General intellect

Vuosien 1857-1858 taloudellisissa käsikirjoituksissa, niin sanotussa Grundrissessa, Marx esittää väitteen, joka näyttäisi antavan perinteiselle työväenluokalle (ja sen organisaatioille) vain ”surkean” roolin tulevan kommunistisen yhteiskunnan luomisessa. Työväenluokan ”surkea” asema johtuu tavaroita tai esineitä tuottavan työn syrjäytymisestä rikkauden tuotannossa. Syynä työn syrjäytymiseen on, että abstrakti tieto, ensisijaisesti tieteellinen tieto, mutta ei pelkästään se, on muuttumassa tärkeimmäksi tuotantovoimaksi. Muutoksen syy on kaiken lisäksi tiedon riippumattomuus tuotannosta eikä tiedon sitominen kiinteäksi osaksi tuotantoa ja tuotekehittelyä, josta seuraisi tiedon ammattilaisten ”proletarisoituminen” tai alistuminen työväenluokan johtavalle asemalle, kuten perinteisessä marxismissa tai sen leninistisissä versioissa on ajateltu.

Kyse on siis ei-käytännöllisen tiedon, teorian muuttumisesta välittömäksi tuotantovoimaksi. Mitä teoriatieto tekee tuotannossa? Eikö teoria, ajattelu ole aina ollut ulkopuolista toiminnalle ja työlle: ”se toimii vain teoriassa” on tuttu sanonta, joka kertoo, että teoreetikoilla ei ole asiaa sinne, missä toiminta käy kiihkeänä. Enemmänkin, eikö ajattelijan, teoreetikon elämä ole aina perustunut toisten tekemän todellisen työn hedelmien käyttämiselle, siis työnjaolle eikä työnjaon ylittämiselle? Ja vastaavasti, teorian hyödyntäminen on aina vaatinut pitkää kehittelyn, muokkaamisen ja välittämisen järjestelmää.

Marxin käsityksen mukaan on kuitenkin mahdollista, jopa todennäköistä, että abstrakti tieto syrjäyttää ositellun työn ja monotonisesti toistuvat työsuoritukset, siis teollisuustyön ja työnjaolle perustuvan yhteiskunnan sen perinteisessä muodossa. Marxin sanoin, nyt ”tuotannon ja rikkauden peruspilarina” ei enää esiinnykään ihmisen tekemä välitön työ (luonnonaineksen muokkaus, esineiden tuotanto) eikä edes työaika, vaan ”yksilön yhteiskunnallinen kehitys”, se, että ihminen on olemassa ”yhteiskuntaruumiina” ja yhteisöeläimenä. Toisin sanoen, ihmisen olemassaolo pelkästään ihmisenä tulee tuotannon peruspilariksi. (Tosin Marx puhuu ensisijaisesti kiinteäksi pääomaksi esineellistyvästä tiedosta, joka jähmettyy automatisoiduiksi konejärjestelmiksi. Koneet ja niiden muodostamat ketjut ovat ”esineellistynyttä tiedon voimaa”, mutta tästä enemmän tuonnempana.)

Muutosta kuvatessaan Marx käyttää termiä General intellect, ymmärrys tai äly yleensä. Hän kirjoittaa: ”Kiinteän pääoman kehitys osoittaa, missä määrin yleinen yhteiskunnallinen tieto (Wissen, knowledge) on tullut välittömäksi tuotantovoimaksi, ja niin ollen osoittaa, missä määrin itse yhteiskunnallisen elämänprosessin ehdot ovat tulleet yleisen älyn (General intellect) valvontaan ja tulleet uudelleen muovatuiksi sen mukaisesti; missä määrin yhteiskunnalliset tuotantovoimat on luotu paitsi tiedon muodossa, myös yhteiskunnallisen käytännön, reaalisen elämänprosessin välittöminä eliminä”.

General intellect , ”ymmärrys yleensä”, osoittaa siis yhteiskunnallisen tuotannon keskusakselin muodostavien ja koko tuotantoa jo ennalta järjestävien tietojen kokonaisuutta. Se osoittaa niitä ”valmiuksia”, joita jokaiselta tuotantoteolta vaaditaan. Yleinen tai yhteinen ymmärrys ja sille luonteenomaiset kyvyt ovat astuneet suoraan sekä tuotantoprosessiin että koko elämänprosessiin. Tuotannosta on tullut elämää ja elämästä tuotantoa. Nämä kyvyt organisoivat koko elämää eivätkä enää vain tuotantoa. Ne ylittävät elämän ja tuotannon, käytännön ja teorian, kulutuksen, työn ja uusintamisen väliset rajat, joille edeltävä kapitalismi oli perustanut jonkun teon tuottavuuden ja jonkun toisen tuottamattomuuden, ja tämän erottelun pohjalta organisoinut koko yhteiskunnan.

