moninaisuuden kehittymisen konstituution huomattavasti tehokkaammin kuin Eurooppa. Valtion rooli on hyvin ohut ja yhteiskunnallinen taso on täydellisesti integroitu politiikkaan. Toinen keskeinen aspekti on suvereniteetin jatkuvasti laajeneva luonne. On aina olemassa ylitettävä raja, loputon matka kohti villiä länttä. Yhdysvaltalainen ekspansiivisuus ei perustu alistamiseen, vaan oman suvereniteetti- ja tuotantomallin universaaliseen paremmuuteen. Negrin ja Hardtin mielestä myös Yhdysvalloilla on ollut omia imperialistisia ja kolonialistisia kausia. Mutta aina on ollut olemassa vastakohta. Tykkivenepolitiikkaa on usein esitetty eurooppalaisen kolonialismin rajoittamisena. Eräs Imperiumin esi-isistä on ollut Empire-kirjassa ilmenevän analyysin mukaan presidentti Woodrow Wilson. Unelmoijaksi sanottu presidentti on juuri se, joka ensimmäisenä kykeni tuottamaan vision globaalista suvereniteetista. Siten ei ole mikään ihme, että YK:n edeltäjä, Kansainliitto, on hyvin pitkälti hänen visiointinsa tulosta.

"The Vietnam War might be seen as the final moment of the imperialist tendency and thus a point of passage to a new regime of the Constitution." Samanaikaisesti imperialistinen tendenssi joutuu myös kansalaisoikeusliikkeen, feminismin ja antirasistisen liikehdinnän kohteeksi. Dollari irrotetaan kullan arvosta, Bretton Woodsin sopimukset irtisanotaan: "The emergence of the various components of the New Left was an enormous and powerful affirmation of the principle of constituent power and the declaration of the reopening of social spaces".

Uudessa imperiaaliseksi määritellyssä suvereniteetissä myös julkisen tilan käsite muuttuu radikaalisti perinteisessä liberaalissa politiikkamuodossaan. Julkinen tila korvataan spektaakkelilla, kuten Guy Debord oli osuvasti oivaltanut. Spektaakkelista tulee politiikan virtuaalipaikka. Toinen keskeinen aspekti on Imperiaalisen suvereniteetin laajeneva luonne. Kaikki ovat tervetulleita Imperiumiin. On kuitenkin parasta pitää serbit ja kroatit, hutut ja tutsit, afroamerikkalaiset ja amerikankorealaiset erossa toisistaan. Imperiumi siis samalla kun se on universaalinen ja avoin, pyrkii myös erottamaan - segmentoimaan - ihmisiä. Estämään hybridisointia. Tämä moninaisuuden segmentointi ja paikkojen osoittaminen on hyvin keskeinen tekijä, jolla järjestelmää organisoidaan.

Intermezzo - Counter-Empire.

