Luomassa yhteiskunnallisia käytäntöjä uudelleen¹

Felix Guattari

Jokapäiväisen elämän rutiinit ja median meille esittämän maailman banaalisuus ympäröivät meidät rauhoittavalla ilmapiirillä, jossa mikään ei ole enää todellista seurausta mistään. Peitämme silmämme; kiellämme itseämme ajattelemasta aikojemme myrskyisää kulumista, joka työntää ripeästi tutun menneisyytemme kauas taaksemme, joka pyyhkii pois yhä mielissämme tuoreita olemisen ja elämisen tapoja ja joka läimäyttää tulevaisuutemme päin läpikuultamatonta horisonttia, raskaana paksuista pilvistä ja myrkyllisistä höyryistä. Olemme yhä riippuvaisempia sen vakuuttamisesta, että mikään ei ole varmaa.

Eilispäivän kaksi "supervaltaa", niin kauan vastakkaisina toisiaan tukien, on epästabilisoitu toisen niistä hajottua. Entisen Neuvostoliiton ja itäisen Euroopan maat on johdettu draamaan, jolla ei ole ilmeistä seurausta. Yhdysvallatkaan ei ole omalta osaltaan säästynyt sivilisaation väkivaltaisilta mullistuksilta, kuten näimme Los Angelesissa. Kolmannen maailman maat eivät ole kyenneet irtaantumaan halvaantumisesta; varsinkin Afrikka havaitsee olevansa hirvittävässä umpikujassa. Ekologiset katastrofit, nälänhätä, työttömyys, rasismin ja muukalaisvihamielisyyden nopea lisääntyminen ajavat takaa, kuten monet muutkin uhat, tämän vuosituhannen päättymistä. Samanaikaisesti tiede ja teknologia ovat kehittyneet äärimmäisen nopeasti, tarjoten ihmiselle itse asiassa kaikki tarpeelliset keinot materiaalisten ongelmiensa ratkaisemiseksi. Mutta ihmiskunta ei ole tarttunut kiinni niihin; se pysyy typertyneenä, voimattomana kohtaamiensa haasteiden edessä. Se myötävaikuttaa passiivisesti ilman ja veden saastumiseen, metsien tuhoutumiseen, ilmastojen häiriintymiseen, lukuisten elävien olentojen katoamiseen, elinkunnan geneettisen pääoman köyhtymiseen, luonnollisten maisemien tuhoutumiseen, kaupunkiensa tukahduttamiseen ja inhimillisen solidaarisuuden sekä veljeyden alueiden kulttuuristen arvojen sekä moraalisten vetoamisten jatkuvaan hylkäämiseen. ... Ihmiskunta näyttää menettäneen päänsä, tai tarkemmin sanoen, sen pää ei toimi yhteydessä kehoon. Kuinka se voisi löytää kompassin, jolla suunnata itsensä uudelleen nykyajassa, jonka monimutkaisuus musertaa sen?

Ajatella tämän monimutkaisuuden läpi, hylätä erityisesti tiedeuskoisuuden supistava lähestymistapa silloin kun sen ennakkoluulojen ja lyhytaikaisten intressien kyseenalaistamista vaaditaan: sellainen on välttämätön näkökulma käymiseksi sisään aikakauteen, josta käytän nimitystä "postmedia", sillä kaikkia suuria nykyaikaisia mullistuksia, positiivisia tai negatiivisia, arvostellaan nykyään mediateollisuuden läpi suodatetun informaation perusteella, median joka muistaa vain tapahtumien kuvauksen eikä koskaan problematisoi sitä mikä on kyseessä, sen koko laajuudessa.

On totta, että on vaikeaa saada yksilöitä "tulemaan ulos itsestään", irrottamaan itsensä välittömistä kiinnikkeistään, nykyisyyden ja maailman tulevaisuuden pohtimiseksi. Heiltä puuttuvat kollektiiviset kannustimet tehdäkseen niin. Useimmat vanhemmat kommunikaation, pohdiskelun ja dialogin menetelmät ovat hajonneet tehden tilaa individualismille ja yksinäisyydelle, jotka ovat usein levottomuuden ja neuroosin synonyymeja. Tästä syystä kannatan – ympäristöllisen ekologian, yhteiskunnallisen ekologian ja mentaalisen ekologian uuden yhteyden suojeluksessa – sellaisten uusien kollektiivisten kokoontumisten kehittämistä, joiden ilmaisu koskee pareja, perhettä, koulua, asuinseutua jne.

Nykyaikaisen median, erityisesti television, toiminta on vastakkainen tällaiselle näkökulmalle. Telekatselija pysyy passiivisena ruudun edessä, puolihypnoottisen suhteen vankina, leikattuna toisesta, riisuttuna kaikesta vastuun tietoisuudesta.