Mitä tämä yleisen tiedon tai yleisen yhteiskunnallisen tiedon ensisijaisuus merkitsee? Marx vastaa ”epämarxilaisesti”: ”Vieraan työajan varastaminen, jolle nykyinen rikkaus rakentuu, osoittautuu surkeaksi perustaksi verrattuna tähän vastikään kehittyneeseen”. Toisin sanoen, työaika ja työ ”välittömässä muodossaan” muuttuu ”surkeaksi” ja lakkaa olemasta rikkauden lähde. Työ ja tuotanto eivät tuota rikkautta. Päinvastoin, rikkaus voi kasvaa ja vähentyä niistä riippumatta. Seuraus on, että ”vaihtoarvo lakkaa olemasta käyttöarvon mitta”. Sikäli kuin kapitalistinen yhteiskunta ja sen poliittiset instituutiot ovat organisoituneet työn ja erityisesti työvoiman sääntelyn, kontrollin ja ohjaamisen ympärille, menettävät ne nyt keskusakselinsa ja ajautuvat tuuliajolle: enää ei ole mahdollista erottaa toistaan tuottavaa ja tuottamatonta työtä tai työaikaa ja vapaa-aikaa. Samalla on mahdotonta mitata työajalla erilaisia suorituksia, kokemuksia ja ominaisuuksia, koska työaika ja elämän aika muuttuvat erottamattomiksi. Näin toiminta ja työ, tuotanto ja tavarat vapautuvat yhteismitallisuudesta ja muuttuvat yksilöllisiksi ”suorituksiksi”, joita mikään tai kukaan toinen ei voi korvata.

Politiikan tasolla seurauksena on tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien kriisi. Keskeiset moderneja yhteiskuntia yhdistäneet välitysinstituutiot, kuten raha, valtio ja tiedonvälitys menettävät ihmisiä yhdistävän tehtävänsä ja uhkaavat eristäytyä yhteiskunnasta. Sama kriisi koskee tietysti etenkin ”oikealle työlle” perustuneita puolueita ja ammattiliittojen kaltaisia intressien välitysorganisaatioita. Talouspolitiikan näkökulmasta voidaan ajatella, että General intellectin ohjaamassa yhteiskunnassa ei välttämättä ole mitään yhteyttä uusien investointien tai yritysten kannattavuuden ja työllisyyden välillä. Mutta yhtälailla työvoimakustannusten nousu ei välttämättä johda yrityksen kannattavuuden alenemiseen. Kun työ välittömässä muodossaan lakkaa olemasta rikkauden lähde, siitä tulee talouden ja yritystoiminnan rasite, kustannustekijä, joka voidaan lakkauttaa tai siirtää tavaratuotanto alihankkijoille ja kehitysmaihin (kuten esim. Philips vuosi sitten tekikin).

Nyt, Marxin sanoin, ”työläinen ei sijoita muovattua luonnonesinettä välijäsenenä kohteen ja itsensä väliin, vaan hän sijoittaa teolliseksi muokkaamansa luonnonprosessin välineeksi itsensä ja hallitsemansa epäorgaanisen luonnon väliin. Sen sijaan että työläinen olisi tuotantoprosessin päätekijä, hän astuu sen viereen”. Yhtäältä voidaan sanoa, että Marxin tarkoittama luonnonprosessi on tässä ihmisen oma luonto pelkkänä ihmisenä, josta on tehty teollisuusväline, tuotantoväline. Ihmisestä sellaisenaan, hänen ”kokonaispersoonallisuudestaan” on tullut työkalu, tai kuten sosiaalialalla sanotaan, hän käyttää itseään työvälineenä. Toisaalta kuitenkin työntekijä ei enää ole tuotantoprosessin erityinen toimija, tuottaja, vaan pikemminkin organisaattori, toimittaja, joka kokoaa yhteen ja kontrolloi tuotantoa osallistumatta siihen varsinaisena tuottajana - tai mikäli hän joutuu osallistumaan siihen suoraan, on hänen työnsä ”surkeaa”. Tästä lienee peräisin se ristiriita, joka vallitsee nykyaikaisen työn ja vanhan teollisuustyön välillä: nykyaikaisen työläisen työ on koko hänen persoonallisuutensa, kun taas surkean vanhan työn tekijä ei pääse kehittämään persoonallisuuttaan työssään vaan pelkästään vapaa-aikanaan. Jälkimmäinen on iloinen päästessään pois töistä, edellinen kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä.