Tähän mennessä kirjassa ei ole vielä esitetty perinpohjaisesti niitä voimia, jotka asettuvat Imperiumia vastaan. Nämä ovat yhtä konkreettisia ja materiaalisia kuin Imperiumi itse. Negri ja Hardt oletettavasti uskovat subjektiivisuuden ratkaisevaan rooliin, eivätkä siten voi jättää sitä enää lukijan näkökentän ulkopuolelle. "At a certain point in his thinking Marx needed the Paris Commune in order to make the leap and conceive communism in concrete terms as an effective alternative to capitalist society. Some such experiment or series of experiments advanced through the genius of collective practice will certainly be necessary today to take that next concrete step and create a new social body beyond Empire". Kirjoittajat haluavat siis tutkia, mitkä ovat ne voimat, jotka asettuvat Imperiumia ja globalisaatiota vastaan tai paremmin sanottuna: kykenevät muodostamaan vasta-Imperiumia ja vasta-globalisaatioita. On erittäin keskeistä huomioida eräs seikka: "Deleuze and Guattari argued that rather than resist capital's globalization, we have to accelerate the process". Argumentointi voi kuulostaa monien perinteisten vasemmistolaisten korvissa hyvinkin oudolta. Todellisuudessa asiat asetetaan juuri niin, että pakotetaan kapitalistista järjestelmää jatkuvasti juoksemaan innovaation perässä. Jos tehdasta automatisoidaan, ei enää vaadita taattua työpaikkaa, vaan taattua toimeentuloa kaikille työsuoritteesta riippumatta. Jos globalisaatio toteutuu, ei tarjota vaihtoehdoksi paluuta vanhan kansallisvaltion ja sääntelytalouden piiriin, vaan vaaditaan universaalin yhteisön toteutumista, vapaata liikkumista Imperiumin rajojen sisällä (eli kaikkialla) ja samat oikeudet kaikille . "Globalization must be met with a counter-globalization, Empire with a counter-Empire". Enää ei voida tarjota globalisaation vastustamisen projektia, vaan on puhuttava vasta- globalisaatiosta, ei voidai puhua Imperiumin vastustamisesta kansallisvaltion nimissä, vaan on puhuttava vasta-Imperiumista. Aivan samalla tavalla kuin jo niinkin varhain kuin 1970-luvun alkupuolella Negrin teoksissa esiintyy vastavalta-käsite. Nämä aspektit ovat juuri ne ratkaisevat eroavuudet Negrin ja Hardtin diskurssin ja perinteisten kommunististen, sosialististen ja anarkististen diskurssien välillä. Kun puhumme konkreettisista malleista vasta-Imperiumille, ei varmasti tarvitse katsoa ajassa paljoakaan taaksepäin. Kommunikaatiovälineet ovat viimeisten kuukausien aikana tuoneet näkyviin useita esimerkkejä moninaisuuden biopolitiikasta (Seattlesta ei enää kontrolloitavissa olevaan ihmisten vapaaseen liikkumiseen, Ranskan massiivisista taisteluista työajan lyhentämiseksi maailmanlaajuiseen geeniteknologian vastustamiseen).

Vasta-imperiumi -osiossa Negri ja Hardt katsovat taaksepäin kertoakseen meille tavoista, joilla imperiaalista suvereniteettia on vastustettu. Ensimmäinen malli tulee Pyhästä Augustinuksesta ja siirtymästä Rooman imperiaalisesta laista uuteen maailmaan. "No limited community could succeed and provide an alternative to imperial rule; only a universal, catholic community bringing together all population and all languages in a common journey could accomplish this". Toinen esimerkki, johon Negri ja Hardt viittaavat on Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella toimineen IWW:n malli. Kun USA laajeni länteen rautateitä pitkin, samoja hermoratoja pitkin liikkui kohti länttä myös syndikalistinen toiminta. IWW:n legendaariset Hobot. "The perpetual movement of the Wobblies was indeed an immanent pilgrimage, creating a new society in the shell of the old, without establishing fixed and stable structures of rule. (in fact, the primary criticism of the IWW from the official Left was and continues to be that its strikes, though powerful and often victorious, never left behind durable union structures)." Juuri tämä kyky olla muodostamatta pysyviä rakenteita, joista vallan siemenet saavat aina kasvualustansa, on ilmeisesti Negrin ja Hardtin mielestä juuri se syy, yhdessä Hobojen nomadismin kanssa, miksi he katsovat IWW:n olevan yksi niistä malleista, joihin tänä päivänäkin on katsottava kunnioituksella.

Kirjoittajat katsovat aiheelliseksi myös tuoda esille tässä yhteydessä näkemyksen: "Proletarian struggles constitute - in real, ontological terms - the motor of capitalist development. They constrain capital to adopt ever higher levels of technology and thus transform labor process". Vanha totuus, jonka jo Marx ilmaisi lauseella "kone juoksee sinne missä lakko on". Se tekijä, joka määrittelee postmodernilla aikakaudella todellisuudessa maailmaa muuttavan subjektin, on yksinkertaisesti "the will to be against". Antagonismin määrittämisen jälkeen on selvitettävä, mikä on Imperiumin aikakaudella taistelujen paikka. Teollisella aikakaudella taistelujen paikka oli tehdas. Nykymaailmassa taistelujen paikka on kaikkialla, koska tuottavan työn verkostot, yhdessä biovallan kanssa, ovat levinneet kaikkialle. Jos tehdaskapitalismin aikakaudella keskeisin vastarinnan muoto oli työläisten sabotaasi, kirjoittajien mielestä postmodernin kapitalismin aikakaudella se ei voi muuta olla kuin karkuruus. Liikkuvuus, joka totaalisesti sekoittaa kapitalistisen biovallan tahdon määritellä paikkoja ihmisille ja segmentoida heitä. On aivan ilmiselvää, mitä tällä Negri ja Hardt tarkoittavat.