Tilanne ei kuitenkaan ole luotu kestämään määrättömästi. Teknologinen evoluutio tulee esittelemään uusi mahdollisuuksia välineen ja käyttäjän sekä käyttäjien itsensä väliselle vuorovaikutukselle. Audiovisuaalisen ruudun yhtymäkohta, telemaattinen ruutu ja tietokoneruutu voivat johtaa todelliseen kollektiivisen herkkyyden ja älyn uudelleen aktivoitumiseen. Nykyinen yhtälö (media = passiivisuus) tulee ehkä katoamaan nopeammin kuin voisi luulla. Ilmeisestikään emme voi odottaa ihmettä näiltä teknologioilta: kaikki tulee lopulta riippumaan ihmisryhmien kapasiteetista ottaa ne haltuunsa ja soveltaa niitä sopiviin päämääriin.

Suurien taloudellisten markkinoiden ja tasakoosteisten poliittisten tilojen, jollaisiksi Euroopalla ja lännellä on taipumus tulla, muodostumisella tulee yhtä lailla olemaan vaikutusta kuvaamme maailmasta. Mutta nämä tekijät ovat liikkeellä vastakkaisiin suuntiin, sellaisiin että niiden lopputulos tulee riippumaan yhteiskunnallisten ryhmien välisten valtasuhteiden evoluutiosta, ryhmien jotka, meidän on myönnettävä, säilyvät epämääräisinä. Kun teollinen ja taloudellinen vastakkainasettelu Yhdysvaltojen, Japanin ja Euroopan välillä korostuu, tuotantokustannusten pienentyminen, tuottavuuden kehittyminen ja "markkinaosuuksien" valloittaminen tulevat kasvavan korkeiksi panoksiksi, lisäten rakenteellista työttömyyttä ja johtaen yhä julistetumpaan yhteiskunnalliseen "dualisaatioon" kapitalistisissa linnoituksissa. Puhumattakaan sitten niiden välirikosta kolmannen maailman kanssa, välirikosta joka tulee saamaan yhä konfliktuaalisemman ja dramaattisemman käänteen väestönkasvun seurauksena.

Toisaalta näiden suurten valta-akselien vahvistuminen tulee epäilemättä osaltaan vaikuttamaan, jos ei "planetaarisen järjestyksen", niin ainakin geopoliittis- ja ekologisluonteisen sääntelyn tapoihin. Tukemalla voimavarojen suurta keskittämistä tutkimustavoitteisiin tai ekologisiin ja humanitaarisiin ohjelmiin, näiden akseleiden olemassaolo voisi näytellä määräävää roolia ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Mutta samanaikaisesti olisi epämoraalista ja epärealistista hyväksyä, että nykyinen, puolimanikealainen duaalisuus rikkaiden ja köyhien sekä vahvojen ja heikkojen välillä voisi lisääntyä määrättömästi. Ikävä kyllä juuri tästä näkökulmasta, vaikka olisivat epäilemättä mieluummin tehneet toisin, Rion ympäristökokouksessa esitetyn ns. Heidelbergin vetoomuksen allekirjoittajat sitoutuivat ehdotukseen, että ihmiskunnan perustavanlaatuiset valinnat ekologian alueella jätettäisiin tieteellisten eliittien aloitteille.² Tämä lähtee uskomattomasta tieteellisestä likinäköisyydestä. Kuinka ei voida nähdä, että itse asiassa olennainen osa planeetan ekologisista panoksista nousee tästä kollektiivisen subjektiivisuuden välirikosta rikkaiden ja köyhien välillä? Tiedemiesten on määrä löytää paikkansa uudessa kansainvälisessä demokratiassa, jota heidän itsensä täytyy edistää. Ja tämä ei tarkoita heitä tällä polulla eteenpäin vievän heidän kaikkivoipaisuutensa myytin vaalimista!

Kuinka voisimme uudelleen yhdistää pään kehoon, kuinka voisimme liittää tieteen ja teknologian inhimillisiin arvoihin? Kuinka voisimme olla samaa mieltä yhteisistä projekteista samalla kun kunnioitamme yksilöllisten näkökulmien singulaarisuutta? Millä keinoin voisimme laskea valloilleen joukkoheräämisen, uuden renessanssin, nykyisessä passiivisuuden ilmpiirissä? Tuleeko katastrofin pelko olemaan riittävä provokaatio? Ekologiset onnettomuudet, kuten Tshernobyl, ovat todellakin johtaneet mielipiteiden innostuttamiseen. Mutta ei ole kyse ainoastaan uhkien heiluttelemisesta; on välttämätöntä liikkua kohtia käytännöllisiä saavutuksia. On myös välttämätöntä muistaa, että vaara itse voi aiheuttaa lumouksen voimaa. Katastrofin ennakkoaavistus voi päästää irti tiedostamattoman katastrofin halun – tyhjyyden kaipauksen, tuhoamisen vietin. Juuri näin saksalaiset joukot natsien aikakaudella elivät ihmiskunnan myyttiseen lunastamiseen yhdistetyn maailmanlopunfantasian otteessa. Painotus on asetettava ennen kaikkea innovatiivisten käytäntöjen tuottamiseen kykenevän dialogian uudelleen rakentamiseen. Ilman muutosta mentaliteeteissa, ilman käymistä sisään postmedia-aikakauteen, ei voi olla kestävää ympäristön hoitamista. Kuitenkaan ilman muunnoksia sosiaalisessa ja materiaalisessa ympäristössä ei voi tapahtua muutosta mentaliteeteissa. Tässä meidän kanssamme on läsnä ympyrä, joka johtaa minut vaatimaan välttämättömyyttä perustaa "ekosofia", joka yhdistäisi ympäristöllisen ekologian yhteiskunnalliseen ekologiaan sekä mentaaliseen ekologiaan.

