Kieltäytymisen strategia
Mario Tronti

Adam Smith sanoo – ja Marx tarkkaavaisesti huomauttaa – että työn tuottavan voiman todellinen kehitys alkaa siitä kun työ muunnetaan palkkatyöksi, eli kun työn ehdot kohtaavat sen pääoman muodossa. Voidaan mennä pidemmälle ja sanoa, että työn poliittisen voiman kehitys alkaa toden teolla siitä hetkestä kun työn tekijät on muunnettu työläisiksi, eli kun yhteiskunnan ehtojen kokonaisuus kohtaa ne pääomana. Näin ollen voimme todeta, että työläisten poliittinen voima on tiukasti sidoksissa palkkatyön tuottavaan voimaan. Tämä muodostaa kontrastin pääoman voimaan, joka on ensisijaisesti yhteiskunnallinen voima. Toisaalta kapitalistinen valta piilee todellisessa herruudessa, joka ulottuu koko yhteiskuntaan. Mutta pääoman luonne on sellainen, että se edellyttää tuotantoon perustuvaa yhteiskuntaa. Tästä seuraa että tuotanto, tämä yhteiskunnan erityisalue, tulee koko yhteiskunnan päämääräksi. Se kuka kontrolloi ja hallitsee sitä, kontrolloi ja hallitsee kaikkea.

Vaikka tehdas ja yhteiskunta integroituisivat täydellisesti taloudellisella tasolla, poliittisella tasolla ne kuitenkin pysyvät ikuisesti ristiriidassa. Yksi luokkataistelun korkeimmista ja kehittyneimmistä pisteistä tulee olemaan nimenomaan suora yhteenotto tehtaan, työväenluokkana, ja yhteiskunnan, pääomana, välillä. Kun pääoman intressien kehitys tehtaassa estetään, yhteiskunta lakkaa toimimasta: silloin tie on auki pääoman vallan perustan kumoamiselle ja tuhoamiselle. Ne joilla kuitenkin on päinvastainen perspektiivi, jotka ajattelevat "yhteiskunnan yleisten intressien" hoidon valtaamista, tekevät virheen redusoimalla tehtaan pääomaan, koska he redusoivat työväenluokan (eli osan yhteiskuntaa) yhteiskuntaan kokonaisuutena. Nyt tiedämme, että työn tuottava voima tekee harppauksen eteenpäin kun yksittäinen kapitalisti asettaa sen palvelukseensa. Vastaavasti se tekee poliittisen harppauksen eteenpäin kun se tulee yhteiskunnallisen pääoman organisoimaksi. On mahdollista, että tämä poliittinen harppaus eteenpäin ei ilmaise itseään organisaation muodossa, minkä vuoksi ulkopuolinen voi katsoa ettei harppausta ole tapahtunut. Siitä huolimatta se on olemassa materiaalisessa todellisuudessa, ja sen spontaanin olemassaolon tosiasia riittää työläisille kieltäytyäkseen taistelemasta vanhojen ideaalien puolesta – vaikka se ei välttämättä riitä heille ottaakseen tehtäväkseen panna alulle uusiin tavoitteisiin perustuva uusi taistelun suunnitelma.

Voimmeko siis sanoa elävämme edelleen sitä pitkää historiallista aikakautta, jossa Marx näki työläiset "luokkana pääomaa vastaan", mutta ei vielä "luokkana itseään varten"? Tai eikö meidän tulisi sanoa päinvastoin – vaikka se tarkoittaakin että vesitämme hieman Hegelin dialektiikkaa – siis että työläiset ovat ensin "luokka itseään varten", lähtien ensimmäisistä suoran konfrontaation hetkistä yksittäisen työnantajan kanssa – ja että sellaisena heidät tunnistetaan ensimmäisten kapitalistien toimesta. Ja vasta myöhemmin, pitkien ja uuvuttavien historiallisten synnytystuskien jälkeen, joita kenties ei vielä ole saatu päätökseen, saapuvat työläiset siihen pisteeseen missä he ovat aktiivisesti, subjektiivisesti, "luokka pääomaa vastaan". Ennakkoehto tälle muuntautumisen prosessille on poliittinen organisaatio, puolue, ja sen vaatimus totaalisesta vallasta. Väliin jäävällä aikakaudella on olemassa työläisten kieltäytyminen – kollektiivinen, massatason kieltäytyminen, passiivisissa muodoissa ilmaistu kieltäytyminen – joka esittää työläiset "luokkana pääomaa vastaan" ilman tuota poliittista organisaatiota ja ilman tuota totaalista vaatimusta vallasta. Työväenluokka tekee sitä mikä se on. Mutta se on, yhdellä ja samalla kertaa, pääoman artikulaatio ja sen tuho. Kapitalistinen valta pyrkii käyttämään työläisten antagonistista taisteluhalua oman kehityksensä moottorina. Operaistisen puolueen on tartuttava tähän samaan työläisten harjoittamaan todelliseen pääoman intressien sovitteluun ja organisoitava se antagonistisessa muodossa, taistelun taktisena alueena ja strategisena tuhon potentiaalina. On vain yksi viittauskohta, vain yksi orientaatio kahden luokan vastakkaisille maailmankuville – nimittäin työväenluokka. Olipa tavoitteena järjestelmän kehityksen stabilisointi tai sen kertakaikkinen tuhoaminen, kummassakin tapauksessa juuri työväenluokka on ratkaiseva tekijä. Niinpä pääoman yhteiskunta ja työläisten puolue löytävät itsensä kahtena vastakkaisena muotona, joilla on yksi ja sama sisältö. Ja taistelussa tuosta sisällöstä toinen muoto sulkee pois toisen. Ne voivat olla olemassa yhdessä vain vallankumouksellisen kriisin lyhyen aikakauden ajan. Työväenluokka ei voi konstituoida itseään puolueena kapitalistisen yhteiskunnan sisällä estämättä kapitalistista yhteiskuntaa toimimasta. Niin pitkään kuin kapitalisti jatkaa toimintaansa, työväenluokan puolueen ei voida sanoa olevan olemassa.

