Siirtolaisuus: uusi ilmiö vai vanha perinne?
Siirtolaisuus: eurooppalainen tarina

Saskia Sassenin teos Guests and Aliens kuvaa siirtolaisuutta kiinteänä osana eurooppalaista historiaa ja yhtenä tärkeimpänä tekijänä maanosamme taloudellisessa kehityksessä. Hänen tarkoituksenaan on osoittaa, miten siirtolaisuus ei ole lainkaan sellainen dramaattinen tai traaginen tapahtuma kohdemaille kuin on haluttu antaa ymmärtää. Siirtolaisuus ei ole myöskään peruuttamaton tapahtuma, eräänlainen kohdemaan miehitys, vaan kyseessä on liike, joka sisältää vastaliikettä, välimuotoja ja siirtolaisten integroinnin mahdollisuuden. Sassen huomauttaa, että siirtolaisuuden muuttuminen osa-aikaisesta ilmiöstä lopulliseksi tapahtumaksi johtuu hyvin pitkälle joustamattomuudesta maahanmuuttopolitiikassa, joka ei tarjoa vaihtoehtoisia valinnanmahdollisuuksia.

Tutkiessaan siirtolaisuutta sen historiallisessa perspektiivissä Saskia Sassen varoittaa: "Me olemme kohtaamassa eräänlaisen historiallisen muistinmenetyksen, koska tilapäinen siirtolaisuus on muuttunut merkityksettömäksi 1900-luvun aikana. 1800-luvulla Euroopassa kirjoitettu työhön liittyvän siirtolaisuuden historia korosti aivan toisenlaisia muotoja kuin niitä, jotka ovat toteutuneet tällä vuosisadalla [kääntäjän huomautus: 1900-luvulla], ja jotka ovat lopullinen siirtyminen kaupunkeihin tai massamaastamuutto valtameren toiselle puolelle." 1600-luvulta alkaen teolliseen vallankumoukseen asti siirtolaisuus oli vuosittain toistuva tapahtuma, johon liittyi siirtyminen omilta asuinsijoilta rakennustyömaille tai maanviljelystöiden pariin. Sassen toteaa: "Työhön liittyvällä siirtolaisuudella oli 1600- ja 1700-luvuilla erityinen luonne. Se oli syklinen, tulemisien ja lähtemisien malli. - - Pelkästään kolonisaatioprosessin seurauksena siirtolainen näyttäytyy toimijana, joka etsii itselleen uutta taloudellista asemaa." Siirtolaisuus oli siis erittäin tärkeä taloudellinen ilmiö, jonka avulla saatiin kerättyä tarpeellinen määrä työläisiä sadonkorjuuseen tai julkisiin rakennushankkeisiin. Unohtamatta tietenkään sitä, että monien ammattikuntien jäsenet olivat nomadeja, jotka siirtyivät kaupungista toiseen ja projektista toiseen. "Napoleonin aikaisten sotien alkaessa oli olemassa useita keskeisimpiä työsiirtolaisuuden reittejä, jotka veivät työläisiä Pohjanmeren alueelle, Välimeren alueiden tasangoille, Pariisiin, Madridiin ja Lontooseen." Sesonkisiirtolaisille oli erittäin tärkeää siirtymisen tehokkuus ja oikea ajoitus: "Aika oli keskeisin tekijä näille työläisille. Päivä, joka oli kulutettu matkustamiseen oli päivä, jonka ansiot oli menetetty, ja päivä jonka aikana resurssit - vaikka pelkkä muonakin - oli kulutettu."