Marxin ounastelema kehitys johtaa Marxin oman teorian keskeisen elementin, koko kapitalistista yhteiskuntaa koossapitävän ”arvolain” romahtamiseen (nyt sitä ei kumoa työväenluokka, vaan pääoman oma kehitys): käyttöarvo ja vaihtoarvo erkaantuvat toisistaan, eli tavaran arvo ei enää tarvitse välitystä toisen tavaran käyttöarvossa, sen ei niin sanotusti tarvitse kommunikoida toisen kautta. (Tässä on syy siihen, miksi erilaiset fenomenologiset toiseuden filosofiat ja monet kommunikaatioteoriat ovat kyvyttömiä kapitalismin tämän kehitysvaiheen ymmärtämiseen).

Jos pääomasuhde ja sen pohjalla oleva vaihtosuhde, jossa ihmisten väliset konkreettiset sosiaaliset suhteet näyttäytyvät esineiden välisinä suhteina, romahtavat käyttöarvon ja vaihtoarvon erkaantuessa toisistaan, niin yhteiskunta ei enää organisoidu erityisten välitysjärjestelmien, kuten rahan kautta, vaan jotenkin muuten. Marxille tämä ”muuten” on yksilöllisyyksien vapaa kehitys, kommunismi, tai kuten hän sanoo: ”ei siis välttämättömän työajan supistaminen lisätyön asettamiseksi, vaan ylipäätään yhteiskunnan välttämättömän työn supistuminen minimiin, jota näissä oloissa vastaa yksilöiden taiteellinen, tieteellinen jne. kehitys heitä kaikkia varten vapauteen ajan ja tähän tarkoitukseen luotujen varojen avulla”. Kun pääoma ylittää ”arvolain”, se siirtyy pelkän haluamisen tilaan. Se paljastaa oman sosiaalisen luonteensa tehdessään sosiaalisuudesta sellaisenaan rikkauden luomisen perustan. Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin Anti-Oedipus vuodelta 1972 on yritys hahmottaa tätä muutosta: siinä virtaamiset, hybridisaatiot, metamorfoosit jne. eivät vaadi instituutioita, vaan halua.

Muutoksesta huolimatta pääoma tahtoo mitata itse herättämänsä ”yhteiskunnallisen yhteenliittämisen ja sosiaalisen kanssakäymisen voimat” työajalla (jota supistaakseen se on nämä voimat herättänyt), siis ns. todellisen tuotannon ja oikean työn mitalla. Se tahtoo ”tunkea ne rajoihin, jotka tarvitaan jo luodun arvon säilyttämiseksi arvona”. Pääoma jakautuu ikään kuin kahtia: sen dynaaminen osa vaatii tiedon soveltamista tuotantoon ja pääomasuhteen edellytyksenä olevan arvolain katoamista, mutta sen byrokraattinen tai hallinnollinen osa, joka on irrottautunut ja eristäytynyt tuotannosta, asettaa jatkuvasti rajoituksia, koska se haluaa säilyttää ”jo luodun”, ”jo tehdyn” arvon. Yhtäältä uutta luova, rajoja rikkova voima, toisaalta ”jo tehtyyn” ja tapahtuneeseen kiinnittyvä lamaannuttava byrokratia, jonka referenttinä on pelkkä tuote, tuottajastaan eristetty tavara, vaikka tavaratuotanto on pääoman kannalta pelkkä ”surkea perusta”, kannattamaton tehdas. Marxilla kysymys ei ole välttämättä poliittisen rakenteen jälkeenjääneisyydestä ja sen halusta jarruttaa välttämättä tarvittavaa muutosta: pääoma tarvitsee yhteistä tuotantovälineenä ja tuotantovälineiden yhteisyyttä, mutta taantumukselliset, vanhaan pitäytyvät voimat eivät omia etuja puolustaakseen sitä halua, ja siksi on liittouduttava pääoman edistyksellisten elementtien kanssa ja poliittisesti kumottava taantumukselliset. Päinvastoin, pääoma on itse ristiriitainen ja se joutuu itse tuottamaan oman arvonlisäysprosessinsa takia rajat, jotka rajoittavat sitä ja nämä ristiriidat läpäisevät myös sen sosiaalisimmat elementit.