Muistakaamme: "kapitalistiluokan olemassaolo perustuu työn tuottavaan voimaan". Näin ollen tuottava voima on olemassa ei vain suhteessa pääomaan, vaan myös suhteessa kapitalisteihin luokkana. Tässä jälkimmäisessä suhteessa se on olemassa työväenluokkana. Siirtymä on luultavasti historiallinen: tuottava työ on se mikä tuottaa pääomaa; se tosiasia että teollisuustyöläiset on organisoitu luokaksi on se mikä saa kapitalistit konstituoimaan itsensä luokkana. Näin ollen voimme todeta, että – kehityksen keskitasolla – työläiset ovat jo tuottajien yhteiskunnallinen luokka: pääoman teolliset tuottajat. Tällä samalla kehityksen tasolla kapitalistit itse konstituoivat yhteiskunnallisen luokan, joka ei ole niinkään yrittäjien vaan pikemminkin organisoijien luokka: he organisoivat työläiset teollisuuden välityksellä. Teollisuuden historiaa ei voida käsittää minään muuna kuin tuottavan työn kapitalistisena organisointina, eli pääoman työväenluokkaisena historiana. Mieleen tulee väistämättäkin "teollinen vallankumous": tämän on oltava tutkimuksemme lähtökohta mikäli aiomme jäljittää pääoman herruuden nykymuodon kehitystä – sellaisena kuin sitä kasvavassa määrin harjoitetaan teollisuuden objektiivisten mekanismien kautta – ja mikäli aiomme jäljittää myös sen pääoman kapasiteetin kehitystä, jolla se estää työläisiä käyttämästä näitä mekanismeja. Tämän jälkeen voimme todeta, että elävän työn ja pääoman kiinteän osan välisen suhteen kehitys ei ole neutraali prosessi. Pikemminkin, sitä määrittelee, ja usein väkivaltaisesti, kollektiivisen työläisen ja kollektiivisen pääoman välillä syntyvä luokkasuhde yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden ominaisuudessa. Huomaamme, että luokkataistelun spesifiset momentit ovat määritelleet jokaista teknologista muutosta teollisuuden mekanismeissa. Näin saavutamme kaksi asiaa: 1) vapaudumme ihmisen ja koneen välisen suhteen näennäisestä neutraaliudesta, ja 2) paikannamme tämän suhteen, läpi historian, työväenluokan taistelujen ja kapitalistisen aloitteen vuorovaikutuksessa.

On väärin kuvailla nykypäivän yhteiskuntaa "teollisena sivilisaationa". Tuon määritelmän ”teollinen” on itse asiassa vain väline. Totuus modernista yhteiskunnasta on se, että se on työn sivilisaatio. Kapitalistinen yhteiskunta ei voi koskaan olla mitään muuta. Ja historiallisen kehityksensä varrella se voi ottaa jopa "sosialismin" muodon. Joten...ei teollinen yhteiskunta (eli pääoman yhteiskunta) vaan teollisen työn yhteiskunta, ja siten työläisten työn yhteiskunta. Tästä näkökulmasta nähty kapitalistinen yhteiskunta on se, jota vastaan meidän on löydettävä rohkeutta taistella. Mitä työläiset tekevät kun he taistelevat työnantajiaan vastaan? Eivätkö he ennen kaikkea sano "ei" työvoiman muuntamiselle työksi? Eivätkö he, ennen kaikkea, kieltäydy ottamassa vastaan töitä kapitalistilta?

Emmekö voi sanoa, että työnteon pysäyttäminen ei itse asiassa ole ilmaisu siitä, että työläiset kieltäytyvät antamasta työvoimaansa pääoman käyttöön, koska se on jo annettu kun sopimus tästä tavarasta on allekirjoitettu. Se ei myöskään ole ilmaisu siitä, että työläiset kieltäytyvät antamasta pääomalle työn tuotetta, koska oikeudellisesti se on jo pääoman omaisuutta, eikä työläinen edes tiedä mitä sillä tehdä. Pikemminkin työskentelyn pysäyttäminen – lakko, työläisten klassinen taistelumuoto – merkitsee kieltäytymistä pääoman komennosta tuotannon organisoijana: se on tapa sanoa "ei" prosessin tietyssä pisteessä, ja se näyttäytyy toistuvana uhkana, joka johtaa sisältönsä arvon luomisen prosessista. Anarkosyndikalistinen "yleislakko", jonka piti saada aikaan kapitalistisen yhteiskunnan romahdus, on romanttista naiiviutta ensihetkestä lähtien. Jo itsessään se sisältää vaatimuksen, jota se on vastustavinaan – eli lassallelaisen vaatimuksen "työn hedelmien oikeudenmukaisesta jaosta" – toisin sanoen reilummasta "osallisuudesta" pääoman voittoon. Itse asiassa nämä kaksi perspektiiviä yhdistyvät siinä Marxiin kohdistuvassa epäkorrektissa "korjauksessa", joka on myöhemmin nauttinut huomattavaa suosiota virallisen työväenliikkeen käytännöissä – ajatuksessa, jonka mukaan "työtätekevät" ovat todelliset "työn antajat", ja että työväestön on huolehdittava tarjoamansa tavaran arvokkuudesta, kaikkia niitä vastaan jotka saattaisivat sitä halventaa. Väärin... Totuus on se, että henkilö, joka antaa työtä, on kapitalisti. Työläinen on pääoman antaja. Todellisuudessa juuri hän on tuon ainutlaatuisen tavaran haltija, joka on ehto kaikille muille tuotannon ehdoille. Koska, kuten olemme nähneet, kaikki nämä muut tuotannon ehdot ovat, alusta lähtien, pääomaa itsessään – kuollutta pääomaa, jonka on eloon ja toimintaan tullakseen sisällytettävä allensa työvoima, pääoman subjektina ja toimintana. Mutta, kuten myös olemme nähneet, tämä siirtymä yhteiskunnallisiin tuotantosuhteisiin ei voi tapahtua ellei siinä oteta käyttöön luokkasuhdetta sen sisältönä. Ja luokkasuhde on asetettu ensihetkestä ja siitä tosiseikasta lähtien, että proletariaatti on konstituoitunut luokkana kapitalistin edessä.

Työläinen siis antaa pääomaa, ei ainoastaan myymällä työvoimaansa, vaan myös ilmentämällä luokkasuhdetta. Tämä, kuten myös työvoimalle ominainen yhteiskunnallinen luonne, on yksi niistä asioista, joita kapitalisti saa ilmaiseksi, tai pikemminkin, se saa sen hinnalla (joka ei koskaan ole neuvottelun kohteena) joka on työläisten taistelut, jotka kausittain ravistelevat tuotantoprosessia. Ei ole sattumaa, että tämä alue on se alue, jonka työläiset valitsevat taktisesti pohjaksi jolla hyökätä työnantajia vastaan, ja siten se on alue, jolla työnantaja on pakotettu vastaamaan jatkuvilla teknologisilla "vallankumouksilla" työn organisaatiossa. Tässä koko prosessissa ainoa asia joka ei tule työläisiltä on nimenomaan työ. Alusta alkaen, työn ehdot ovat kapitalistien käsissä. Ja jälleen, alusta alkaen, ainoa asia työläisen käsissä ovat pääoman ehdot.

