Porto Alegre: nykypäivän Bandung?
Michael Hardt

Porto Alegressa järjestetystä Maailman sosiaalifoorumista (World Social Forum) on tullut symboli niille voimille, jotka ovat alkaneet muovata yhteistä rintamaa vastarinnaksi imperiaalisen globalisaation mallille. Kuitenkin tämän rintaman luonne ja kokoonpano ovat jääneet vähänymmärretyiksi. Seuraavassa Michael Hardt (mm. toinen Empire-teoksen kirjoittajista) analysoi rintaman sisäisiä keskusteluja ja niiden poliittisia mahdollisuuksia.

Porto Alegre: nykypäivän Bandung?

Sen sijaan että asettaisimme Maailman sosiaalifoorumin vastakkain samanaikaisesti New Yorkissa järjestetyn Maailman talousfoorumin (World Economic Forum) kanssa, on paljastavampaa kuvitella se historiallisen Bandungin konferenssin (Indonesia 1955) kaukaiseksi jälkeläiseksi. Molemmat käsitettiin yrityksiksi antaa vastaisku dominoivalle maailmanjärjestykselle – Bandungin tapauksessa kolonialismille ja kylmän sodan sortavalle kaksijakoisuudelle ja Porto Alegren tapauksessa kapitalistisen globalisaation komennolle. Tapausten erot ovat kuitenkin välittömän ilmeisiä. Toisaalta Bandungin konferenssi, joka toi yhteen johtajia ensisijaisesti Aasiasta ja Afrikasta, paljasti dramaattisella tavalla kolonialismin ja kylmän sodan maailmanjärjestyksen rodullisen ulottuvuuden, jota Richard Wright kuuluisalla tavalla kuvasi "väriverhon" jakamaksi. Porto Alegre sen sijaan oli vallitsevan valkoinen tapahtuma. Aasiasta ja Afrikasta oli suhteellisen vähän osallistujia ja Amerikan rodulliset eroavaisuudet olivat dramaattisen aliedustettuja. Tämä johtaa Porto Alegreen kokoontuneiden kohtaamaan jatkuvaan tehtävään globalisoida liikkeitä yhä lisää, sekä kunkin yhteiskunnan sisäisesti että maailman kattavasti – projekti jossa sosiaalifoorumi oli vain yksi askel. Toisaalta siinä missä Bandungia johti kansallisten poliittisten johtajien ja edustajien pieni joukko, Porto Alegrea asutti parveileva moninaisuus ja liikkeiden verkosto. Tämä päähenkilöiden moninaisuus on Maailman sosiaalifoorumin suuri uutuus ja keskeinen sen tulevaisuudelle asettamien toiveiden kannalta.

Ensimmäinen ja hallitseva vaikutelma foorumista oli sen ylitsepursuava valtaisuus; ei niinkään ihmisten lukumäärä sinänsä – järjestäjien mukaan osallistuneita oli 80 000 – vaan pikemminkin tapahtumien ja kohtaamisten lukumäärä. Ohjelma, jossa oli listattuna kaikki viralliset konferenssit, seminaarit ja työryhmät – joista suurin osa pidettiin katolisessa yliopistossa – oli tabloid-sanomalehden kokoinen, mutta osallistuja tajusi pian, että oli myös lukematon määrä muita epävirallisia tapaamisia ympäri kaupunkia, joista osasta kerrottiin julkisesti julistein ja lennäkein, osasta laittamalla sana kiertämään. Oli myös erillisiä kokoontumisia foorumiin kokoontuneille eri ryhmille, kuten esimerkiksi italialaisten yhteiskunnallisten liikkeiden tapaaminen tai Attacin kansallisten osastojen tapaaminen. Lisäksi oli mielenosoituksia, niin virallisesti suunniteltuja, kuten avaava paraati, kuin myös pienempiä, konfliktuaalisia mielenosoituksia, esimerkiksi niitä foorumiin osallistuneita kansanedustajia vastaan, jotka olivat äänestäneet nykyisen "terrorismin vastaisen sodan" puolesta. Lopulta, yksi tapahtumasarja lisää pidettiin joen rannalla valtavalla nuorisoleirillä, jonka lukuisat telttakentät majoittivat 15 000 ihmistä tunnelmassa, joka muistutti kesäistä musiikkifestivaalia, varsinkin silloin kun satoi ja kun jokainen kuljeskeli mudassa pukeutuneena muovipussiin tai sadetakkiin. Lyhyesti, jos kuka tahansa, jolla on taipumuksia kokonaisvaltaiseen pohdiskeluun, yrittäisi ymmärtää sitä mitä Porto Alegressa tapahtui, tuloksena olisi todennäköisesti täydellinen hermoromahdus. Foorumi oli arvaamaton, kaoottinen, hajaantunut. Ja se ylirunsaus loi jokaisessa ilon siitä, että on eksyksissä meressä, joka koostuu niin monista maailmankolkista tulleista ihmisistä, jotka työskentelevät samankaltaisesti nykyistä kapitalistista globalisaation muotoa vastaan.