Marxin analyysin tarkkuus on hätkähdyttävää: se on toteutunut likipitäen täydellisesti uudessa postfordistisessa työssä - tosin ilman minkäänlaista viittausta kommunismiin tai yksilöllisyyksien vapaaseen kehitykseen, joista Marx puhuu. Se on toteutunut myös ilman minkäänlaisia luokkakonflikteja, tai ainoa luokkakonflikti on ollut uuden ja vanhan (”aidon”) työn, uuden työväenluokan ja vanhan työväenluokan konflikti. ”Pääomasuhteen hajoaminen” ei ole johtanut yhteiskunnalliseen kriisiin. Se on näyttäytynyt pikemminkin ratkaisuna työnjaon ja sille luonteenomaisten instituutioiden kriisiin. ”Vaihtoarvoon perustuvan tuotannon” romahtaminen näyttää ”pelastaneen” pääoman sitä rajoittavilta vanhan talouden voimilta ja niiden keskinäisiltä konflikteilta, jotka lamaannuttivat pääomaa, kahlitsivat sen vapautta ja veivät siltä aikaa.

Toisin kuin Marx oletti, vapautunut aika, se, mikä hänelle oli mahdollisuus yksilöllisyyksien vapaaseen ja kaikinpuoliseen kehitykseen, on osoittautunut materiaalisen ja henkisen kurjuuden lähteeksi. Ikään kuin pääoma olisi taikonut maailman nurinkuriseksi: uudistuneesta työstä on tullut ihmisten koko elämän sisältö (”työtä, työtä, työtä, huutavat nuo kurjat” jälleen, kuten Marxin vävy Paul Lafarque murehti yli sata vuotta sitten kirjassaan Laiskuuden evankeliumi) ja vapautunut aika, työttömyys on päinvastoin persoonallisuuden ja itsensä toteuttamisen menettämisen aikaa, elämää pelkillä työttömyyskorvauksilla, työttömyyseläkkeellä, toimeentulotuella, elämää toisten armoilla. Lisääntyneet investoinnit tuottavat yhä uusia työttömiä ja eläkeläisiä, joille työ näyttäytyy vapauden valtakuntana eikä päinvastoin. Samalla joustavuuden lisääminen vapauden nimissä luo hierarkioita ja työsuhteet muuttuvat yhä enemmän henkilökohtaisiksi palvelus- ja alistussuhteiksi, joissa yrityksen tai työpaikan eteen ollaan valmiita tekemään mitä tahansa ja uhraamaan koko elämä.

Marx kirjoittaa, että kommunistisessa yhteiskunnassa koko yksilö astuu tuotantoon: ”Vapaa aika, joka on sekä joutilasta aikaa että aikaa korkeampaa toimintaa varten, muuttaa sen jolla on sitä käytettävissään, tietenkin toiseksi subjektiksi, ja hän astuu tänä toisena subjektina sitten myös välittömästi tuotantoprosessiin”. Juuri näin on nykyään käynyt. Kulttuuri, harrastukset ja kyky nauttia, koko persoonallisuus muuttuvat tuotantokyvyiksi. Toisin sanoen, se, mitä opitaan varsinaisen työajan ulkopuolella, muuttuu tuotannon keskeiseksi voimaksi ja sitä tuotannon on yritettävä käyttää hyväkseen. Tuotantoprosessi, työ, joutuu levittäytymään määrätyn työajan yli, sen on vapauduttava sidonnaisuudestaan määrättyyn tilaan: tehtaaseen, toimistoon, ja sen on jopa kumottava työn ja ei-työn välinen ero, jotta se kykenisi ottamaan haltuunsa kyvyn nauttia, koko vapaan ”korkeamman toiminnan” alueen. Se tarvitsee koko ”elämänprosessin”.