Teollistumisen ajan siirtolaisuuden uudet muodot

Saskia Sassenin mukaan siirtolaisuus alkoi muuttaa muotoaan Englannissa 1800-luvun alkupuolella ja muissa maissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tärkeimmät piirteet, jotka siirtolaisuus sai tässä uudessa vaiheessa, ovat: a) muuttuminen sesonki- ja tilapäisilmiöstä tapahtumaksi, jossa tavoitellaan lopullista asettumista; b) muuttuminen massailmiöksi ja sekoittuminen poliittisen pakolaisuuden kanssa, joka sekin omalta osaltaan oli muuttumassa massailmiöksi, joka ei enää koskettanut pelkästään yläluokkien jäseniä, vaan yhä enemmän myös työväenluokan jäseniä. "Vuosi 1848 on merkkipaalu: poliittinen pakolainen, joka yleensä oli korkeasti koulutettu tai hyvinvoiva isänmaan ystävä, hukkuu uuteen väkijoukkoon poissijoitettuja ihmisiä, jotka ovat taloudellisia pakolaisia ilman resursseja." 1800-luvulla siirtolaisuus muuttuu pysyväksi ilmiöksi: teollisen kehittymisen seurauksena "kaupunkien ja rautateiden rakentaminen, tehdaspohjaisen tuotannon kasvu, kaikki tämä luo laajan työvoiman kysynnän" ja työläiset muuttavat pysyvästi kaupunkeihin, jotka nousevat nopeasti teollisuuslaitosten ympärille. Samanaikaisesti maaseudulla toteutuu hyvin paradoksaalinen ilmiö, joka antaa aihetta myös nykypäivänä miettiä maatalouden kehittämisen, paikallisen maatalousväestön elinolosuhteiden ja kaupungistumisen välistä suhdetta: "Väestön ja saatavissa olevan ruoan määrän nopea kasvu tekee yhä vaikeammaksi taata elinolosuhteet maaseudulla johtuen joskus nopeasta, joskus asteittaisesta pienimuotoisen maatalouden tuhoutumisesta". Tehokkaamman maataloustuotannon kehittyminen pakottaa siis maaseudun asukkaat muuttamaan pois kodeistaan. Tuottavuuden kasvu kulkee rinnakkain maaseudun kurjistumisen kanssa - ilmiö, joka on hyvinkin tuttu nykypäivänä.

Samaan aikaan Euroopassa alkavat myös ensimmäiset laajamittaiset väestönsiirrot ja karkotukset Ranskan ja Saksan sekä Saksan ja Venäjän välisillä rajoilla. Niiden kohteena ovat vähemmistöt ja syy on nationalismin kasvussa. "Tämän kehityksen tuottama pakolainen oli usein köyhä ja tyypillisesti sekoittunut alkuperäiseen työväenluokkaan." Jos kaupungistuminen ja teollistuminen tarjosivat mahdollisuuden sijoittaa uudelleen maaseudulta poispakotettua väkeä, on kuitenkin lisättävä, että "suurin osa siirtolaisuudesta suuntautui valtameren tuolle puolen. - - Vuosien 1840 ja 1900 välillä arviolta 26 miljoonaa eurooppalaista lähti Amerikkaan. Heitä seurasi aina ensimmäiseen maailmansotaan asti toiset 24 miljoonaa. - - Muuttoaaltoja oli myös Euroopan-puoleisen Venäjän eteläisillä tasangoilla ja myöhemmin Siperian alueilla. Yksi uskottavammista arvioista on 10 miljoonaa uudisasukasta vuodesta 1815 vuoteen 1921."

Kansallisvaltioiden synty ja massasiirtolaisuus

Saskia Sassenin mukaan siirtolaisuus ja pakolaisuus saivat massailmiön piirteet 1800-luvun loppupuolella. Hän yhdistää tämän tilanteen muodostumisen kansallisvaltioiden syntyyn ja tarpeeseen luoda keinotekoisia, etnisesti puhtaita, kansallisia yhteisöjä. Sassenin mukaan se mikä erottaa tämän aikakauden edeltäjistään on keskinäinen vuorovaikutus, joka syntyy siirtolaisten ja valtioiden aktiivisen politiikan välillä. Kansallisvaltiot eivät pelkästään synnytä nationalismia ja siten siirtolaisuutta, mutta osallistuvat myös aktiivisesti pakolaisten identifiointiin ja heidän liikkumisensa, asettumisensa ja olemassaolonsa sääntelyyn. Samanaikaisesti muodostetaan valtioiden välisiä järjestelmiä, joilla pyritään hallitsemaan kansainvälisiä suhteita ja pakolaisuutta - asia, jonka piti olla pakolaisten edun mukainen, mutta joka kansainvälisten suhteiden kariuduttua ja kansallisvaltioiden sulkeutumisen seurauksena teki pakolaisen asemasta pysyvän ja sellaisenaan sukupolvesta toiseen siirtyvän.