Tästä ekosofisesta näkökulmasta käsin ei tule kyseeseenkään hegemonisen ideologian, kuten suurten uskontojen tai marxismin, muodostaminen uudelleen. Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tai Maailmanpankin on absurdia kannattaa ainutlaatuisen kasvumallin yleistämistä kolmannessa maailmassa. Afrikan, latinalaisen Amerikan ja Aasian on voitava astua erityisille yhteiskunnallisille ja kulttuurisille kehityksen poluille.

Maailmanmarkkinoiden ei tarvitse johtaa kunkin ihmisryhmän tuotantoon universaalin kasvun ajatuksen nimissä. Kapitalistinen kasvu pysyy puhtaasti määrällisenä, siinä missä monimutkainen kehitys koskisi olennaisesti laadullista. Ei valtion paremmuuden (byrokraattisen sosialismin tavoin) eikä maailmanmarkkinoiden paremmuuden (uusliberalististen ideologioiden suojeluksessa) ole määrättävä inhimillisten toimintojen ja niiden olennaisten tavoitteiden tulevaisuutta. Siksi on välttämätöntä vakiinnuttaa planetaarinen dialogi ja edistää uutta eron etiikkaa, joka korvaa nykyiset kapitalistiset voimat kansojen haluihin perustuvalla politiikalla. Mutta eikö sellainen lähestymistapa johtaisi kaaokseen, kuten kuten nykyinen kriisi osoittaa? Kokonaisuutena demokraattinen kaaos on parempi kuin autoritaarisuudesta tuloksena oleva kaaos!

Yksilö ja ryhmä eivät voi välttää tiettyä eksistentiaalista sukeltautumista kaaokseen. Tämä on jo se mitä teemme joka ilta, kun luovutamme itsemme unien maailmaan. Pääkysymys on tietää, mitä saavutamme tällä sukeltautumisella: tuntemuksen katastrofista vai ilmestyksen mahdollisen uusista ääriviivoista? Kuka kontrolloi kapitalistista kaaosta tänään? Pörssi, monikansalliset sekä, vähemmässä määrin, valtiovoimat! Suurimmaksi osaksi, aivottomat organisaatiot! Maailmanmarkkinoiden olemassaolo on varmasti välttämättömän tarpeellista kansainvälisten taloudellisten suhteiden strukturoinnin kannalta. Mutta emme voi odottaa näiden markkinoiden ihmeellisesti sääntelevän inhimillistä vaihtoa tällä planeetalla. Kiinteistömarkkinat vaikuttavat osaltaan kaupunkiemme epäjärjestykseen. Taidemarkkinat vääristävät esteettista luomista. Siten on perustavanlaatuisen tärkeää, että kapitalististen markkinoiden viereisesti ilmaantuu territorialisoituja markkinoita, jotka ovat riippuvaisia niiden arvottumisen muotoja kannattavien todellisten muodostelmien tuesta. Kapitalistisesta kaaoksesta täytyy tulla esiin niiden, joita kutsun monimuotoisten, heterogeenisten ja ei-yksimielisten arvojen "puoleensavetäjiksi".

Marxilaiset perustivat historiallisen liikkeen luokkataistelun välttämättömälle dialektiselle edistymiselle. Liberaalit taloustieteilijät asettivat sokeasti luottamuksensa markkinoiden vapaaseen leikkiin jännitteiden ratkaisemiseksi sekä parhaan mahdollisen maailman tuomiseksi. Ja kuitenkin tapahtumat vahvistavat, jos se olisi tarpeellista, että edistys ei ole mekaanisessa eikä dialektisessa suhteessa luokkataisteluun, tieteen ja teknologian kehitykseen, taloudelliseen kasvuun tai markkinoiden vapaaseen leikkiin. ... Kasvu ei ole edistyksen synonyymi, kuten sosiaalisten ja urbaanien vastakkainasettelujen, etnisten ryhmien välisten konfliktien sekä maailmanlaajuisten taloudellisten jännitteiden barbaarinen elpyminen julmasti paljastavat.