Marxin kuvaama tiedon kasvava merkitys tuotannossa ja sitä vastaava välittömän työn ja työajan supistuminen on tehnyt mahdolliseksi vanhan luokkayhteiskunnan ristiriitajärjestelmiä paljon vakaammat hallinnan ja kontrollin muodot. Jos nyt on mahdotonta erottaa sitä mitä joku tekee työvälineiden tasolla (koska tietokone on yhteinen työväline), työtilojen tasolla (koska toimisto, valvontahuone on kaikkialla fyysisesti samanlainen), työn ja työttömyyden tasolla (koska työltä puuttuvat erityiset tunnusmerkit), niin työn ja toiminnan kontrollien on vapauduttava työvälineiden, työlle ominaisten tilojen ja sille ominaisten erityisten tunnusmerkkien asettamista rajoista. Kapitalismin on toimiakseen vapauduttava proletariaatista, sen mausta, harrastuksista, pukeutumisesta, ylipäätään kaikesta luokkaeroihin vihjaavasta. Työn ja toiminnan kontrollit eivät enää rajoitu tehtaan sisään, niitä ei sovelleta työaikana eivätkä ne ole ulkoisia: ne kohdistuvat koko elämään, ne ottavat haltuunsa koko elämän ajan ja ne ohjaavat toisena luontona kaikkea toimintaa. Kontrollit pukeutuvat etiikaksi, joka ohjaa jokaista tekoa ja lausumaa ikään kuin toisena luontona, välttämättömänä sisäisenä pakkona toimia ja puhua oikein. Nykyaikaisen työprosessin kontrollointi on ajan kontrollointia, ajan kääntämistä tuotannon palvelukseen. Sillä on hyvin vähän tekemistä kuriyhteiskuntien tai suppeassa mielessä ymmärretyn biopolitiikan kanssa.

Mutta Marxin luonnosteleman kommunismin toteutuminen nurinpäin kääntyneenä postfordistisen tuotannon uusissa alistussuhteissa ei ole Marxin esittämän ajatuskuvion ainoa ”ongelma”. Paljon sitä oleellisempaa, tai enemmän sidoksissa meidän aikaamme, on se, että Marx samaistaa tiedon tuotantovoimana kiinteään pääomaan, siis esineellistyneeseen tietoon, tietoon joka on muuttunut vaihdettavaksi ja jollain tavoin siis välitettäväksi.

Paolo Virnon sanoin, ”tällä tavoin hän hämärsi sen puolen, jossa General intellect esiintyy elävänä työnä”. Nykyaikaisessa postfordistisessa työssä tiedon välitön soveltaminen tuotantoprosessiin ei tyhjenny konejärjestelmäksi tai automaatioksi, vaan se artikuloituu kielellisenä yhteistyönä ja kommunikaationa, suhdeverkostoina ja taipumuksina. Kyse ei ole sovellettavasta tai esineellistyneestä tiedosta, vaan tiedosta vailla erityistä sisältöä, tiedosta mahdollisuutena (mikä näkyy erityisesti ”ideoiden” tärkeänä asemana uuden talouden yrityksissä). ”Uudessa työssä” keskeisen aseman saavat ”henkiset voimavarat”, käyttäytymismallit ja ajatuskuviot, joita on mahdotonta erottaa konkreetista vuorovaikutuksesta ja joille on mahdotonta antaa yksinkertaista esinemuotoa. Työtä ja työntekijän persoonallisuutta on mahdotonta erottaa toisistaan. Hänen on oltava ”hyvä tyyppi”, jolla on ”paljon ideoita” ja jota ilman ei pärjätä.