Tämä on se historiallinen paradoksi, joka on merkki kapitalistisen yhteiskunnan synnystä, ja pysyvä ehto, joka tulee aina palvelemaan kapitalistisen kehityksen "ikuista uudelleen syntymistä". Työläinen ei voi olla työtä muuten kuin suhteessa kapitalistiin. Kapitalisti ei voi olla pääomaa muuten kuin suhteessa työläiseen. Usein kysytään kysymys: "mikä on yhteiskuntaluokka?". Vastaus on: "On nämä kaksi luokkaa". Se tosiasia, että niistä toinen on hallitseva, ei tarkoita että toinen olisi alistettu. Pikemminkin se merkitsee taistelua, jota käydään samoin ehdoin tuon herruuden murskaamiseksi, sen herruuden ottamiseksi ja kääntämiseksi, uusissa muodoissa, kohti sitä, joka on hallinnut tähän saakka. Meidän on pikaisesti tavoitettava oikea työläisproletariaatin valokuva, joka näyttää hänet sellaisena kuin hän todella on – "ylpeänä ja uhkaavana" – ja alettava levittää sitä. On aika käynnistää haaste – taistelu, joka taistellaan uudella historian aikakaudella – suoraan työväenluokan ja pääoman välillä – konfrontaatio niiden välillä, joihin Marx viittasi "proletariaatin valtavina lapsen kenkinä ja porvariston kääpiömäisinä ja puhkikuluneina poliittisina kenkinä".

Jos pääoman ehdot ovat työläisten käsissä, jos pääomassa ei ole aktiivista elämää ilman työvoiman elävää aktiivisuutta, jos pääoma on jo syntyessään tuottavan työn seuraus, jos ei ole kapitalistista yhteiskuntaa ilman työläisten artikulaatiota, toisin sanoen jos ei ole mitään yhteiskunnallista suhdetta ilman luokkasuhdetta, eikä ole mitään luokkasuhdetta ilman työväenluokkaa...sitten voidaan päätellä, että itse asiassa kapitalistiluokka on, syntymästään lähtien, työväenluokalle alisteinen. Siitä johtuu riiston pakko. Työväenluokan taisteluja kapitalistisen riiston rautaisia lakeja vastaan ei voida redusoida sorrettujen ikuiseen kapinaan sortajiaan vastaan. Vastaavasti riiston käsitettä ei voida redusoida yksittäisen työnantajan haluun rikastua repimällä mahdollisimman paljon lisätyötä työläistensä kehoista. Kuten aina, ekonomistisella selityksellä ei ole muuta asetta kapitalismia vastaan kuin järjestelmän moraalinen tuomitseminen. Mutta me emme ole nyt keksimässä jotain vaihtoehtoista tapaa nähdä tämä ongelma. Ongelma on jo valmiiksi käännetty ylösalaisin, ja se on ollut sitä alusta lähtien. Riisto syntyy historiallisesti pääoman tarpeesta paeta omaa de facto alisteisuuttaan suhteessa työläistuottajien luokkaan. Tässä spesifisessä mielessä kapitalistinen riisto puolestaan aiheuttaa työläisten niskoittelun. Näin ollen riiston kasvava organisointi, sen jatkuva uudelleenorganisointi teollisuuden ja yhteiskunnan korkeimmilla tasoilla, on jälleen pääoman vastausta siihen, että työläiset kieltäytyvät alistumasta tähän prosessiin. Työväenluokan suora poliittinen hyökkäys on se, mikä tekee pääoman osalta tarpeelliseksi taloudellisen kehityksen, joka tuotannon pisteestä alkaen ulottuu yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuuteen. Mutta oman vihollisensa poliittinen elinvoima, joka on toisaalta välttämätön pääomalle, on samaan aikaan kaikkein pelottavin uhka pääoman vallalle. Olemme jo nähneet pääoman poliittisen historian seurauksena pääoman pyrkimyksistä vetäytyä luokkasuhteesta; korkeammalla tasolla voimme nyt nähdä sen historiana, kapitalistiluokan menestyksekkäiden pyrkimysten historiana itsensä vapauttamiseksi työväenluokasta pääoman poliittisen herruuden eri muotojen välityksellä. Tämä on syy miksi kapitalistinen riisto, lisäarvon riiston jatkuva muoto tuotantoprosessissa, on läpi pääoman historian kantanut mukanaan yhä orgaanisempien poliittisen diktatuurin muotojen kehitystä valtion tasolla.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa poliittisen vallan perusta on tosiasiassa taloudellinen pakko: pakko käyttää voimaa saadakseen työväenluokan hylkäämään oma merkittävä yhteiskunnallinen roolinsa hallitsevana luokkana. Tästä näkökulmasta katsottuna nykyiset taloussuunnittelun muodot eivät ole mitään muuta kuin yritys pystyttää tämä poliittisen diktatuurin orgaaninen muoto demokratian puitteissa luokkadiktatuurin modernina poliittisena muotona. Se intellektuaalinen konsensus suhteessa tulevaisuuden hyvinvointivaltioon – josta G. Myrdal puhuu – se yhteiskunta, jonka J.S. Mill, K. Marx ja T. Jefferson luultavasti kaikki yhtälailla hyväksyisivät, saattaisi jopa olla toteutettavissa. Löytäisimme itsemme keskellä liberalismin, sosialismin ja demokratian synteesiä. Liberalismi ja demokratia saatettaisiin lopullisesti sopusointuun, ja ne saisivat ihanteellisen välittäjän sosiaalivaltion muodossa – järjestelmän, joka tavallisesti tunnetaan "sosialismina". Mutta tässäkin me löytäisimme heltymättömän tarpeen työväenluokan sovittelulle, vaikkakin poliittisen teorian tasolla. Työläiset puolestaan löytäisivät tässä "sosialismissa" automaattisen - ts. objektiivisen - kontrollin korkeimman muodon; poliittinen kontrolli taloudellisessa verhossa; heidän alistumattomuutensa liikkeen kontrolli. Valtiokapitalismin voitto kapitalistisen valtion toimesta ei ole jotain mikä kuuluisi tulevaisuuteen: se on jo tapahtunut. Meillä ei enää ole porvarillista valtiota kapitalistisen yhteiskunnan yläpuolella, vaan pikemminkin kapitalistisen yhteiskunnan valtio.