Tämä johti myös pakolaisten internointileirien perustamiseen, jonne suljettiin - ensimmäistä kertaa historiassa - suuria määriä siviiliväestöön kuuluvia. Sassen kirjoittaa näin: "Mekanismit, jotka synnyttävät tämän valtion kyvyn tuottaa pakolaisia, ovat valtion rakentumisprosessi, joka saa uuden tiheyden tällä aikakaudella, ja samanaikaisesti valtioiden välisen järjestelmän saama uusi rooli ja merkitys, joka kristallisoituu Kansainliiton syntymisen yhteydessä. Valtion rakentumisprosessit edesauttavat massapakojen ja karkotuksien syntyä, ja muodostumassa oleva valtioiden välinen järjestelmä on tekijä, jolla luodaan valtioton ihminen ja identifioidaan pakolainen sellaiseksi." Kansallisvaltioiden muodostumisen synnyttämä ongelma on selkeä osoitus mahdottomuudesta rakentaa yhtenäisiä kansallisvaltioita ja samalla dramaattisin todistus kansalaisuuskäsitteen keinotekoisuudesta. Viitaten Balkanin sen aikaiseen tilanteeseen ja etnisiin puhdistuksiin, joiden perusteella yritettiin perustaa yhtenäisiä kansallisvaltioita Sassen huomauttaa: "kaikkien ulkopuolisten tai ulkomaalaisten poissulkemiseen perustuvan ratkaisun mahdottomuus - - paljastaa kansallisen identiteetin myytin, johon itsenäisyyden vaatimukset olivat perustuneet".

Pakolaisuus- ja siirtolaisuusongelma Euroopassa muodostui yhä hankalammaksi 1920-luvulla: "kun Pohjois-Amerikka vuosina 1923-24 sulki rajansa siirtolaisuudelta, joka sisälsi suhteettoman suuren määrän juutalaisia pakolaisia, Länsi-Euroopan valtiot kokivat pakolaiskriisin kriisinä, joka vaikutti valtioiden väliseen järjestelmään". Tilannetta ei myöskään helpottanut se, että Eurooppa ajautui voimakkaan talouslaman kouriin: "Yksi tärkeimmistä tekijöistä, joka vaikutti pakolaisten vastaanottopolitiikkaan oli 1930-luvun taloudellinen kriisi. - - Suuret konkurssiaallot ja massatyöttömyys eivät synnytä ilmapiiriä, joka olisi myönteinen pakolaisten ja maahanmuuttajien vastaanotolle. - - . Keskustelu ei ollut enää poliittinen - - se oli nyt taloudellinen."

Mielikuvat

Sassen osoittaa kirjassaan, miten hyvin yleisesti julkinen keskustelu siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta ei perustu faktoihin, vaan pikemminkin väitteisiin, huhuihin ja uskomuksiin. Hänen mielestään esimerkiksi Saksan 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen tilanne on paradigmaattinen. Maahan tuli rajallinen määrä vierasta työvoimaa, jota maa kykeni valvomaan erittäin tehokkaasti maailman ensimmäisellä oleskelu- ja työlupajärjestelmällä. Suurin osa maahanmuuttajista saapui Puolasta, ja Saksan pyrkimys oli estää heidän pysyvä asettumisensa maahan. Tässä se onnistui melko hyvin. Kuitenkin "julkista keskustelua ja väittelyä maahanmuutosta dominoi mielikuva vieraista puolalaisista ja yleisemmin käsitys idästä tulevasta massiivisesta slaavien ja juutalaisten invaasiosta". Saksalainen keskustelu tuo esille kaksi tärkeää tekijää. Ensinnäkin "se mitä Polenpolitiek (puolalaispolitiikka) kertoo yleensä Saksasta on kansakunnan mieltäminen yhteisöksi, joka perustuu jus sanguinis (veren oikeus) -käsitykseen. Kansakunta muodostuu niistä, jotka jakavat yhteisen veren, se on siis enemmän biologisen kuin kulttuurisen perimän muodostama." Tämän lisäksi "Saksan tapaus osoittaa tilanteen, jossa suhteellisen pieni maahanmuuttajien määrä voi ottaa haltuun julkisen mielikuvan ja muuttua uhaksi kansakunnan ja valtion eheydelle".