3. Passages of Production

Empiren kolmas osa on nimeltään Passages of Production. Siinä tarkastellaan siirtymiä, jotka ovat toteutumassa postmodernilla ajalla tuotannon näkökulmasta. Luvun alkupuolella selvitetään ne marxilaisen analyysin välineistön osiot, jotka ovat olleet käyttökelpoisia modernilla aikakaudella ja osoitetaan niiden riittämättömyyttä uuden ajan porteilla. Tämäkin osa, kuten osa 2, keskittyy ensimmäisessä puoliskossa kuvaamaan modernin ajan tuotantoa ja sitten tämän tuotannon siirtymää kohti postmodernia (tai tässä tapauksessa jälkiteollista aikakautta). Osa jakaantuu kuuteen lukuun: 3.1.The Limits of Imperialism; 3.2. Disciplinary Governability; 3.3. Resistance, Crisis, Transformation; 3.4. Postmodernization, or The Informatization of Production; 3.5. Mixed Constitution; 3.6. Capitalist Sovereignty, or Administering the Global Society of Control.

"One of the central arguments of the tradition of Marxist thinking on imperialism is that there is an intrinsic relation between capitalism and expansion, and that capitalist expansion inevitably takes the political form of imperialism". Tämän ajatuksen takana on siis kapitalistisen tuotantomallin sisäänrakennettu tarve laajentaa jatkuvasti omaa materiaalista pohjaa. Tässä on kuitenkin oltava erityisen varovaisia, koska Marxissa ja sittemmin Leninissä kyseinen prosessi ei ole kuvattu poliittisena tahtona, vaan seurauksena tietyistä kapitalistisen tuotantomallin talouslaeista. "The wage of the worker must be less than the total value produced by the worker. This surplus value, however, must find an adequate market in order to be realized". Käytännössä siis työväestön kulutus on raja kapitalistiselle järjestelmälle ja voittojen toteutumiselle. Tästä johtuu, että voiton suhdeluku alenee jatkuvasti kapitalistisen kehityksen aikana ja koneiden osuus pääoman rakenteessa kasvaa suhteessa työläisten osuuteen. On erityisen tärkeää huomioida, että tässä puhutaan jatkuvasti suhteellisesta eikä absoluuttisesta prosessista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että työväestön suhteellinen köyhtyminen voi kulkea käsi kädessä sen absoluuttisen rikastumisen kanssa. Tämän voittojen toteuttamisen mahdottomuuden järjestelmän rajojen sisällä vuoksi kapitalismi tarvitsee ei-kapitalistisia markkinoita, jossa toteuttaa voitot. Tämä kuitenkin johtaa prosessin kulussa siihen, että ei- kapitalistiset markkinat muuttuvat kapitalisteiksi, koska kasvavat osuudet voitosta on sijoitettava tuotantovälineisiin: "In the process of capitalization the outside is internalized". Lenin kutsui tätä prosessia Imperialistiseksi tendenssiksi. Negrin ja Hardtin näkemys on, että imperialistinen tendenssi on toteutunut, alistanut kaikki markkinat pääomalle, ja silti se ei ole johtanut kapitalistisen järjestelmän romahtamiseen. Tässä tilanteessa antagonismin voimat taistelevat kapitalistisia voimia vastaan, joilla ei vielä ole ollut kykyä muodostaa uutta rajaa.