Tämä avoin kohtaaminen oli Porto Alegren tärkein elementti. Vaikka foorumi oli rajoittunut joissain tärkeissä suhteissa – mm. sosiaalisesti ja maantieteellisesti – se oli tästä huolimatta mahdollisuus entisestään globalisoida kamppailujen sykliä, joka on ulottunut Seattlesta Genovaan ja joita on johtanut liikkeiden verkosto, joka on toistaiseksi yleisesti katsoen rajoittunut "pohjoisen" maihin. Nämä liikkeet, jotka käsittelevät monia samoja kysymyksiä kuin ne, jotka toisaalla kamppailevat nykyistä kapitalistista globalisaation muotoa tai esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tiettyjä institutionaalisia käytäntöjä vastaan, ovat itse pysyneet rajoittuneina. Ensimmäinen askel kohti liikkeiden verkoston laajentamista tai liittämistä toiseen verkostoon on tunnistaa eri maailmanosien projektien yhteisyys. Tämä tunnistaminen on tosiaankin ensisijaisesti vastuussa foorumin iloisesta, juhlavasta ilmapiiristä. Tämä kohtaaminen ei kuitenkaan ainoastaan paljasta ja osoita yhteisiä projekteja ja haluja, vaan myös mukanaolevien eroavaisuuksia – materiaalisten olosuhteiden sekä poliittisten suuntautumisten eroja.

Lukuisat liikkeet ympäri maailman eivät voi vain yksinkertaisesti liittyä toisiinsa sellaisena kuin ne ovat, vaan niiden täytyy sen sijaan muuttaa itseään kohdatakseen ikäänkuin molemminpuolisen riittävyyden välityksellä. Esimerkiksi ne, jotka ovat Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta, eivät ole voineet välttää omien kokemustensa ja Brasilian maanviljelijätyöläisten sekä maalaisköyhälistön (joita edustaa kaikkein vahvimmin maattomien liike, MST) kokemusten vastakohtaisuuden voimakasta vaikutusta – ja päinvastoin. Minkälaiset muutokset ovat välttämättömiä eurooppalaisille ja pohjois-amerikkalaisille globalisaatioliikkeille ja Latinalaisen Amerikan liikkeille, ei jotta ne tulisivat samanlaisiksi tai edes tullakseen yhdeksi, vaan liittyäkseen yhteen laajentuvana yhteisenä verkostona? Foorumi tarjosi mahdollisuuden tunnistaa näitä eroavaisuuksia sekä kysymyksiä niille, jotka tahtovat ne nähdä, mutta se ei tarjonnut olosuhteita kysymysten asettamiselle. Itse asiassa juuri sama foorumin hajaantuva, ylitsepursuava laatu, joka loi yhteisyyden euforian, myös tehokkaasti siirti paikaltaan maaperän, jolla eroja ja konflikteja olisi voitu kohdata.