Sassenin mielestä siirtolaiset kohtaavat kuitenkin ongelmia myös kontekstissa, jossa vallitsee toisenlainen kansakuntakäsite, kuten Ranskassa (ranskalaisesta käsityksestä käytetään termiä "jus solis" - maan oikeus: "ranskalaisessa traditiossa universaalit poliittiset arvot määräävät jäsenyyden pikemminkin kuin veri ja perintö"), ja joka suhtautuu avoimesti maahanmuuttoon. "Ranskan tapaus osoittaa, miten maa, joka halusi maahanmuuttajia kasvattaakseen omaa väestöään ja saadakseen miehiä omaan armeijaansa, suhtautui heihin epämääräisesti. He saivat matalammat palkat, heitä kohdeltiin huonosti, heitä vihattiin usein." Vaikka valtion politiikka oli avointa, arkitodellisuus oli epäedullinen pakolaisille ja siirtolaisille.

Siirtolais- ja pakolaispolitiikka nyt

Ennen nykyisen siirtolais- ja pakolaispolitiikan perspektiivien tutkimista Saskia Sassen toteaa, että myös aivan viimeisten vuosikymmenien aikana - erityisesti toisen maailmansodan jälkeisen uudelleenrakentamisen aikana - siirtolaisten rooli Euroopan teollisessa ja tuotannollisessa kehityksessä on ollut keskeinen: "toisen maailmansodan jälkeen ja 1950-luvun aikana huomattava määrä pakolaisia, poissijoitettuja ihmisiä ja siirtomaista palaavia antoivat tarvittavan lisätyövoiman Euroopan taloudelle, joka oli täydessä uudelleenrakentamisvaiheessa".

Analysoidessaan nykyistä maahanmuuton ja pakolaisuuden tilannetta Sassen korostaa kolmea keskenään vuorovaikutuksessa olevaa prosessia. "Ensimmäinen on siirtolaisuuden maantieteellinen laajentuminen koskemaan uusia virtauksien lähtöalueita kuten Pohjois- ja Länsi-Afrikka tai Itä-Eurooppa ja entinen Neuvostoliitto. Siirtolaisuuden uusi maantiede sisältää myös uusia kohdemaita: Italia, Espanja, Kreikka, - - Puola, Tshekin tasavalta ja Unkari. Toinen tärkeä prosessi on muutos, joka on tapahtunut siinä, mikä oli 1970-luvulle asti pelkästään vierastyövoimaa, ja joka nyt on muotoutunut siirtolais- ja/tai etnisiksi yhteisöiksi, perhe- ja naapurustoinstituutioineen, omine poliittisine toimijoineen ja toiveineen. - - Kolmas prosessi on Maastrichtin sopimuksen kehittyminen, joka tulee viemään EU:n sisäisen liikkumisen vapauden aivan uudelle tasolle."

Sassen korostaa miten näiden muutoksien keskellä on kuitenkin säilynyt edelleen jotakin, mikä oli tuttua jo 1880-luvulla. Nykyisin kuten silloinkin maahanmuuttajat ajautuvat töihin sellaisille aloille kuten rakennustyömaat, yksinkertainen teollinen kokoonpanotyö tai maatalouden ja palvelusektorin alhaisimmat tehtävät. Tämä pysyvyys osoittaa selkeästi miten maahanmuuttajien negatiivinen vaikutus työllisyyteen ja palkkatasoon on kaiken kaikkiaan hyvin pieni. Työmarkkinoiden rodullistaminen on tapahtunut jo aikoja sitten.