Sosiaalinen ja moraalinen edistys on erottamatonta sitä edeltävistä kollektiivisista ja yksilöllisistä käytännöistä. Natsismi ja fasismi eivät olleet ohimeneviä tauteja, historian onnettomuuksia, sen jälkeen voitettuja. Ne muodostavat aina läsnäolevia mahdollisuuksia; ne jatkavat virtuaalisuuden universumimme asuttamista; gulagin stalinismi ja maolainen despotismi voivat ilmaantua uudestaan huomenna uusissa yhteyksissä. Mikrofasismi lisääntyy monissa muodoissa meidän yhteiskunnissamme, ilmentyen rasismissa, muukalaisvihamielisyydessä, uskonnollisten fundamentalismien nousussa, militarismissa ja naisten sorrossa. Historia ei takaa "edistyksellisten kynnysten" peruuttamatonta ylittämistä. Vain inhimilliset käytännöt ja kollektiivinen vapaaehtoisuus voivat suojella meitä pahimpiin barbaarisuuksiin antautumista vastaan. Tässä suhteessa olisi täydellisen illusorista jättää "ihmisoikeuksien" tai "kansojen oikeuksien" puolustaminen muodollisille komentovoimille. Oikeuksia ei takaa jumalallinen auktoriteetti; ne ovat riippuvaisia instituutioiden sekä niiden olemassaoloa ylläpitävien valtamuodostelmien elinvoimaisuudesta.

Olennainen ehto uuden planetaarisen tietoisuuden edistämisessä onnistumiselle sijaitsisi siten kollektiivisessa kyvyssämme luoda uudelleen arvojärjestelmiä, jotka pakenevat vain taloudelliseen voittoon keskittyvän kapitalistisen arvottumisen moraalista, psykologista ja sosiaalista kerrostumista. Elämänilo, solidaarisuus ja myötätunto toisia kohtaan ovat tunteita, jotka ovat katoamassa ja joita on suojeltava, elollistettava ja kuljetettava eteenpäin uusiin suuntiin. Eettiset ja esteettiset arvot eivät nouse komennoista ja transsendentaalisista koodeista. Ne peräänkuuluttavat eksistentiaalista osallistumista, joka perustuu loputtomasti uudelleenvalloittamista vaativaan immanenssiin. Kuinka luomme tai laajenemme sellaisen arvojen universumin pohjalta? Emme ainakaan jakamalla moraalisia opetuksia.

Informaatioteorian johdatteleva voima on osaltaan vaikuttanut kommunikaation lausumisulottuvuuksien tärkeyden naamioimiseen. Se johtaa meidät unohtamaan, että viesti on otettava vastaan eikä ainoastaan lähetettävä, jotta sillä olisi merkitystä. Informaatiota ei voida supistaa sen objektiivisiin ilmentymiin; se on, olennaisesti, subjektiivisuuden tuotantoa, aineettomien universumien yhtenäiseksi tulemista. Näitä edellisiä aspekteja ei voida supistaa analyysiin epätodennäköisyyden termein eikä laskea binaaristen valintojen pohjalta. Informaation totuus viittaa vastaanottajissa esiintyvään eksistentiaaliseen tapahtumaan. Sen protokollana ei ole tosiasioiden oikeellisuus vaan ongelman merkitys, arvojen universumin yhtenäisyys. Median nykyinen kriisi sekä postmedia-aikakauden avautuminen ovat oireita paljon syvällisemmästä kriisistä.

Se mitä tahdon korostaa on nykyaikaisen subjektiivisuuden perustavanlaatuisen pluralistinen, monikeskuksinen ja heterogeeninen luonne, huolimatta homogenisoinnista, jonka alaiseksi media sen panee. Tässä suhteessa yksilö on jo heterogeenisten osasten "kollektiivisuus". Subjektiivinen ilmiö viittaa henkilökohtaisiin territorioihin – kehoon, itseen – mutta myös, samanaikaisesti, kollektiivisiin territorioihin – perheeseen, yhteisöön, etniseen ryhmään. Ja tähän on lisättävä kaikki puheeseen, kirjoittamiseen, laskemiseen ja teknologisiin koneisiin ruumiillistuneet subjektivisaation toimenpiteet.

Esikapitalistisissa yhteiskunnissa elämän asioihin ja maailman mysteereihin vihkiminen välitettiin perhe-, vertais-, klaani-, ammattiryhmä- tai rituaalisuhteiden kautta. Tämäntyyppisellä suoralla yksilöiden välisellä vaihdolla on ollut taipumuksena tulla harvinaiseksi. Subjektiivisuus taotaan moninaisten välitysten kautta, siinä missä yksilöillä on taipumuksena tulla harvinaisiksi. Subjektiivisuus taotaan moninaisten välitysten kautta, siinä missä yksilölliset suhteet sukupolvien, sukupuolten ja läheisryhmien välillä ovat heikentyneet. Esimerkiksi isovanhempien rooli sukupolvien välisenä muistitukena lapsille on hyvin usein kadonnut. Lapsi kehittyy television, tietokonepelien, telekommunikaation, sarjakuvien varjostamassa kontekstissa. ... Syntyy uusi konemainen yksinäisyys, joka ei todellakaan ole ilman ansioita, mutta joka ansaitsee tulla jatkuvasti työstetyksi uudelleen siten, että se voi olla sopusoinnussa uudistuneiden sosiaalisuuden muotojen kanssa. Pikemminkin kuin vastakkaisuussuhteista, on kyse moniäänisten yhteenpunoutumisten takomisesta yksilön ja sosiaalisen välille. Siten jäljelle jää subjektiivisen musiikin säveltäminen niiden kautta.