Antikapitalismi ja kansallinen suvereniteetti

Porto Alegren foorumi oli tässä mielessä ehkäpä liian onnellinen, liian juhlallinen, eikä tarpeeksi konfliktuaalinen. Tärkein poliittinen ero, joka samalla kattoi koko foorumin, koski kansallisen suvereniteetin roolia. Mitä tulee vastauksiin nykymuotoiselle, hallitseville globalisaation voimille, on todellakin kaksi pääasiallista asemaa: joko toimiminen kansallisvaltioiden suvereniteetin vahvistamiseksi ja käyttämiseksi puolustusesteenä ulkomaisen ja globaalin pääoman kontrollia vastaan, tai pyrkiminen kohti vastaavalla tavalla globaalia, ei-kansallisvaltiollista vaihtoehtoa nykymuotoiselle globalisaatiolle. Ensinmainittu asettaa uusliberalismin pääasialliseksi analyyttiseksi kategoriaksi, nähden viholliseksi rajaamattoman globaalin kapitalistisen toiminnan ja heikon valtiollisen kontrollin; jälkimmäinen on selkeämmin asettunut itse pääomaa vastaan, valtion sääntelemää tai ei. Ensimmäistä voidaan oikeutetusti nimittää globalisaation vastaiseksi asemaksi, ainakin siinä määrin kuin kansalliset suvereniteetit toimivat kapitalistisen globalisaation voimien rajaajina ja sääntelijöinä, vaikka niitä yhdistäisikin kansainvälinen solidaarisuus. Siten tämän aseman korkeimpana päämääränä säilyy kansallinen vapautuminen, aivan kuten vanhoissa kolonialismin ja imperialismin vastaisissa kamppailuissa. Jälkimmäinen taas päinvastoin on vastakkain kansallisvaltiollisten ratkaisujen kanssa ja tavoittelee sen sijaan demokraattista globalisaatiota.

Ensinmainittu asema piti hallussaan näkyvimpiä ja hallitsevimpia tiloja Porto Alegren foorumissa; se oli edustettuna suurissa yleiskokouksissa, virallisten puhemiesten toistamana ja lehdistön raportoimana. Tätä asemaa edesauttoi ratkaisevasti brasilialaisen PT-puolueen (työläisten puolue) johtajuus – ja samalla foorumin isäntänä toimiminen, sillä se johtaa kaupunkia ja alueellista hallitusta. Oli ilmiselvää ja väistämätöntä, että PT tulisi pitämään hallussaan keskeistä asemaa foorumissa sekä käyttämään tapahtuman kansainvälistä arvovaltaa osana tulevien vaalien kampanjastrategiaansa. Toinen hallitseva kansallisen suvereniteetin ääni oli Attacin ranskalainen johtajuus, joka asetti foorumin perustan Le Monde Diplomatiquen sivuilla. Attacin johtajuus on tässä suhteessa hyvin lähellä monia ranskalaisia poliitikkoja – huomattavimpana tapauksena Jean-Pierre Chevènement – jotka kannattavat kansallisen suvereniteetin vahvistamista ratkaisuna nykyisen globalisaation epäkohtiin. Joka tapauksessa nämä ovat ne hahmot, jotka hallitsivat foorumin esittämistä sekä sisäisesti että lehdistölle.

Sen sijaan ei-suvereeni, vaihtoehtoisen globalisaation asema oli foorumissa vähemmistössä – ei määrällisessä suhteessa vaan edustuksellisessa suhteessa; itse asiassa enemmistö foorumin osallistujista saattoi hyvin olla tässä vähemmistöläisessä asemassa. Ensinnäkin, lukuisat liikkeet, jotka ovat toteuttaneet protesteja Seattlesta Genovaan, ovat yleensä suuntautuneita ei-kansallisvaltiollisiin ratkaisuihin. Todellakin, valtiollisen suvereniteetin keskitetty rakenne on vastakkainen suhteessa liikkeiden kehittämään horisontaaliseen verkostomuotoon. Toiseksi, argentiinalaiset liikkeet, jotka ovat ponnahtaneet esiin vastauksena vallitsevaan taloudelliseen kriisiin, organisoituneina naapurusto- ja kaupunkitason valtuutettujen kokouselimiin, ovat samankaltaisesti antagonistisia suhteessa kansallisen suvereniteetin ehdotuksiin. Niiden iskulauseet peräänkuuluttavat hankkiutumista eroon kaikista poliitikoista eivätkä ainoastaan yhdestä tietystä poliitikosta – que se vayan todos koko poliittinen luokka. Ja lopulta, foorumissa läsnäolleiden puolueiden ja järjestöjen perustasolla tunne on paljon vihamielisempi kansallisen suvereniteetin ehdotuksia kohtaan kuin huipulla. Tämä saattaa olla erityisen totta Attacin osalta, onhan se sekamuotoinen järjestö, jonka johto erityisesti Ranskassa sekoittuu perinteisten poliitikkojen kanssa, samalla kun sen jalat seisovat tukevasti liikkeissä.