Missä pisteessä poliittinen valtio alkaa ohjata ainakin jotain osaa taloudellisesta mekanismista? Silloin, kun tämä taloudellinen mekanismi voi alkaa käyttämään poliittista valtiota itseään tuotannon instrumenttina – valtiota, kuten olemme tottuneet sen ymmärtämään, eli työväenluokan poliittisen uusintamisen momenttina. "Laissez-fairen loppu" tarkoittaa perustavalla tavalla sitä, että työväenluokan artikulaatio kapitalistisesta kehityksestä ei voi enää toimia spontaanien objektiivisten mekanismien pohjalta: se täytyy subjektiivisesti asettaa poliittisten aloitteiden avulla kapitalistien itsensä toimesta, luokkana. Jättäen sivuun kaikki post- ja uuskeynesiläiset ideologiat, sillä vain Keynes on tarjonnut kapitalistiselle näkökulmalle valtavan subjektiivisen harppauksen eteenpäin, harppauksen, jota voidaan ehkä historiallisessa tärkeydessä verrata siihen harppaukseen, jonka Lenin teki mahdolliseksi työväenluokan näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että tunnustaisimme että pääoman ajattelutavassa oli "vallankumous". Jos katsomme tarkasti, voimme nähdä että tämä oli ruumiillistunut jo aiemmassa kehityksessä. Kapitalistit eivät ole vielä keksineet – ja ilmeisesti tuskin koskaan kykenevät keksimään – ei-institutionalisoitunutta poliittista valtaa. Sen tyyppinen poliittinen valta on spesifisesti työväenluokan valta. Kahden luokan välinen ero poliittisen vallan tasolla on juuri tämä. Kapitalistiluokka ei ole olemassa itsenäisenä muodollisista poliittisista instituutioista, joiden kautta, eri aikoina mutta samoilla tavoilla, he käyttävät poliittista herruuttaan: juuri tästä syystä porvarillisen valtion murskaaminen ei tarkoita kapitalistien vallan tuhoamista, ja vastaavasti voitaisiin vain toivoa tuon vallan tuhoutumista murskaamalla valtiokoneisto. Toisaalta, työväenluokan kohdalla totuus on lähinnä päinvastainen: se on olemassa riippumatta organisaationsa institutionalisoiduista tasoista. Tämä on syy miksi työläisten poliittisen puolueen tuhoaminen ei tarkoita - eikä ole tarkoittanut - työläisten luokkaorganismin purkamista tai tuhoamista.

Työläisten mahdollisuus hävittää valtio yhteiskunnassa paikantuu tämän ongelman spesifiseen luonteeseen. Ollakseen olemassa kapitalistiluokka tarvitsee muodollisen poliittisen tason sovittelua. Juuri siksi että pääoma on yhteiskunnallinen voima, joka sellaisena ottaa itselleen kaiken kattavan ylivallan, sen on artikuloitava tämä ylivalta poliittisissa "muodoissa", jotka voivat herättää henkiin sen kuolleen olemuksen objektiivisena mekanismina ja varustaa sen subjektiivisella voimalla. Pääoman luonne on vain välittömän taloudellisen intressin luonne, ja historiansa alussa se ei ollut mitään muuta kuin yksittäisen kapitalistin egoistinen intressi: puolustaakseen itseään työväenluokan muodostamalta uhalta se on pakotettu muuttamaan itsensä poliittiseksi voimaksi ja alistamaan koko yhteiskunnan. Siitä tulee kapitalistiluokka tai – mikä johtaa samaan asiaan – se muuttaa itsensä repressiiviseksi valtioaparaatiksi. Jos on totta, että luokkakäsite on poliittinen realiteetti, mikään kapitalistiluokka ei ole olemassa ilman kapitalistista valtiota. Ja ns. porvarillinen "vallankumous" – poliittisen vallan kaappaaminen "porvariston" toimesta – ei tarkoita mitään muuta kuin pitkää historiallista siirtymää, jonka myötä pääoma konstituoi itsensä kapitalistiluokkana suhteessa työläisiin. Jälleen kerran, työväenluokan kehitys näyttää totaalisesti vastakkaiset piirteensä: kun työväenluokka alkaa olla olemassa muodollisesti organisoidulla poliittisella tasolla, se käy vallankumoukselliseen prosessiin välittömästi, eikä esitä muuta kuin vaatimuksen vallasta: mutta se on ollut olemassa luokkana alusta lähtien, jo kauan aikaisemmin, ja juuri sellaisena se uhkaa porvarillista järjestystä. Juuri siksi että kollektiivinen työläinen, joka on juuri se nimenomainen tavara joka asettaa itsensä yhteiskunnan ehtojen kokonaisuutta vastaan, mukaanlukien työnsä yhteiskunnalliset olosuhteet, se ilmaisee jo itsessään ruumiillistuneena sen poliittisen subjektiivisuuden, sen puolueellisuuden, joka konstituoi luokka-antagonismin. Aivan alusta lähtien proletariaatti ei ole mitään muuta kuin välitön poliittinen intressi hävittää olemassaolevan järjestyksen jokainen aspekti. Mitä sen sisäiseen kehitykseen tulee, sillä ei ole tarvetta "instituutioille" herättääkseen henkiin sitä mikä se on, koska mitä muuta se on kuin välittömän tuhoamisen elinvoima. Se ei tarvitse instituutioita, mutta se tarvitsee organisaatiota. Miksi? Tehdäkseen antagonismista tavoitteen poliittisen esimerkin pääoman edessä; artikuloidakseen tämän esimerkin luokkasuhteen nykytodellisuudessa, hetkenä minä hyvänsä; muotoillakseen sen rikkaaksi ja aggressiiviseksi voimaksi, lyhyellä tähtäimellä, taktiikkansa aseiden kautta. Tämä, mikä on tarpeen vallan haltuunottamiseksi, on tarpeen ennen kuin tarve vallan haltuunottoon on noussut. Marx löysi työväenluokan olemassaolon paljon ennen kuin oli muotoja sen ilmaisemiseksi poliittisesti: siten Marxille oli olemassa luokka vaikka sillä ei ollut puoluetta. Toisaalta, leninistinen puolue, silloin kun se muotoutui, aiheutti todellisen illuusion siitä, että oli jo käynnissä spesifinen työväenluokan vallankumouksen prosessi: itse asiassa Lenin katsoi, että kun luokka konstituoi itsensä puolueena, siitä tulee vallankumous käytännössä. Tässä on siis kaksi toisiaan täydentävää teesiä, aivan kuten Marxin ja Leninin hahmot ovat toisiaan täydentäviä. Mitä nämä kaksi ihmistä ovat, pohjimmiltaan, jos eivät erinomaista esimakua luokan itsensä tulevaisuudesta?