Tämän uuden planetaarisen tietoisuuden on ajateltava uudelleen konemaisuutta. Usein jatkamme koneen asettamista vastakkain inhimillisen hengen kanssa. Tietyt filosofiat pitävät kiinni siitä, että moderni teknologia on tukkinut pääsyn ontologisiin perustoihin, alkuperäiseen olemukseen. Ja mitä jos, päinvastoin, hengen ja inhimillisten arvojen elpyminen voisi liittyä uuteen liittoutumiseen koneiden kanssa?

Biologit yhdistävät elämän nyt uuteen konemaisuuden lähestymistapaan koskien solua, elävän kehon elimiä; kielitieteilijät, matemaatikot ja sosiologit tutkivat konemaisuuden muita modaliteetteja. Siten laajentamalla koneen käsitettä meidät johdetaan korostamaan sen tiettyjä aspekteja, joita on toistaiseksi tutkittu riittämättömästi. Koneet eivät ole itseensä sulkeutuneita totaliteetteja. Ne pitävät yllä määrättyjä suhteita tilallis-ajalliseen ulkoisuuteen, aivan kuten merkkien universumeihin ja virtuaalisuuden kenttään. Konemaisen järjestelmän sisä- ja ulkopuolisuuden suhde ei ole ainoastaan energian täydellistämisen tulosta, objektin tuottamisen tulosta: se ilmenee yhtä lailla geneettisten kantojen kautta.³ Kone nousee nykyisyyden pinnalle kuin menneen sukuperän täydellistyminen ja se on uudelleen aloittamisen tai murtuman piste, josta evolutionaarinen sukuperä tulee leviämään tulevaisuuteen. Näiden genealogioiden ja toiseuden kenttien ilmaantuminen on monimutkaista. Tieteiden, taiteiden ja sosiaalisten innovaatioiden luovat voimat muokkaavat sitä jatkuvasti, innovaatioiden voimat, joista tulee kietoutuneita ja jotka muodostavat biosfääriämme ympäröivän mekanosfäärin – ei ulkoisen haarniskan rajoittavana kahleena, vaan abstraktina, konemaisena kukkaan puhkeamisena, joka tutkii ihmiskunnan tulevaisuutta.

Inhimillinen on ryhtynyt esimerkiksi kilpailuun AIDS-retroviruksen kanssa. Biologiset tieteet ja lääketeknologia tulevat voittamaan taistelun tätä sairautta vastaan tai lopulta ihmislaji tuhoutuu. Samalla tavoin älyllisyys ja tunteellisuus ovat käyneet läpi täydellisen mutaation uuden tietokoneteknologian tuloksena, teknologian joka on lisääntyvässä määrin salavihkaa tunkenut itsensä tunteellisuuden, tekojen ja älyllisyyden vaikuttaviin voimiin. Olemme parhaillaan todistamassa subjektiivisuuden mutaatiota, joka ehkäpä tärkeydessään ylittää kirjoituksen tai kirjapainotaidon keksimisen.

Ihmiskunnan on sitouduttava järjen ja tunteen avioliittoon konemaisuuden moninaisten haarautumien kanssa tai sen riskinä on kaaokseen uppoaminen. Demokratian uudistamisella voisi olla tavoitteenaan sen konemaisten osasten pluralistinen hallinnointi. Tällä tavoin oikeuslaitos ja lainsäädäntö saatetaan takomaan uusia yhteyksiä teknologian ja tutkimuksen maailmojen välille (tästä on jo kyse eettisissä komissioissa, jotka tutkivat biologian ja nykyaikaisten lääkkeiden ongelmia; mutta meidän täytyy nopeasti luoda myös median, urbaanisuuden ja koulutuksen etiikan komissioita). Lyhyesti, on välttämätöntä taas hahmotella ajanjaksomme todellisia eksistentiaalisia kokonaisuuksia, jotka eivät enää vastaa muutamien vuosikymmenien takaisia. Yksilö, sosiaalinen ja konemainen menevät kaikki ristikkäin – aivan kuten juridinen, eettinen, esteettinen ja poliittinen. On kehittymässä merkittävä siirtymä tavoitteissa: arvoja kuten olemassaolon uudelleen singularisaatiota, ekologista vastuullisuutta ja konemaista luovuutta vedotaan asettamaan itsensä uuden edistyksellisen polaarisuuden keskukseen vanhan vasemmisto-oikeisto-dikotomian paikalle.

Maailmantalouden perustana olevat tuotantokoneet on ainutlaatuisesti asetettu ns. johtavien teollisuuksien palvelukseen. Ne eivät ota huomioon muita sektoreita, jotka putoavat tienviereen, koska ne eivät synnytä kapitalistisia voittoja. Konemaisen demokratian on otettava toimekseen nykyisten arvottumisen muotojen tasapainottaminen uudelleen. Tuottaa kaupunki, joka on puhdas, elämiskelpoinen, eläväinen, rikas sosiaalisissa vuorovaikutuksissaan; kehittää inhimillinen ja tehokas lääketiede sekä rikastuttava koulutus, nämä ovat tavoitteita, jotka ovat yhtä huomionarvoisia kuin autojen tuotantolinja tai korkean suorituskyvyn elektroniset laitteistot.