Kirjassa esitetyn näkemyksen mukaan siirtymä Imperiumin aikakauteen alkaa niinkin varhain kuin 1920-luvulla. Maailma on dramaattisen tilanteen edessä, jossa vaihtoehdot ovat maailmanlaajuinen kommunistinen vallankumous tai imperialismin muuttuminen Imperiumiksi. Tämä toinen vaihtoehto voittaa: taylorismi, fordismi ja keynesismi ovat ne avaimet, joilla kriisi ratkaistaan kapitalistisen luokan hyväksi. Taas kerran on hyvä ymmärtää, miten juuri taistelujen vaatimukset rekuperoidaan: työläiset keskitetään suuriin tuotantolaitoksiin, heidän tarpeiden maailmaa kasvatetaan, mahdollistetaan heidän osallistumisensa talouselämän suunnitteluun ja valtion koneistoon. Tässä muodostuu siis disiplinaarinen yhteiskunta, jossa kaikki yhteiskunnalliset hierarkiat rakentuvat tehdasmallin mukaisesti ja ensisijaisesti tehtaan sisälle. Tämä on se New Deal, jonka Yhdysvallat tarjoaa muulle maailmalle heti toisen maailman sodan jälkeen, ja joka samalla, kun se kaataa vanhan eurooppalaisen imperialismin, johtaa kohti Yhdysvaltain hegemonian aikaa. Tämä hegemonia sanktioidaan Bretton Woodsin sopimuksilla, joissa kullan arvo sidotaan dollarin arvoon, ja jossa muodostetaan kansainvälisiä finanssi-instituutioita ja pankkeja, jotka ovat valtiojohtoisia, eivätkä enää yksityisiä kuten menneisyydessä. Siirtymä kohti Imperiumia toteutuu ensimmäisen vaiheen aikana dekolonialisaation kautta muodostamalla kaikkialle kansallisvaltioita. Vietnamin sota on kuitenkin se, joka avaa toisen vaiheen. Ensinnäkin se pysäyttää Yhdysvaltojen tendenssiaalista muuttumista imperialistiseksi voimaksi ja pakottaa sen Imperiumin tielle. Samanaikaisesti suuret ylikansalliset yhtiöt alkavat laajentaa toimintaansa kaikkialle maapallolle. 1960-luvun loppupuolen kriisi on se, joka avaa lopullisesti tien Imperiumille. Negrin ja Hardtin analyysissa, kuten jo aiemmin sanottu "capitalist crisis is not simply a function of capital's own dynamics but is caused directly by proletarian conflict". Konflikti saa ensinnäkin tehdastyöstä kieltäytymisen muotoja, toiseksi se saa sellaiset muodot, jotka viittaavat kapitalististen työn markkinoiden jaosta kieltäytymiseen (työläinen haluaa, että hänen lapsensa voi olle vaikka lääkäri, nainen haluaa samaa palkkaa kuin mies, musta työläinen haluaa samat oikeudet kuin valkoinen). Nämä aspektit hyökkäävät Negrin ja Hardtin mielestä välittömästi kohti kapitalistista komentoa. Ne muuttavat maailmaa spontaanin toiminnan ja tarpeiden tasolla. Tämä kaikki vie jälkiteolliseen yhteiskuntaan, ja samalla se avaa tien uudelle pääoman strategialle. Tämä strategia perustuu taistelujen teemojen haltuunotolle: työstäkieltäytymiselle vastataan automatisoinnilla, teknologiaa käytetään työläisiä vastaan. Samanaikaisesti työväestön rakennetta lähdetään muuttamaan ylhäältäpäin käsin luomalla valtava kirjo marginaalisia tuotannon subjekteja. Negrin ja Hardtin mielestä pitää kuitenkin muistaa, että: "The power of the proletariat imposes limits on capital and not only determines the crisis but also dictates the terms and nature of transformation. The proletariat actually invents the social and productive forms thet capital will be forced to adopt in future". Ja tämä sisältö on ennenkaikkea rakentava eikä pelkästään kieltävä: "Particularly in the dominant capitalist countries, where the margin of freedom afforded to and won by workers was greatest, the refusal of the disciplinary regime of the social factory was accompanied by a reevaluation of the social value of the entire set of productives activities. The disciplinary regime clearly no longer succeeded in containing the needs and desires of young people. the prospect of getting a job that guarantees regular and stable work for eight hours a day, fifty weeks a year, for an entire working life, the prospect of entering the normalized regime of the social factory, which had been a dream for many of their parents, now appeared as a kind of death. the mass refusal of the disciplinary regime, which took a variety of forms, was not only a negative expression but also a moment of creation".