Vaikka hyväksymme sen, ettei luokka ole identtinen puolueen kanssa, voimme kuitenkin puhua luokasta vain poliittisella tasolla. Samalla kun on totta, että luokkataistelu on olemassa ilman puoluetta, meidän on tuotava esille jokainen luokkataistelu poliittisena taisteluna. Jos luokka muuttaa puolueen kautta toiminnaksi sen mikä se on, jos se tekee niin purkamalla käytännössä kaiken sen mitä sen on tuhottava teoriassa, harppaamalla strategiasta taktiikkaan, ja jos vain tällä tavalla se ottaa vallan pois niistä käsistä, jotka sitä pitelevät, ja organisoivat tuon vallan omissa käsissään, uusissa muodoissa... jos tämä kaikki on totta, meidän on todettava, että suhde Luokka–Puolue–Vallankumous on paljon tiukempi, paljon ehdottomampi ja historiallisesti spesifisempi kuin tapa, jolla se nyt esitetään, myös marxilaisten toimesta. On mahdotonta erottaa vallankumouksen käsite luokkasuhteesta. Mutta luokkasuhde esitetään nyt ensimmäistä kertaa työväenluokan toimesta. Siten vallankumouksen käsite ja työväenluokan todellisuus ovat yksi ja sama asia. Aivan kuten ei voi olla olemassa luokkia ennen kuin työläiset alkavat olla olemassa luokkana, ei myöskään voi olla vallankumousta ennen kuin se tuhoava halu, jota työväenluokka kantaa itsessään keskeisenä olemassaolonsa luonteena, ottaa materiaalisen muodon. Työväenluokan näkökulmalla ei ole intressiä määritellä menneisyyden kapinoita ja mullistuksia "vallankumouksina". Lisäksi se että katsoisimme ajassa taaksepäin, sarjaan "historiallisia ennakkotapauksia", joiden pitäisi ennakoida ja enteillä nykyisiä työläisten liikkeistä – tämä on aina taantumuksellinen, aina konservatiivinen voima, joka toimii pysäyttääkseen nykyisen liikkeen ja kontrolloidakseen sitä niiden rajatussa käsityskyvyssä, jotka kontrolloivat historian kulkua tänään, niiden, jotka siten kontrolloivat yhteiskunnan kehitystä. Mikään ei ole työväenluokan näkökulmalle sen vieraampaa kuin historiallisen jatkuvuuden opportunistinen kultti; mikään ei ole sen vastenmielisempaa kuin käsite "traditio". Työläiset tunnistavat ainoastaan yhden jatkuvuuden – oman jatkuvuutensa, suorien poliittisten kokemustensa jatkuvuuden; yhden ainoan tradition – taistelujensa tradition.

Joten miksi meidän pitäisi tunnustaa, että porvaristo olisi koskaan ollut kykenevä organisoimaan vallankumousta? Miksi hyväksyä passiivisesti "porvarillisen vallankumouksen" ristiriitainen käsite, aivan kuin se olisi annettu fakta? Onko koskaan todella ollut luokkaa, joka olisi ollut porvarillinen? Koska jos päätämme, historiallisen materialismin virheitä seuraten, sekoittaa "porvariston" sitä seuraavaan kapitalistiluokkaan, meidän on selitettävä kuinka orgaaninen suhde luokan ja vallankumouksen välillä toimii; historiallisen kokemuksen valossa, joka ei suinkaan osoita ns. porvariluokkaa tekemässä vallankumoustaan, vaan itse asiassa osoittaa ns. porvarillisen vallankumouksen asettamassa perustaa josta, pitkän taistelun prosessin jälkeen, vain kapitalistiluokka voi nousta.

Tässä pisteessä tarvitaan suuri määrä konkreettista tutkimusta, jotta voisimme kumota nämä väärät tulkinnat: liian kauan on marxilaista "traditiota" tukahdutettu debatin kaavoilla, jotka ovat teoreettisesti yhtä pätemättömiä kuin ne ovat poliittisesti vaarallisia. Meidän mielestämme tämä kumoaminen on mahdollista tänään jo yksinkertaisen historiallisen perustutkimuksen tasolla. Meidän mielestämme on tullut aika aloittaa työ niiden faktojen, momenttien ja siirtymien rekonstruoimiseksi, jotka kapitalismin sisin todellisuus paljastaa - ja voi ainoastaan paljastaa - työväenluokan näkökulmalle. Nyt on aika laittaa liikkeelle se kapitalistisen yhteiskunnan työväenluokkainen historia joka ainoana voi tarjota todelliselle kumoamisen liikkeelle rikkaat, pelottavat ja ratkaisevat teorian aseet. Teoreettinen rekonstruointi ja käytännön tuhoaminen, tästä hetkestä lähtien, niillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin juosta yhdessä, kahtena jalkana siinä yhdessä ja samassa kehossa joka on työväenluokka.

Proletaariset vallankumoukset, sanoi Marx, "arvostelevat alati itseään, keskeyttävät tuon tuostakin kulkunsa, palaavat uudelleen siihen, mikä näytti jo loppuun suoritetulta, alkaakseen sen jälleen alusta, pilkkaavat säälimättömän perinpohjaisesti ensi yrityksensä puolinaisuuksia, heikkouksia ja surkeuksia, ne näyttävät iskevän vastustajansa kumoon vain siksi, että tämä imisi maasta uusia voimia ja nousisi jälleen pitkin pituuttaan entistä jättimäisempänä, perääntyvät yhä uudelleen oman päämääränsä epämääräisen valtavuuden edessä, kunnes muodostuu tilanne, joka tekee kaikkinaisen perääntymisen mahdottomaksi ja kunnes itse olosuhteet vaativat: hic Rhodus, hic salta!" (Louis Bonaparten Brumairekuun kahdeksastoista).