Nykyaikaiset koneet – teknologiset, tieteelliset, sosiaaliset – kykenevät potentiaalisesti ruokkimaan, vaatettamaan, liikuttamaan ja kouluttamaan kaikki ihmiset: keinot ovat tässä, ulottuvissa, tukemaan kymmenen miljardin asukkaan elämää tällä planeetalla. Puutteellisia ovat hyödykkeiden tuottamisen ja niiden reilun jakamisen vaikutinjärjestelmät. Materiaalisen ja moraalisen hyvinvoinnin kehittämiseen sitoutumisen sosiaalisen ja mentaalisen ekologian piirissä tulisi olla aivan yhtä arvostettua kuin johtavilla sektoreilla tai finanssikeinottelun piirissä työskentelyn.

Työn luonne on muuttunut sen komposition immateriaalisten aspektien – tiedon, halun, esteettisen maun ja ekologisen huomioimisen – koko ajan lisääntyvän vallitsevuuden tuloksena. Ihmisen fyysinen ja mentaalinen aktiviteetti löytää itsensä lisääntyvästä läheisyydestä teknisiin sekä tietokone- ja kommunikaatiolaitteisiin. Tässä vanhat fordistiset tai tayloristiset käsitykset teollisten rakennuspaikkojen ja työtehokkuuden tutkimuksen organisoinnista on syrjäytetty. Tulevaisuudessa tulee olemaan yhä välttämättömämpää vedota yksilölliseen ja kollektiiviseen aloitteellisuuteen kaikissa tuotannon ja jakelun (ja jopa kulutuksen) vaiheissa. Työn kollektiivisten kokoonpanojen – erityisesti robotiikan – uuden maiseman muodostaminen tulee kyseenalaistamaan vanhat hiearkkiset rakenteet ja, tämän seurauksena, kuuluttamaan nykyisten palkkanormien tarkastamista.

Miettikää kehittyneiden maiden maatalouskriisiä. On oikeutettua, että maatalousmarkkinat avaavat itsensä suhteessa kolmanteen maailmaan, jossa ilmasto-olosuhteet ja tuottavuus ovat usein paljon suotuisampia tuotannolle kuin pohjoisemmassa sijaitsevissa maissa. Mutta tarkoittaako tämä, että pohjois-amerikkalaisten, eurooppalaisten ja japanilaisten maanviljelijöiden on hylättävä maaseutu ja muutettava kaupunkeihin? Päinvastoin, on välttämätöntä määrittää uudelleen maanviljely ja eläinmaatalous näissä maissa, niiden ekologisten aspektien riittäväksi arvottamiseksi sekä ympäristön säilyttämiseksi. Metsät, vuoret, joet, rannikkolinjat – nämä kaikki muodostavat ei-kapitalistista pääomaa, laadullista investointia, joka on pantava luovuttamaan palkintoa ja joka on jatkuvasti arvotettava uudelleen, mikä edellyttää erityisesti maanviljelijän ja kalastajan aseman radikaalia ajattelemista uudelleen.

Sama koskee kotityötä: on välttämätöntä, että lasten kasvatuksesta – tehtävä joka jatkaa tulemista monimutkaisemmaksi – vastuussa olevia miehiä ja naisia palkitaan riittävästi. Joukkoa "yksityisiä" toimintoja olisi siten yleisellä tavalla vedottava ottamaan paikkansa taloudellisen arvottamisen uudessa järjestelmässä, joka ottaisi huomioon sosiaalisesti, esteettisesti ja eettisesti käyttökelpoisten inhimillisten toimintojen monimuotoisuuden ja heterogeenisyyden.

Salliakseen palkkaa ansaitsevan luokan laajenemisen sisällyttämään joukon sosiaalisia toimintoja, jotka ansaitsevat tulla arvotetuiksi, taloustieteilijöiden on ehkä kuviteltava nykyisten raha- ja palkkajärjestelmien uudistamista. Esimerkiksi globaalin taloudellisen kilpailun korkeille merille avoimien vahvojen valuuttojen rinnakkaiselo vaihtamattomien ja tiettyyn yhteiskunnalliseen tilaan territorialisoitujen suojattujen valuuttojen kanssa sallisi äärimmäisen kurjuuden helpottamisen jakamalla yksinomaisesti sisäisiltä markkinoilta nousevia hyödykkeitä ja sallimalla laajan sosiaalisten toimintojen alan lisääntymisen – toimintojen, jotka siten menettäisivät ilmeisen marginaalisen luonteensa.