Teollisen tuotantomallin merkityksen kutistuminen ei ole mikään uusi asia historiassa. Erilaiset tuotantoparadigmat ovat seuranneet toisiaan: maataloutta on seurannut teollisuus ja teollisuutta palvelujen tuottaminen ja tiedonkäsittely. Modernisaatio tarkoitti teollistamista, postmodernisaatio tarkoittaa informatisointia. On myöskin ymmärrettävä, että siirtymä yhdestä paradigmasta toiseen ei tarkoita edeltävien tuotantomallien katoamista. Ei teollistaminen tarkoitta maatalouden katoamista. Se tarkoittaa maatalouden teollistumista. Samalla informatisointi ja palveluyhteiskunta eivät tarkoita teollisuuden loppua, vaan teollisuuden informatisointia ja muuttamista palveluteollisuudeksi. Tämän muutoksen sisällä syntyy erilaisia työn sosiologisia muotoja.

Toyotismi (vastakohtana fordismille). Fordin tuotantomalli perustui massatuotteiden tarjoamiseen markkinoille, toyotismi taas tarkoittaa teollisuuden kykyä palvella ja vastata markkinoiden kysyntään. Informaation keskeinen rooli on juuri siinä, miten kysyntä välitetään tuotantoon, miten tieto saadaan kommunikoitua. Unohtamatta tietenkään tuotannon eri vaiheiden informatisointia.

Palvelusektori, jonka töiden tulokset ovat ei-materiaalisia. Ne voivat olla kulttuuria, tietoa tai kommunikaatiota. Keskeistä tälle sektorille on tietokoneen ja kommunikaatiovälineiden käyttö. Työstä tulee yhä enemmän abstrakti, ja siksi erilaisia töitä voi suorittaa yleisellä työkalulla - tietokoneella.

Affektiivinen työ. Esimerkkinä tästä hoivatyö tai terveyspalvelut, joiden merkitys kasvaa jatkuvasti väestön rakenteen muuttumisen seurauksena. Se mikä yhdistää kaikkia näitä jälkiteollisen työn sosiologisia malleja on kooperaatio. Näiden kaikkien töiden edellytys on yhteiskunnallisen kommunikaatioverkoston olemassaolo. Verkosto on sana, joka kuvaa tuotantoa, joka ei ole enää keskitetty ja joka ei välttämättä tarvitse edes tiettyä maantieteellistä läheisyyttä. Teollinen tuotantomalli kulki maailmalle omien infrastruktuurien kautta: teiden ja rautateiden, sähkölinjojen ja kaapeleiden varassa. Myös uudella tuotantomallilla on omat valtatiet. Tietoverkostot.

Uusi aikakausi avautuu ja voidaan todeta: "the state has been defeated and corporations now rule the earth!". Uusliberalismin gurut juhlivat, perinteisen vasemmiston edustajat ovat hämmentyneinä. Negrin ja Hardtin mielestä tässä tilanteessa ei ole totta, että politiikka katoaisi: se mikä katoaa on politiikan itsenäisyys. Hallitseminen, politiikka, tulevat integroiduksi osaksi komentojärjestelmää, joka on biovalta. Jälkiteollisen ajan konstituutio on monimutkainen rakennelma, joka koostuu kansallisvaltioista; niiden yhteisistä järjestöistä; kansainvälisistä järjestöistä, jotka on keskenään jaettu tehtäviensä mukaan. Valtapyramidin huipulla on voimankäyttö, joka on delegoitu yhdelle suurvallalle, joka kuitenkin käyttää voimaa mieluiten globaalimandaatin perusteella. Toisella tasolla on rajoitettu määrä muita kansallisvaltioita, jotka kuitenkin toimivat yhteisesti tiettyjen elinten avulla (esim. G8). Kolmannella tasolla ovat näiden samojen kansallisvaltioiden muodostamat muut järjestöt, jotka harjoittavat biovaltaa. Toisaalta tällä pyramidilla on myös toinen ulottuvuus, jossa korkeammalla tasolla operoivat globaalit suuryritykset; sitten alemmalla tasolla tulevat kansallisvaltiot, jotka toimivat eräänlaisena suodattimena ja vihdoin pyramidin alatasanteella ovat Ihmiset, joita edustaa toisaalta media ja toisaalta monet NGO:t. Tilanne kuitenkin on kirjoittajien mielestä avoin. Imperiaalinen konstituutio ei ole vielä rakentunut "the constitution itself is a site of struggle, but today the nature of thet site and that struggle is by no means clear". Tämä avoimuus on kuitenkin suhteellinen, jos sitä tarkastellaan spektaakkelin kannalta. Spektaakkeli on se voima, joka kokoaa kaikki yhteiskunnalliset näyttelijät ja luo uuden julkisen legitimoinnin tilan.