Me kuitenkin sanomme, ettei tämä ole proletaaristen vallankumousten prosessi. Tämä on vallankumouksen prosessi tout court. Tämä on vallankumous prosessina. Vain työväenluokka, johtuen siitä mikä se on, johtuen siitä pisteestä, missä sen on toimittava, johtuen siitä mallista, jolla se on pakotettu taistelemaan – vain työväenluokka voi olla vallankumouksellinen prosessi.

"Porvarilliset vallankumoukset, sanoo Marx, "rynnistävät nopeasti voitosta voittoon, niiden dramaattiset tehosteet ovat toinen toistaan voimakkaampia, ihmiset ja tapahtumat erottuvat taustastaan kuin tulenpalavat timantit, hurmos on joka päivän henkenä; mutta nuo vallankumoukset ovat lyhytikäisiä, ne ovat pian saavuttaneet huippukohtansa, ja yhteiskunta on pitkän aikaa kohmelossa ennen kuin kykenee selvin päin omaksumaan myrsky- ja kiihkokautensa saavutukset.” (ibid.)

Meidän on kuitenkin mentävä pidemmälle ja sanottava, etteivät nämä ole vallankumouksia vaan jotain muuta – jotain, mikä on kerta kerralta erilaista: vallankaappauksia; hallituskriisejä; dramaattisia muutoksia vallan muodossa; hallitusvallan siirtymisiä luokan fraktiolta toiselle; luokkaherruuden yhtäkkisiä rakennemuutoksia. Porvarillisen "vallankumouksen" klassinen malli – jonka historiallinen materialismi keksi – merkitsee yhtäkkistä poliittisen vallan haltuunottoa vasta pitkän, hitaan, asteittaisen taloudellisen vallan haltuunoton päätökseen saamisen jälkeen. Siten se luokka, joka hallitsee jo yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, asettuu valtion johtoon. Jos näitä lapsellisia kaavoja olisi käytetty vain havainnollistamaan yhtä tai kahta historian tapahtumaa, niin hyvä niin: myöhemmin sitä voidaan odottaa ”historian kirjalta”. Mutta marxilaisessa leirissä teorian virheistä joudutaan maksamaan hyvin konkreettisesti: tämä on laki, jonka seuraukset työläiset ovat joutuneet kärsimään aivan liian usein. Kun tehtiin yritys soveltaa porvarillisen vallankumouksen mallia työväenluokan vallankumouksen kulkuun, siinä pisteessä (ja meidän on ymmärrettävä tämä), siinä pisteessä me näimme liikkeen strategisen romahduksen. Työläisten oli määrä kopioida tämä malli, heidän oli määrä osoittaa käytännössä, että he olivat kykeneviä hallitsemaan yhteiskunnan taloutta (paljon kykenevämpiä tietenkin kuin kapitalistit), ja tältä pohjalta heidän piti vaatia itselleen valtion hoitoa. Siksi työläisten harjoittama pääoman ohjaus nähtiin keskeisimpänä keinona, "klassisena" tienä sosialismiin. Historialliselle materialismille juuri sosiaalidemokratia on teoreettisesti kaikkein ortodoksisin työväenliike. Pohjimmiltaan kaikki mitä kommunistinen liike on tehnyt, on ollut rikkoa ja kääntää päälaelleen, joissakin käytäntönsä aspekteissa, oman teoriansa sosiaalidemokraattinen logiikka.

Alussa jakolinja sosiaalidemokratian ja kommunistisen liikkeen välillä oli kuitenkin hyvin kiinteä. Ja jos työväenluokan sisäinen historia tullaan rekonstruoimaan – pääoman historian rinnalla – se tulee varmasti sisältämään molemmat näistä organisaatiokokemuksista – vaikkakaan ei saman otsikon alla, eikä niin että molemmille annettaisiin sama merkitys. On itse asiassa olemassa laadullinen ero työväenluokan taistelun eri momenttien välillä. 9. elokuuta 1842, jolloin 10.000 työläistä marssi Manchesterissa, chartisti Richard Pillingin johdolla, neuvottelemaan tehtailijoiden kanssa Manchester Exchangessa ja katsomaan myös kuinka markkinat jaksoivat, ei ole sama kuin sunnuntai 28. toukokuuta 1871 Pariisissa, jolloin Gallifet kutsui vankien joukosta pois ne, joilla oli harmaat hiukset ja määräsi nämä ammuttavaksi välittömästi, koska he eivät olleet paikalla vain maaliskuussa 1871 vaan he olivat eläneet myös vuoden 1848 kesäkuun kokemuksen. Eikä meidän pitäisi yleistää ensimmäistä tapausta työläisten offensiiviseksi toiminnaksi ja jälkimmäistä kapitalistien repressiotoimeksi, koska ehkä asia on pikemminkin päinvastoin.