Sassen korostaa myös miten maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaan liittyvän keskustelun on huomioitava eräitä tosiseikkoja, jotka tekevät usein dramaattiseksi koetun ongelman normaaliksi. Hänen mielestään ei ole mitään syytä dramatisoida keskustelua ja tehdä siirtolaisuudesta invaasiota. Sassen perustelee näkökulmansa seuraavasti:

"1. Maastamuutto koskettaa aina vain pientä osaa lähtömaan väestöstä. 2. Maahanmuutto koskettaa aina vain pientä osaa kohdemaan väestöstä. 3. On olemassa paluumuutto. 4. Yksi merkittävä tendenssi on tietysti pysyvä asettuminen, mutta se ei koskaan kosketa kaikkia maahanmuuttajia. 5. Laittomasta maahanmuutosta on tullut läntisissä talouksissa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana yleinen ilmiö. 6. Maahanmuutto on korkeasti differentioitunut prosessi. Se sisältää ihmisiä, jotka etsivät pysyvää asettumista sekä ihmisiä, jotka etsivät väliaikaista työtä ja jotka haluavat liikkua lähtö- ja kohdemaan välillä."

Sassen kuvaa siirtolaisuutta normaalina osana eurooppalaisen yhteiskunnan historiaa ja haluaa säilyttää tämän näkemyksen myös nykypäivänä. Hänen mielestään se, että siirtolaisuutta analysoidaan tässä valossa antaa yhteiskunnille mahdollisuuden ryhtyä harjoittamaan aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa, joka ei pelkästään reagoi oletettuihin invaasioihin julistamalla hätätilan. "Valtion suvereniteetti ja rajojen kontrolli on sääntelyponnistuksien keskipisteessä. Maahanmuuttopolitiikkaa ohjaa käsitys, jonka mukaan maahanmuutto on siirtolaisten yksilöllinen toimi. Vastaanottavan maan katsotaan olevan passiivinen toimija, joka ei ole mukana siirtolaisuuden prosessissa." Sassenin mielestä aktiivinen maahanmuuttopolitiikka tarkoittaa pysyvästi maahan muuttaneiden siirtolaisten integrointia ja tilapäisen siirtolaisuuden mahdollisuuksien luomista. Pahinta mitä voi tapahtua on invaasionkaltaisten mielikuvien leviäminen ja selkeä erottelu alkuperäis- ja siirtolaisväestön välillä. "Pysyvästi maahan muuttaneen väestön tutkiminen on korostanut sekä täydellisen integroinnin tärkeyttä että toisenlaisen siirtolaisuuden mallin mahdollistamista niille, jotka haluavat asua pääasiallisesti alkuperämaissa. Se mikä on yleensä todettu tuhoavaksi maahanmuuttokysymyksessä on siirtolaisten kuvaaminen erillisenä luokkana, joka ei kuulu oleskelumaahan. Nämä olosuhteet voivat synnyttää alkuperäisväestössä tunteen, että vieraat ovat miehittäneet heidän maansa."

Sassenin mukaan uudessa globaalissa kontekstissa siirtolaisten positiivisen roolin korostaminen ja sen tosiasian tunnustaminen, että siirtolaisuus on olennainen osa eurooppalaista historiaa avaavat mahdollisuuden uudelle maahanmuuttajan ja pakolaisen määritelmälle: "kutsun maahanmuuttajia ja pakolaisia nykypäivän uudisasukkaiksi osoittaakseni, että vanha johonkin kuulumisen käsite ei enää vastaa nykyistä todellisuutta. Muutot ovat uudisasuttamisen tekoja maailmassa, jossa jako alkuperän ja määränpään välillä ei ole enää erilaisuutta korostava tekijä - maailmassa, jossa rajat eivät enää erota inhimillisiä todellisuuksia."