Negri ja Hardt painottavat kolmannen osan viimeisessä luvussa, miten suvereniteetti ja kapitalismi ovat ristiriitainen pari. Moderni suvereniteetti on heidän mielestä transsendentaalinen suvereeni - Valtio, Prinssi tai peräti kansa. Pääoma taas operoi täydellisesti immanenssin tasolla, verkostoituneena ja ilman transsendetteja valtakeskittymiä. "Capital therefore demands not a transcendent power but a mechanism of control that resides on the plane of immanence". Tämä kontrolli toteutuu juuri kontrolliyhteiskunnalle ominaisilla biovallan menetelmillä. Tämä johtaa siihen että, "Empire is characterized by the close proximity of extremely unequal populations, which creates a situation of permanent social danger and requires the powerful apparutes of the society of control to ensure separation and guarantee the new management of social space". Tämä kontrolli on ennen kaikkea työvoiman kontrollia ja segmentointia. Työtä lapsille, työtä vammaisille, työtä valkoisille, työtä mustille - "Empire has work for everyone!". Moninaisuuden segmentointi on siis keskeinen Imperiumin tavoite ja tässä on paikallisen hallinnon funktio, josta kuitenkin Imperiaalinen komento on erotettu jyrkästi. Imperiumi ei siis asetu enää disiplinaarisen kontrollin tasolle, vaan pelkästään biopoliittiselle tasolle. Imperiaalinen kontrolli toimii kolmella absoluuttisella välineellä: pommi, raha ja viestintä. Pommi on biovallan absoluuttinen väline. Pommi on tuho eli elämän kieltämistä, biopoliitikan kieltämistä elämän kieltämisen kautta. Rahalla kontrolloidaan uusintamista ja markkinoita. Viestintä on väline, joka yhdistää moninaisuuden tekemällä siitä alamaisia. Osuvasti Negri ja Hardt puhuvat Imperiumin kolmesta Roomasta, joista jokainen toimii tietyn funktion parissa: Washington (pommi), New York (raha) ja Los Angeles (viestintä).