Nykyaikaisessa työprosessissa ajattelu ja ajatustavat, tyyli ja maailmankatsomus integroituvat suoraan tuotantoon tai: ne toimivat tuottavina ”koneina” materialisoitumatta koskaan mekaaniseksi tai elektroniseksi vempaimeksi. (Työvoima) tavara luopuu tässä esinemuodostaan ja sen hallitseminen ja ohjaaminen esineenä muuttuu hankalaksi. Työn tuote, näkyvä lopputulos on satunnainen ja usein jo vanhentunut ilmaisu näkymättömän immateriaalisen tuotannon, kontekstien, suhteiden ja verkostojen avaruudesta. Juuri tästä kiinteän pääoman ja General intellectin erosta muodostuu perusta nyky-yhteiskuntien konflikteille elävän työn, luovuuden, vapaan ei-esineellisen kommunikaation ja kiinteän pääoman, esineellistävän ja materiaaliseksi pakottavan tuotannon konfliktina. Konfliktien perusta on se, että yhteistoiminta tai yhteistyö, kommunikaatio, joka ei esineellisty, on se, mitä pääoma tarvitsee, mutta koska se ei koskaan esineellisty, sille maksetaan korvaus vain näkyvästä suorituksesta, ”välittömästä työstä” tai ”työajasta” olisi Marx sanonut. Työ vaatii koko elämän, kokemuksen ja koulutuksen, mutta korvaus saadaan vain siitä, mikä on ”tehty”, lopputuotteesta. Koulutus tai työttömyys näyttäytyvät työn ulkopuolisena levon, uusintamisen jne. aikana, vaikka varsinainen työprosessi yrittää hyödyntää juuri niiden aikana kehittyneitä kykyjä, sitä vapaata aikaa jona muodostui tuo Marxin mainitsema suoraan tuotantoon astuva ”toinen subjekti”. Tai: ideoita ja kykyä tuottaa ideoita tarvitaan, mutta ideoista ei makseta, vaan pelkästään valmiista sovelluksista, jotka kuitenkin ovat vain ”surkea perusta” ja joiden tekeminen ei vaadi luovuutta. Siksi idean ja lopputuotteen tai sovelluksen on oltava samanaikaisia, kuten yliopistomaailmassa nuoren tutkijan on esittäydyttävä jo valmiina ja kaikkitietävänä ja kaiken kokeneena.

Missä hahmossa ”elävä työ” tai General intellect kummittelee myöhäiskapitalististen yhteiskuntien maailmassa? Toisin sanoen, mikä voi olla toimija, joka on riittävän epämääräinen ja joka voi kuitenkin tehdä ”mitä tahansa” ja toimia missä ammatissa tahansa. Tällainen ”sosiaalinen kategoria”, luokka, joka hävittää kaikki luokat, on massaälymystö (jota sosiologiassa on virheellisesti yritetty lokeroida uudeksi keskiluokaksi). Massaälymystö syntyy 1960- ja 1970-lukujen sukupolvista, jotka kieltäytyvät työskentelemästä vanhalla ja luokkayhteiskunnan heille määräämällä tavalla. Massaälymystössä ei ole kyse yksityisen työntekijän koulutuksesta tai erityisestä tieteellisestä oppineisuudesta. Vanhan oppineisuuden ihanteen kanssa sillä on tuskin mitään tekemistä. Massaälymystön taidoissa kyse on vain kaikkein yleisimmistä ja ”lajityypillisimmistä” ominaisuuksista: kielellisestä tai kommunikatiivisesta pätevyydestä, uuden oppimiskyvystä, muistikyvystä, ”sosiaalisuudesta”, jota sävyttää itseriittoisuus tai narsismi ja piittaamattomuus ”sisältöjä” kohtaan, kyvystä abstrahoida, tehdä yleistyksiä ja suunnitelmia suunniteltavan asian sisällöstä riippumatta, taipumuksesta itsearviointiin, siis itsen tarkastelemisesta toisten silmin, esityksenä toisille.

General intellect on ”ymmärrys yleensä”, taipumus tai, kuten nykyään sanotaan ,”valmius” ymmärtää, ”valmius”, joka ei rajoitu mihinkään erityiseen sisältöön. Se on pelkkä yleinen kyky ajatella ja kommunikoida, kyky olla ihminen. Siitä tulee jokaisen tuotantoteon edellytys tilanteessa, jossa tavarantuotanto ja informaation välitys joutuvat kriisiin eivätkä sosiaalisuus ja kommunikaatio voi enää tapahtua tuotteen tai informaation luomisen jälkeen niille ulkoisena toiminnan tai viestimisen alueena. Tämä merkitsee perinteisen työnjaon ja työnjakoyhteiskunnan romahtamista: kuka tahansa voi tehdä mitä ja keneltä tahansa voidaan odottaa mitä tahansa. Tavaroita ei enää esimerkiksi valmisteta yksin pajassa, työhön keskittyneenä ja tarjota sitten markkinoille, vaan tuotannon on alun alkaen oltava ”verkossa” ja kommunikatiivista, tuotteiden muuttuvia ja niille on aina luotava markkinat.