Tällainen työnjaon ja työn arvottamisen arvioiminen ei välttämättä edellytä määräämätöntä työviikon pienentämistä tai eläkeiän aikaistamista. Tosiaankin, konemaisuudella on taipumuksena vapauttaa enemmän ja enemmän "vapaa-aikaa". Mutta vapaata mihin? Omistamaan itsensä standardoiduille vapaa-ajan toiminnoille? Pysymään liimattuna televisioon? Kuinka moni työelämästä vetäytynyt uppoaisi toimettomuudessaan epätoivoon ja masennukseen, kun uutta tilannetta on kestänyt muutama kuukausi? Paradoksaalisesti, työn ekosofinen määrittäminen uudelleen kulkisi yhdessä palkan ansaitsemisen keston lisäämisen kanssa. Tämä edellyttäisi työajan taitavaa erottamista taloudellisille markkinoille jaettuun sekä sosiaalisten ja mentaalisten arvojen taloutta koskevaan aikaan. Voitaisiin esimerkiksi kuvitella muunneltuja eläkkeelle menoja, jotka sallisivat sen, että työntekijöitä, työnantajia ja johtajia ei irroiteta yhtiöidensä (erityisesti niiden joilla on sosiaalisia ja kulttuurisia kietoutumisia) toiminnoista jos he niin haluavat. Eikö olekin absurdia, että heidät hylätään äkillisesti juuri sillä hetkellä, kun heillä on paras tieto kentästään ja kun he voisivat olla parhaiten palvelukseksi koulutuksen ja tutkimuksen alueilla? Tällaisen työn sosiaalisen ja kulttuurisen uudelleenkokoonpanon näkökulma johtaisi luonnollisesti tuotannollisten kokoonpanojen ja muun yhteisön välisen uuden poikittaisuuden edistämiseen.

Tietyt ammattiliittojen kokeilut ovat jo siirtymässä tähän suuntaan. Esimerkiksi Chilessä on uusia ammattiliittojen käytäntöjä, jotka on orgaanisesti liitetty sosiaaliseen ympäristöönsä. "Territoriaalisen liittoutumisen" militantit eivät toimi ainoastaan ammattiliittoon kuuluvien työntekijöiden puolesta, vaan myös työttömien, naisten ja lasten ongelmien parissa asuinseudulla, jossa yhtiö sijaitsee. He osallistuvat koulutus- ja kulttuuriohjelmien organisointiin ja ovat tekemisissä terveyden, hygienian, ekologian ja urbaanisuuden ongelmien kanssa. (Tällaiseen työntekijän kykyjen ja toiminnan kentän laajentamiseen suhtaudutaan kaikkea muuta kuin suopeasti ammattiliittokoneiston hierarkkisissa voimissa.) Tässä maassa "eläkkeelle vetäytymisen ekologian" ryhmät omistautuvat iäkkäiden kulttuuriseen ja suhdetoiminnalliseen organisointiin.

On vaikeaa ja samalla olennaista kääntää sivu mitä tulee vanhoihin viittausjärjestelmiin, jotka perustuvat vasemmiston ja oikeiston, sosialistisen ja kapitalistisen, markkinatalouden ja valtiollisen suunnitelmatalouden vastakkainasettelevaan jakoon. ... Ei ole kyse "keskustalaisen", kahdesta muusta yhtä kaukana olevan viittausnavan luomisesta, vaan sitoutumisen poistamisesta suhteessa tämän tyyppiseen järjestelmään, joka perustuu täydelliselle kiinnittymiselle, näennäisen tieteelliseltä perustalta, transsendentaalisiin juridisiin ja eettisiin annettuihin asioihin. Julkinen mielipide, aikaisemmin kuin poliittiset luokat, on tullut allergiseksi ohjelmapuheille, dogmeille jotka eivät suvaitse toisenlaisia näkökulmia. Mutta samalla kun julkinen väittely ja keskustelun keinot eivät ole saavuttaneet uudistuneita ilmaisumuotoja, on olemassa suuri riski, että ne kääntyvät enemmän ja enemmän poispäin demokratian harjoittamisesta ja kohti pidättäytymisen passiivisuutta tai taantumuksellisten nurkkakuntien aktivismia. Tämä tarkoittaa sitä, että poliittisessa kampanjassa on vähemmän kyse massiivisen julkisen tuen voittamisesta ajatukselle kuin itse julkisen mielipiderakenteen moninaisten ja elinvoimaisten sosiaalisten segmenttien tutkimisesta. Todellisuus ei enää ole yksi ja erottamaton. Se on moninainen ja sitä leimaavat mahdollisuuden linjat, jotka inhimillinen käytäntö voi saavuttaa paossa. Energian, informaation ja uusien materiaalien rinnalla tahto valita ja tahto ottaa riski asettuvat uusien konemaisten toimien sydämeen, olkoon kyse teknologisista, sosiaalisista, teoreettisista tai esteettisistä toimista.