Jakoa suvereenin, globalisaation vastaisen aseman ja ei-suvereenin, vaihtoehtoisen globalisaation aseman välillä ei siten voi parhaiten ymmärtää maantieteellisesti. Sitä ei voi kartoittaa "pohjoisen" ja "etelän" tai "ensimmäisen maailman" ja "kolmannen maailman" välisten jakojen mukaisesti. Vastakkainasettelu vastaa pikemminkin kahta erilaista poliittisen organisaation muotoa. Perinteiset puolueet ja keskitetyt kampanjat pitävät hallussaan kansallisen suvereniteetin napaa, siinä missä horisontaalisiin verkostoihin järjestäytyneet liikkeet ovat ryhmittyneet ei-suvereeniin napaan. Ja lisäksi perinteisten keskitettyjen organisaatioiden sisäisesti huipulla on taipumusta kohti suvereniteettia ja perustasolla siitä poispäin. Ehkäpä ei ole yllätys, että ne, jotka ovat valta-asemissa, olisivat kaikkein kiinnostuneimpia valtiollisesta suvereniteetista ja poissuljetut kaikkein vähiten. Tämä saattaa joka tapauksessa auttaa selittämään, kuinka kansallista suvereniteettia kannattava, globalisaation vastainen asema saattoi hallita foorumin edustuksia vaikka enemmistöllä osallistujista oli taipumusta pikemminkin ei-kansallisen, vaihtoehtoisen globalisaation näkökulmaan.

Konkreettisena, valaisevana esimerkkinä tästä poliittisesta ja ideologisesta erosta voidaan pitää vastauksia nykyiseen Argentiinan taloudelliseen kriisiin, jotka seuraavat loogisesti kumpaakin näistä asemista. Itse asiassa kyseinen kriisi häämötti koko foorumin yllä, kuin uhkaavana ennakkovaroituksena tulevasta taloudellisten katastrofien ketjusta. Ensimmäinen asema osoittaisi sitä tosiasiaa, että romahduksen aiheuttivat globaalin pääoman voimat ja Kansainvälisen valuuttarahaston (kuten myös muiden ylikansallisten instituutioiden, jotka heikentävät kansallista suvereniteettia) käytännöt. Loogisen vastustavan reaktion tulisi siten vahvistaa Argentiinan (ja muiden kansallisvaltioiden) kansallista suvereniteettia epävakauttavia ulkoisia voimia vastaan. Toinen asema tunnistaisi samat kriisin syyt mutta väittäisi, että kansallinen ratkaisu ei ole mahdollinen eikä toivottava. Vaihtoehto globaalin pääoman ja sen instituutioiden komennolle löytyy ainoastaan yhtä globaalilta tasolta, globaalin demokraattisen liikkeen toimesta. Esimerkiksi ne käytännölliset demokratian kokeilut, jotka tapahtuvat tänään Argentiinassa naapurusto- ja kaupunkitasolla, asettavat välttämättömän jatkuvuuden Argentiinan demokratisaation ja globaalin järjestelmän demokratisaation välille. Tietenkään kumpikaan näistä näkökulmista ei tarjoa riittävää reseptiä sellaiseksi välittömäksi ratkaisuksi kriisiin, joka välttäisi Kansainvälisen valuuttarahaston määräykset – ja en ole vakuuttunut, että sellaista ratkaisua on edes olemassa. Pikemminkin nämä näkökulmat tarjoavat sellaisia erilaisia poliittisia strategioita tämän päivän toiminnalle, jotka pyrkivät ajan mittaan kehittämään todellisia vaihtoehtoja nykyiselle globaalin komennon muodolle.

Puolueet vastaan verkostot

Jonain aikaisempana aikakautena olisimme voineet järjestää vanhakantaisen ideologisen vastakkainasettelun mainittujen kahden aseman välille. Ensimmäinen voisi syyttää jälkimmäistä hyvien korttien antamisesta uusliberalismille, valtioiden perustan murentamisesta sekä tien tasoittamisesta lisääntyvälle globalisaatiolle. Tämä asema voisi vielä jatkaa, että politiikkaa voidaan harjoittaa tehokkaasti ainoastaan kansallisella maaperällä ja kansallisvaltion sisällä. Ja toinen asema voisi vastata, että kansallisvaltiolliset järjestelmät ja muut suvereniteetin muodot ovat turmeltuneisuudessaan ja sortavuudessaan vain etsimämme globaalin demokratian esteitä. Tämänkaltainen vastakkainasettelu ei kuitenkaan voinut tapahtua Porto Alegressa – osittain tapahtuman haajantuneen luonteen vuoksi, jonka taipumuksena oli siirtää konflikteja paikaltaan, ja osittain koska suvereniteetin asema piti keskeisiä edustuksia hallussaan niin onnistuneesti, että kilpailu ei ollut mahdollista.