On totta, että tässä me näemme työväenluokan artikulaation kapitalistisesta kehityksestä: ensiksi aloitteena joka on positiivinen järjestelmän toimivuuden kannalta, aloitteena joka on vain organisoitava instituutioiden kautta; toisaalta näemme sen "ei":nä, kieltäytymisenä yhteiskunnan mekanismin ohjaamisesta sellaisena kuin se nyt on ja pelkästään sen parantamiseksi – "ei":nä, joka tukahdutetaan puhtaalla väkivallalla. Tämä on se sisällöllinen ero joka voi olla olemassa – jopa yhden ja saman työväenluokan vaatimusten sarjan sisällä – ammattiyhdistysvaatimusten ja poliittisen kieltäytymisen välillä. Sosiaalidemokratia ei ole koskaan, ei edes silloin kun se on vallannut valtion poliittisen vallan, mennyt työnantajan edessä ammattiyhdistyksen rajoittuneita vaatimuksia pidemmälle. Kommunistinen liike puolestaan on yksittäisissä, lyhytkestoisissa kokemuksissa estänyt kapitalistien aloitteen rauhanomaisen kehityksen, aseenaan yhteistyöstä kieltäytymisen Puolue. Nyt, jos työläisten olisi yksinkertaisesti valittava näiden kahden option väliltä osana mennyttä historiaa, valinta olisi melko yksinkertainen. Tämä ei tosiasiassa ole ongelma. Ongelma on se hinta, joka on teorian tasolla maksettava, jos me valitsemme kommunistisen liikkeen taistelujen tradition. Tähän ongelmaan ei kuitenkaan voida vastata ottamatta huomioon niitä lyhyen aikavälin käytännön tuloksia jotka tulevat seuraamaan tämän polun valitsemisesta. Tässä pisteessä meidän on suojauduttava siltä subjektiiviselta illuusiolta, joka ymmärtää tässä esitetyn strategisen kumouksen ensin työväenluokan tieteen syntynä, ja toiseksi, ensimmäisenä todellisena mahdollisena luokkaliikkeen organisaationa. Sen sijaan meidän on herätettävä toimintaan työväenluokan kehityksen sisäisen kehityksen spesifinen tyyppi, sen taistelujen poliittinen kasvu, ja käytettävä tätä vipuna tehdäksemme harppauksen eteenpäin – ilman objektivismia, ilman että palaisimme ajassa taaksepäin ja ilman että meidän pitäisi aloittaa tyhjästä. Jälleen kerran on tartuttava modernin työläisen karkeaan proletaariseen alkuperään ja laitettava se toimimaan nykyisten taistelun ja organisaation tarpeiden sisällä. Meidän on taisteltava kiivaasti tätä nykyistä "uuden työväenluokan" kuvaa vastaan, joka muka jatkuvasti syntyy uudelleen ja uudistuu pääoman erilaisten teknologisten edistysten myötä, ikään kuin jonkinlaisessa tieteellisessä tuotantolaboratoriossa. Samaan aikaan ei ole kyse siitä että kieltäisimme työväenluokan kapinallisen menneisyyden – väkivallan, kapinat, ”epätoivoisten ponnistusten” jatkumon. Meidän ei pitäisi tehdä samoja virheitä kuin kylmäveriset historiantutkijat, vaatimalla ”kansan kapinaa” joka kerta, kun massat rakentavat barrikadeja, ja sitten paikantamalla "aidon" työvänluokan taistelun ainoastaan viimeaikaisempiin kollektiivisen kapitalistin kanssa käydyn neuvottelun muotoihin. Olivatko 1848, 1871 ja 1917 työväenluokan taisteluja? Empirisesti, historiallisesti, voisimme osoittaa etteivät ne olleet, niiden tavoitteiden perusteella, jotka noissa tapahtumissa tosiasiallisesti vietiin eteenpäin. Mutta jos yrität rekonstruoida työväenluokan käsitteen ja poliittisen todellisuuden ilman kesäkuun kapinallisia, ilman kommunardeja ja ilman bolshevikkeja, sinulla on käsissäsi eloton malli, tyhjä muoto.

Tietenkään työväenluokka ei ole kansa. Mutta työväenluokka tulee kansasta. Ja tämä on perussyy, miksi kenenkään – kuten meidän – joka valitsee työväenluokan näkökulman, ei enää tarvitse "mennä kohti kansaa". Itse asiassa me tulemme kansasta. Ja aivan kuten työväenluokka vapauttaa itsensä kansasta poliittisesti sillä hetkellä, kun se ei enää näyttäydy alempana luokkana, vastaavasti myös työväenluokan tiede irtautuu porvarillisen kulttuurin perinnöstä sillä hetkellä, kun se ei enää ota koko yhteiskunnan näkökulmaa, vaan sen yhteiskunnan osan näkökulman, joka haluaa kaataa yhteiskunnan. Itse asiassa kulttuuri – kuten myös Oikeuden käsite, josta Marx puhuu – on aina porvarillinen. Toisin sanoen se on aina suhde intellektuellien ja yhteiskunnan välillä, intellektuellien ja kansan välillä, intellektuellien ja luokan välillä; tällä tavoin se on aina konfliktien sovittelua ja niiden ratkaisua jonakin muuna. Jos kulttuuri on ihmisen totaliteetin rekonstruktiota, hänen ihmisyytensä etsintää maailmassa, kutsumusta pitää yhtenäisenä se mikä on hajoitettu – sitten se on jotain, mikä on luonteeltaan taantumuksellista, ja sellaisena sitä tulee kohdella. Työväenluokan kulttuurin käsite vallankumouksellisena kulttuurina on yhtä ristiriitainen kuin porvarillisen vallankumouksen käsite. Lisäksi kyseinen ajatus sisältää sen kurjan vastavallankumouksellisen teesin, jonka mukaan työväenluokan on määrä elää uudelleen koko porvariston historian kokemus. Myytti siitä että porvaristolla olisi "edistyksellinen" kulttuuri, jonka työväenluokan liikkeen on sitten määrä nostaa pölystä johon pääoma sen heittänyt (kaikkien vanhojen tunnuksiensa mukana), on vienyt marxilaisen teoreettisen tutkimuksen fantasian alueelle. Mutta samaan aikaan sille on asetettu arkipäiväinen tehtävä – meidän olisi toimittava suojataksemme ja kehittääksemme tätä virallista perintöä koko ihmiskunnan perintönä sen kehittyessä edistyksen edetessä. Tämä tilanne on niin paha että – muissa tapauksissa – siitä poispääsy vaatii väkivaltaisen, tuhoisan iskun. Tässä ideologian kritiikin on tietoisesti asetettava itsensä operaistisesta perspektiivistä, kulttuurin kritiikkinä. Sen on työskenneltävä suuntautuen kaiken olemassaolevan hajottamiseen – kieltäytymisenä jatkaa vanhoille perustalle rakentamista. Ihminen, Järki, Historia, näitä hirviömäisiä jumalia vastaan on taisteltava ja ne on tuhottava aivan kuin ne olisivat pomojen valta. Ei ole totta että pääoma olisi hylännyt nämä muinaiset jumalat. Se on yksinkertaisesti kääntänyt ne virallisen työväenliikkeen uskonnoksi: tällä tavalla ne aktiivisesti jatkavat ihmisten maailman hallitsemista. Samaan aikaan, näiden jumalien negaatio (mikä voisi merkitä hengenvaaraa pääomalle) on itse asiassa suoraan pääoman itsensä hallussa. Siten antihumanismi, irrationalismi, antihistorisismi, sen sijaan että olisivat käytännöllisiä aseita työväenluokan taistelun käsissä, tulevat kulttuurituotteiksi kapitalististen ideologioiden käsissä. Tällä tavalla kulttuuri – ei sen tiettynä aikakautena ottamasta tietystä sisällöstä vaan nimenomaan sen nykyisestä muodosta johtuen – tulee kapitalismin yhteiskunnallisen suhteen sovitteluksi, sen jatkuvan säilyttämisen funktioksi. "Opposition" kulttuuri ei myöskään tee mitään paetakseen tätä kohtaloa; se ainoastaan esittää työväenliikkeen ideologioiden kehon puettuna yleiseen porvarillisen kulttuurin asustukseen.