"Ekosofisilla kartografioilla", jotka täytyy perustaa, tulee olemaan omana erityisyytenään se, että ne eivät tule omaksumaan ainoastaan nykyisyyden ulottuvuuksia vaan myös tulevaisuuden. Niiden mieli tulee olemaan yhtä paljon sen valtaamaa, millaista inhimillinen elämä maan päällä tulee olemaan 30 vuoden päästä, kuin sen, millaista julkinen liikenne tulee olemaan kolmen vuoden päästä. Ne edellyttävät vastuun ottamista tulevaisuuden sukupolvista, mitä filosofi Hans Jonas kutsuu "vastuullisuuden etiikaksi".⁴ On väistämätöntä, että pitkän aikavälin valinnat tulevat taistelemaan lyhyen aikavälin intressien valintojen kanssa. Sellaisten ongelmien koskettamat sosiaaliset ryhmät on saatettava pohtimaan niitä, muuntamaan tapojaan ja mentaalisia koordinaattejaan, omaksumaan uusia arvoja ja vaatimaan inhimillistä merkitystä tulevaisuuden teknologisille muutoksille. Sanalla sanoen, neuvottelemaan nykyisyydestä tulevaisuuden nimissä.

Kaikessa tässä ei ole kyse taipumisesta takaisin totalitaarisiin ja autoritaarisiin historian visioihin, messianismeihin, jotka "paratiisin" tai ekologisen tasapainon nimissä vaatisivat oikeutta hallita jokaikisen elämää. Jokainen "kartografia" kuvaa erityistä visiota maailmasta, visiota joka jopa suuren yksilömäärän omaksumana aina vaalisi sydämessään epävarmuuden osasta. Tosiasiassa tämä on sen kallisarvoisin pääoma; sen perustalta voitaisiin vakiinnuttaa toisen autenttinen kuuleminen. Eron, singulaarisuuden, marginaalisuuden, jopa hulluuden kuuleminen ei nouse ainoastaan suvaitsevaisuuden ja veljeyden tavoitteista. Se muodostaa olennaisen valmistelun, pysyvän vetoomuksen tälle epävarmuuden järjestykselle, niiden kaaoksen voimien riisumisen, jotka aina ahdistavat dominoivia, itseriittoisia ja omaan ylemmyyteensä uskovia rakenteita. Sellainen kuuleminen voisi kumota tai korjata näiden rakenteiden suuntaa, täyttämällä ne uudestaan potentiaalisuudella, ryhmittämällä luovan virran uusia viivoja niiden kautta.

Tämän asioiden tilan keskellä on löydettävä merkityksen akseli, joka leikkaa läpi kärsimättömyyteni toista kohtaan näkökulmani omaksumisessa sekä läpi hyvän tahdon puutteen yrityksessäni taivuttaa toinen siihen mitä haluan. Minun ei ole ainoastaan hyväksyttävä tämä vastoinkäyminen, minun on rakastettava sitä sen itsensä vuoksi: minun etsittävä se käsiini, kommunikoitava sen kanssa, kaivauduttava siihen, lisättävä sitä. Se päästää minut narsismistani, byrokraattisesta sokeudestani ja palauttaa minulle lopullisuuden tunteen, jonka median lapsen tasolle jättävä subjektiivisuus yrittää kätkeä. Ekosofinen demokratia ei antautuisi yksimielisen hyväksynnän helppoudelle: se tulee sijoittamaan itsensä ei-yksimieliseen metatason mallittamiseen. Sen kanssa vastuu nousee itsestä kulkeakseen toiselle.

Ilman tällaisen eron, epätyypillisen ja utopian subjektiivisuuden edistämistä meidän aikakautemme voisi kaatua kammottaviin identiteettikonflikteihin, kuten ne joista entisen Jugoslavian ihmiset kärsivät. Olisi turhaa vedota moraalisuuteen ja oikeuksien kunnioitukseen. Subjektiivisuus katoaa voiton ja vallan tyhjiin panoksiin. Kieltäytyminen nykyisen median statuksesta, yhdistettynä uusien sosiaalisten vuorovaikutusten ja institutionaalisen luovuuden sekä arvojen rikastuttamisen etsintään, muodostaisi jo tärkeän askeleen matkalla kohti yhteiskunnallisten käytäntöjen luomista uudelleen.

___

1 Muutamia viikkoja ennen äkkinäistä kuolemaansa elokuun 29. päivänä 1992 Felix Guattari lähetti tämän tekstin Le Monde Diplomatique -lehdelle. Kirjoittajansa traagisen menehtymisen sille antaman lisäpainon myötä tämä kunnianhimoinen ja kaiken ympäröivä pohdintojen sarja saa tietyssä mielessä filosofisen tahdon tai testamentin luonteen. Artikkeli ilmestyi nimellä Pour une refondation des pratiques sociales (Le Monde Diplomatique, lokakuu 1992: 26-7).

2 Ks. Le Monde Diplomatique, kesäkuu 1992 (Ignacio Ramonet'n pääkirjoitus) sekä elokuu 1992 (Jean-Marc Levy-Leblondin artikkeli).

3 Guattari käyttää "kannasta" sanaa "phylum". Le Monde Diplomatiquen toimittajat huomauttavat sanan "phylum" merkityksestä: se on primitiivinen kanta, josta genealoginen jakso tulee.

4 Hans Jonas: The Imperative of Responsibility: In Search of an Ethics for the Technological Age. University of Chicago Press, Chicago 1984.