Mutta vastakkainasettelun puutteen tärkeimmällä syyllä saattaa olla tekemistä niiden järjestäytymisen muotojen kanssa, jotka vastaavat mainittuja kahta asemaa. Perinteisillä puolueilla ja keskitetyillä organisaatioilla on puhemiehet, jotka edustavat niitä ja johtavat niiden kamppailuja, mutta kukaan ei puhu verkoston puolesta. Kuinka voi väitellä verkoston kanssa? Verkostoihin organisoituneet liikkeet kyllä käyttävät valtaansa, mutta ne eivät etene vastapuolien välityksellä. Yksi verkostomuodon perusluonteenpiirteistä on se, että kaksi solmua eivät koskaan ole vastakkain ristiriitaisesti; pikemminkin niitä jäsentää kolmas, sitten neljäs ja sitten lukematon määrä toisia solmuja verkossa. Tämä on yksi niistä Seattlen tapahtumien luonteenpiirteistä, joita meidän on ollut kaikkein hankalinta ymmärtää: ryhmät, joiden luulimme olevan ristiriidassa keskenään – esimerkiksi ympäristönsuojelijat ja ammattiyhdistykset tai kirkkojen ryhmät ja anarkistit – pystyivät äkillisesti työskentelemään yhdessä, moninaisuuden verkoston yhteydessä. Ottaakseni hieman erilaisen näkökulman, liikkeet toimivat jollakin tavalla kuin julkinen piiri, siinä mielessä että ne voivat sallia erilaisuuksien täyden ilmaisun avoimen vaihdon yhteisessä kontekstissa. Mutta se ei tarkoita, että verkostot ovat passiivisia. Ne siirtävät paikaltaan ristiriitoja ja toimivat sen sijaan ikäänkuin alkemiana, tai pikemminkin muutosten merenä, liikkeiden virtana, joka muuttaa perinteisiä, pysyväisiä asemia; verkostona joka asettaa voimaansa ikäänkuin vastustamattoman pohjavirran kautta.

Kuten foorumi itsekin, moninaisuus liikkeissä on jatkuvasti ylitsepursuava, ylettömän runsas ja arvaamaton. Siten on todellakin tärkeää toisaalta tunnistaa erot, jotka jakavat Porto Alegreen kokoontuneita aktivisteja ja poliitikkoja. Toisaalta olisi virhe yrittää lukea jakoa perinteisen, vastakkaisten puolten ideologisen konfliktin mallin kautta. Verkostoliikkeiden aikakauden poliittinen kamppailu ei enää toimi sillä tavalla. Huolimatta niiden ilmeisestä voimakkuudesta, jotka pitivät hallussaan foorumin keskeistä näyttämöä ja hallitsivat sen edustuksia, saattaa viime kädessä osoittautua, että nämä ovat hävinneet kamppailun. Ehkäpä perinteisten puolueiden ja keskitettyjen organisaatioiden edustajat Porto Alegressa ovat liiaksi kuin vanhat kansalliset johtajat Bandungissa – kuvitelkaapa PT:n Lula Ahmed Sukarnon asemassa isäntänä ja Ranskan Attacin Bernard Cassen Jawaharlal Nehruna, kaikkein kunnioitetuimpana vieraana. Johtajat osaavat varmastikin taiteilla konferenssipöydän ääressä päätöslauseita, jotka pitävät kansallista suvereniteettia myönteisenä, mutta ne eivät voi koskaan päästä käsiksi liikkeiden demokraattiseen voimaan. Lopulta myös ne tulevat pyyhkäistyiksi moninaisuuteen, joka kykenee muuttamaan kaikki pysyväiset ja keskitetyt elementit niin useammaksi solmuksi sen määrättömästi laajenevassa verkostossa.

Michael Hardt

New Left Review 14, March-April 2002 (www.newleftreview.net)

Käännös: Markus Termonen