4. The Decline and Fall of Empire

Kirjan neljännes osa jakaantuu lukuihin: 4.1. Virtualities; 4.2. Generation and Corruption; 4.3. The Multitude against Empire. Siinä keskitytään Imperiumin vastavoimiin. Negrin ja Hardtin mielestä moninaisuuden politiikka ei voi olla muuta kuin täydellistä immanenssia. Politiikkaa ei voi siis rakentaa transsendenssissa tai ulkoisesti. Keskeinen on elävän työn rooli, joka on se, mikä rakentaa todellisuuden: työ joka on yhteinen asia, ja joka samalla on ekstensiivinen ja konstituoituva valta. Tässä mielessä "imperial government appears as an empty shell or a parasite". Juuri sen vuoksi, että imperiaalinen normi perustuu moninaisuuden liikkellepanemien asioiden rekuperointiin: "Each imperial action is a rebound of the resistance of the multitude that poses a new obstacle for the multitude to overcome". Imperiumin ontologia perustuu siis moninaisuuteen. Tästä johtuen moninaisuuden konstituoituva valta törmää loputtomasti imperiaaliseen rajaan. Ensimmäinen taso, jolla työ ja moninaisuus törmäävät imperialiseen lakiin, on nomadismi "circulation must become freedom. In other words, the mobile multitude must achieve a global citizenship. The multitude's resistance to bondage - the struggle against the slavery of belonging to a nation, an identity, and a people, and thus the desertion from sovereignty and the limits it places on subjectivity - it entirely positive. Nomadism and misgenation appear here as figures of virtue, as the first ethical practices on the terrain of Empire". Nomadismin tasolla on mahdollista linkittää paikallinen taso globaaliin. Ihmisten vapaa liikkuminen on se voima, joka tuhoaa globaalia työnjakoa, murtaa segmentoitujen identiteettien rakentamista. Toinen taso, jolla konstitutiivinen voima näyttäytyy on työn yhteiskunnallinen luonne: "the powers of labor are infused by the powers of science, communication, and language. General intellect is a collective, social intelligence created by accumulated knowledge, techniques, and know- how." Työ itsessään on siis vapaata, luovaa toimintaa, joka toteutuu ja toteuttaa yhteiskunnallista yhteistyötä. Juuri näiden voimien perustaan (vapaa liikkuminen ja yleinen äly) on mahdollista rakentaa "mahdollisen ontologian".

Negrin ja Hardtin mukaan Imperiumin rakentumisen teoria on myös sen tuhoutumisen teoria: sen vuoksi, että imperiaalinen valta perustuu sen vastavoiman kehittymiseen. Imperiumin on oltava aina avoin moninaisuuden toiminnalle. Edelleenkin jää elämään kysymys siitä, miten on asetettava murtuma ja kenenkä toimesta. Negrin ja Hardtin mielestä murtumaa aiheuttavat voimat ovat biopoliittisella tasolla.

Kirjan viimeisessä luvussa Negri ja Hardt laittavat liikkeelle moninaisuuden Imperiumia vastaan. Taas kerran esitetään tuttu kysymys: "we need to investigate specifically how the multitude can become a political subject in the context of Empire". Taas kerran löydetään tuttuja vastauksia. Vapaa liikkuminen, ja tarkentaen: "the action of the multitude becomes political primarly when it begins to confront directly and with an adequate consciousness the central repressive operations of Empire" ja tämä tarkoittaa, että oikeus päättää omasta liikkumisesta on osoitus moninaisuuden vaatimuksesta globaalikansalaisuudesta. Jos ihmiset liikkuvat tilassa, myöskään aika-ulottuvuutta ei voida unohtaa. Aika on jotain, mikä kuuluu suoraan elämään. Tämän vuoksi toinen biopoliittinen vaatimus liittyy elämän ehtojen uusintamiseen ja aikaan: "a social wage and a guaranteed income for all." Kolmas vaatimus on oikeus tuotantovälineiden haltuunottoon ja ennen kaikkea oikeus haltuunottaa sitä kommunikaation paljoutta, jota moninaisuus tuottaa. Negrin ja Hardtin mielestä kone, joka on asetettava ontologisen prosessin keskelle, on posse. Posse on termi, jonka Negri ja Hardt käyttöönottavat renessanssin ja humanismin pyhästä kolminaisuudesta (esse - nosse - posse) olla, tietää, voida. Posse on voimaa, mahdollisuutta. Termi posse viittaa myös hiphop-jengien slangiin, joka taas on peräsin villin lännen posse-komiteoista. On mahdollista hypotisoida mitä posse on. Organisaatio? Tuleva yhteiskunta? Possessa keskeisessä asemassa ovat kehot, jotka biopoliittisesti otetaan käyttöön: "The posse produces the chromosomes of its future organization. Bodies are on the front lines in this battle, bodies that consolidate in an irreversible way the results of past struggles and incorporate a power that has been gained ontologically". Posse on siis moninaisuuden järjestämistä poliittisena subjektina. Biopoliittista itse- organisaatiota. Negrillä ja Hardtilla ei ole mitään valmista mallia posselle, koska possen on rakennuttava suoraan moninaisuuden toiminnassa. Laittamalla omat kehot peliin.