Koska General intellect organisoi tuotantoprosessin ja koko ”elämänprosessin” (elämismaailman), vaikka se ei suoranaisesti materialisoidu johonkin erityisiin tekoihin tai esineisiin, kyse on abstraktiosta, mutta reaaliabstraktiosta siinä mielessä kuin Marx puhuu esimerkiksi rahasta ja sen kyvystä järjestää ja yhdistellä tuotettuja tavaroita. General intellect eroaa rahasta ja muista moderniteetille luonteenomaisista välityksen ja kommunikaation ”instituutioista”, koska siitä puuttuu yhteismitallisuuden (ja tasamittaisuuden) periaate. Kun rahassa, sen ”yleisessä vastikemuodossa”, ruumiillistui itsenäisenä tavaroiden, töiden ja subjektien yhteismitallisuus ja vaihdettavuus, niin General intellect asettaa vain kaiken toiminnan yleiset edellytykset, mutta nämä yleiset muodolliset edellytykset tunkeutuvat kaikkialle ja organisoivat kaikkea toimintaa ja jokaista lausumaa. Yhteiskunnallisen tiedon mallit, jotka sen muodostavat, eivät vastaa erilaisia työtekoja tai niissä vaadittavia erityisiä taitoja. Siirtyminen alakulttuurista toiseen, tuotannon alalta toiselle on helppoa, koska niitä hallitsee yksi ja sama joustamaton koodi. Oikeat tavat tietää, työskennellä ja puhua hahmottuvat ”välittöminä tuotantovoimina”. Tästä on peräisin (sisältöjen, toiminnan) välityksen instituutioiden - rahan, valtion, informaationvälityksen - kriisi. Yleinen ymmärrettävyys ja nykyaikainen media sen instituutiona ottaa haltuunsa tuotannon, politiikan ja tiedonvälityksen ja alkaa ohjata sitä, mitä tuotetaan, tehdään, päätetään tai sanotaan omien yleisten ymmärrettävyyden sääntöjensä mukaan.

Kun yhteiskunnallista järjestystä luo abstrakti, yleinen tieto eikä yhteismitallisten vastikkeiden vaihto, ”reaaliabstraktioiden” luonteen muuttuminen saa aikaan muutoksen etiikan ja tunteiden alueella. Näyttää siltä, että maailmassa ”ei ole mieltä”, ”yrittäminen ja työnteko eivät kannata”, koska niillä ei ole mitään suoraa yhteyttää menestykseen. Maailma vaikuttaa mielivaltaisten voimien liikuttelemalta ja suuntaa vailla olevalta. Vanha yhteismitallisuuden maailma näytti tarjoavan edes jonkinlaista turvaa yhdistäessään työpanoksen tai työajan ja korvauksen siitä. Sen sijaan General intellect, kun se ennalta määrää ja ohjaa kaikkea toimintaa, tekee mahdottomaksi yhtenäisen näkökulman. Koska se ei tarjoa yhteismitallisuutta, vaan estää yhtenäisen ja johdonmukaisen näkemyksen muodostumisen, se tuottaa tunnereaktionaan turhautumisesta syntyvän kyynisyyden.

Tälle kyynisyydelle on luonteenomaista sulkeutumisen itseen, osallistumisen välttäminen, toisten näkeminen laskelmoinnin ja taktikoinnin kohteena oman edun välittömäksi saavuttamiseksi, koska pitkällä tähtäimellä ei voi hyötyä maailman ja kohtalon mielettömyyden vuoksi. Kyynikko kieltää alun alkaen omalta toiminnaltaan kaiken intersubjektiivisuuden, koska hän tietää jo valmiiksi kaiken, tai oikeastaan hän näyttelee tietävänsä jo kaiken, eläneensä ja kokeneensa jo kaiken. Hän elää jatkuvan déja vu:n maailmassa, jokainen tapahtuma, ihmissuhde tai asia, jonka hän kohtaa on jo ”valmis”, sitä ei voi muuttaa eikä siihen voi osallistua. Kyynikko ei ”keskustele” tai ”kiistele”, koska se veisi vain aikaa ja syrjäyttäisi hänet välittömästä, käsillä olevasta ”nautinnosta” tai vallasta. Hän ottaa rahat ja juoksee. Kyynikolle käy periaatteessa mikä tahansa hierarkia, koska kaikilla hierarkioilla on periaatteessa sama rakenne ja niiden sisällöt ovat joka tapauksessa yhdentekeviä. Kyynisyys on alisteista sopeutumista General intellectin hallitsevaan asemaan. Tutkimuksen alueella alistuminen näkyy selvästi kulttuuritutkimuksessa, keskusteluanalyyseissa jne., joissa on keskitytty tutkimaan elementaarisia puhetapoja, ”diskursseja”, ”narratiiveja”, ylipäätään kommunikaation muodollisia puolia, joissa alistussuhteet näytetään epähistoriallisina ja ikuisina sosiaalisina muotoina.

Ajatus kaikille yhteisestä ymmärryksestä tai älystä ja ajattelun julkisuudesta on ristiriidassa erityisesti modernin poliittisen ajattelun kanssa. Sille ymmärrys tai ajattelu on aina ollut luonteelta yksityistä ja julkisuus on varattu toiminnalle. Postfordismissa ”sielunelämä”, ajattelu muuttuu kuitenkin julkiseksi ja yhteiseksi.

Tämä johtaa poliittisen vallan muodonmuutokseen: ymmärryksen julkisuus ja yhteisyys näyttäytyy epäsuorasti valtion alueella: intressien välitykselle ja yhteisen näkökulman löytämiselle perustuneen parlamentaaris-poliittisen järjestelmän asema heikkenee ja vastaavasti byrokratian hallinnoinnin apparaattien määrä kasvaa ja ne pyrkivät tarrautumaan ja säätelemään suoraan elämää. Edellä viittasin kulttuuritutkimukseen juuri tällaisena tiedon byrokratisoitumisen muotona. Irrottautuessaan ”sisällöistä” nykyaikainen sosiaalinen järjestelmä turvautuu pakonomaisesti etikettiin ja muodollisuuksiin, joista tulee sen intohimon kohde: on osattava keskustella oikein oikeista asioista, on syötävä ja juotava oikein, näytettävä oikealta, ajateltava oikein… Suunnittelun, säädösten ja asetusten määrä kasvaa ja ne rajoittavat poliittista päätöksentekoa samalla kun lain asema heikkenee ja sitä voidaan muutella kulloistenkin tarpeiden mukaan.

Kun perinteinen tuotantoprosessi perustui tehtävien ja työsuoritusten tekniselle jakamiselle (tuotantolinjan päässä työskentelevä ei kantanut juuri huolta linjan keskivaiheen tehtävistä), niin nyt lähdetään liikkeelle yhteisistä edellytyksistä, yleisten kommunikatiivisten kykyjen jakamisesta. Näennäisen vapauden ja joustavuuden takana on vaatimus täydellisestä sitoutumisesta yrityksen arvoihin, yhteisöön, yhteiseen kieleen ja jopa länsimaisiin arvoihin. ”Yhteisen ymmärryksen” jakamisesta tulee jokaisen käytännön varsinainen perusta. Se taas jähmettää kaikki työn tekniselle jakamiselle perustuneet keskittyneen toiminnan muodot. Työstä ja työhön tai toimintaan liiallisesta keskittymisestä, asiaansa paneutumisesta tulee tuotannon riskitekijä ja sen juostavuuden sekä innovatiivisuuden este.

Koska varsinaiset työn arvon mittaamisen järjestelmät ovat kadonneet, työnjaon loppu ei kuitenkaan käänny tasa-arvoisuuden onnelaksi ja kaikkien ihmisten kykyjen yhtäläiseksi toimeenpanemiseksi. Päinvastoin, se alkaa muodostaa mielivaltaisia hierarkioita ja vastarinnan muotoja, joita eivät enää välitä erityiset roolit, tehtävät tai luokka-asemat. Kun se, mikä on yhteistä, on pantu töihin, siis kieli ja ymmärrys, niin tuloksena on yhtäältä tehtävien persoonattoman teknisen jakamisen muuttuminen kuvitteelliseksi ja toisaalta alistumisen äärimmäinen persoonallistuminen: työttömyys, menestyksen puute työmarkkinoilla jne. näyttäytyvät omina henkilökohtaisina puutteina, henkilökohtaisena epäonnistumisena, siis persoonallisuuden kriisinä. Ymmärryksen jakamisen edellyttämä toisten ihmisten läsnäolo, koko postfordistisen työn vaatima julkisuus ja sen suuntautuminen toisille, näkyy nyt henkilökohtaisena riippuvaisuutena. Henkilökohtaisena kahdessa mielessä: ennen kaikkea ollaan riippuvaisia jostakin henkilöstä eikä enää nimettömän vallan säännöistä; toiseksi, nyt alistetaan koko henkilö, hänen elämänsä, yksinkertaisesti tapa toimia ja ajatella, siis olemassaolo yleensä eikä enää kyky johonkin tehtävään.