Meitä ei liikuta se, onko työväenluokan-puolella-oleva-intellektuelli voinut olla menneillä historian aikakausilla olemassa vai ei. Ratkaisevaa on se, että ei ole mahdollista että sellainen poliittinen hahmo olisi olemassa tänään. Työväenluokan orgaaniset intellektuellit ovat todellisuudessa tulleet ainoaksi asiaksi mikä he voivat olla: työväenliikkeen orgaanisiksi intellektuelleiksi. Kommunistinen puolue, vanha työväenluokan ulkopuolinen organisaation muoto, on se, joka tarvitsee heitä. Vuosikymmenten ajan he ovat vahvistaneet suhdetta puolueen ja yhteiskunnan välillä menemättä tehtaan tilan läpi. Ja nyt kun pääoma itse on kutsumassa heitä takaisin tuotannon maailmaan, he saapuvat tieteen ja teollisuuden objektiivisina sovittelijoina: ja tämä on se uusi muoto jonka perinteinen suhde intellektuellien ja puolueen välillä ottaa. Tämän päivän "orgaanisin" intellektuelli on se joka tutkii työväenluokkaa – se joka ottaa käyttöön kaikkein pirullisimman porvarillisen tieteen joka on koskaan ollut olemassa: teollisuussosiologia, työläisten liikkeiden tutkimus kapitalistin puolesta. Myös tässä koko ongelma on hylättävä en bloc. Me emme ole puhumassa kulttuurista joka on "työväenluokan puolella" emmekä työväenluokan aspektin omaksuneista intellektuelleista – emme puhu mistään kulttuurista emmekä mistään intellektuelleista (paitsi niistä jotka palvelevat pääomaa). Tämä on meidän ratkaisumme myös toiseen ongelmaan: ei työväenluokan uusintaesitystä porvarillisesta vallankumouksesta, ei työväenluokan paluuta polulle jonka porvarillinen vallankumous on ottanut – mieluummin ei mitään vallankumousta, koskaan, työväenluokan ulkopuolella, sen ulkopuolella mikä kyseinen luokka on, eikä sen ulkopuolella mitä luokka on pakotettu tekemään. Kulttuurin kritiikki tarkoittaa kieltäytymistä olla intellektuelleja. Vallankumouksen teoria tarkoittaa luokkataistelun suoraa käytäntöä. Se on sama suhde kuin ideologian ja työväenluokan tieteen välinen suhde; ja yhdistettynä näiden kahden sekä kumouksellisen praksiksen momentin välinen suhde.

Sanoimme aiemmin että työväenluokan näkökulmaa ei voida erottaa kapitalistisesta yhteiskunnasta. Meidän on lisättävä, että sitä ei voida erottaa luokkataistelun käytännöllisistä pakoista kapitalistisen yhteiskunnan sisällä.

Mitkä sitten ovat nämä pakot? Ja ennen kaikkea, onko uusi strategia tarpeellinen? Ja jos se on tarpeellinen, sitten yksi kiireisimmistä tehtävistä taistelussa on löytää se, koota se ja työstää sitä. Tieteen tasolla ei ole muuta tehtävää kuin tämä, joka pitäisi hoitaa. Uudet valtavat älyn voimat on organisoitava tämän työn ympärille. Voimallisten aivojen on alettava toimimaan kollektiivisesti tämän yhden ainoan perspektiivin sisällä. Uuden antagonismin muodon täytyy perustaa itsensä työväenluokan tieteessä, taivuttaen tätä tiedettä kohti uusia päämääriä, ja sitten ylittäen sen totaalisen poliittisena käytännön tekona. Muoto johon viittaamme on kieltäytymisen taistelumuoto, työväenluokan "ei":n organisaation muoto: aktiivinen kieltäytyminen yhteistyöstä kapitalistisessa kehityksessä, kieltäytyminen viedä eteenpäin positiivisten vaatimusten ohjelmaa. Pääoman työväenluokkaisessa historiassa on mahdollista löytää näiden taistelu- ja organisaatiomuotojen alkio aivan alusta lähtien, siitä hetkestä kun ensimmäiset proletaarit konstituoitiin luokkana. Mutta heidän täysi kehitysasteensa, heidän todellinen merkitys, tulee paljon myöhemmin, ja he yhä ovat olemassa tulevaisuuden strategiana. Heidän mahdollisuutensa toimia materiaalisesti kasvavat kun työväenluokka kasvaa määrällisesti, ja kun se tulee yhä keskitetymmäksi ja yhtenäisemmäksi, ja kun se kasvavassa määrin kehittyy laadullisesti ja tulee sisäisesti homogeeniseksi, ja kun se kasvavassa määrin onnistuu organisoimaan itsensä oman kokonaisvoimansa liikkeiden ympärille.

Nämä muodot siis olettavat ennalta työvoiman kasautumisen prosessin, jolla – toisin kuin pääoman kasautumisella – on välittömästi poliittinen merkitys. Se ei merkitse taloudellisen kategorian keskittymistä ja kasvua, vaan sen luokkasuhteen kasvua, joka piilee sen alla; näin ollen se on poliittisen vallan kasautumista joka on välittämästi vaihtoehtoista, jopa silloin kun se tulee organisoiduksi sellaisena "suurten kollektiivisten välineiden" kautta jotka ovat sille sopivia. Kieltäytyminen on siis taistelumuoto joka kasvaa samanaikaisesti työväenluokan kanssa – työväenluokan, joka on yhdellä ja samalla kertaa, sekä poliittista kieltäytymistä pääomaa kohtaan että pääoman tuottamista taloudellisena voimana. Tämä selittää sen miksi työläisten poliittinen taistelu ja kapitalistisen tuotannon alue muodostavat aina kokonaisuuden. Ensimmäiset proletaarien itse tekemät vaatimukset, sellaisina joita kapitalistit eivät voi toteuttaa, toimivat objektiivisesti kieltäytymisen muotona jotka asettavat järjestelmän vaaraan. Silloin kun työläisten positiiviset vaatimukset menevät niiden rajojen yli jotka kapitalistit pystyvät takaamaan, jälleen kerran he toistavat tämän funktion – puhtaan ja yksinkertaisen poliittisen estämisen objektiivinen, negatiivinen funktio taloudellisten lakien mekanismissa. Jokainen ratkaiseva siirtymä, jokainen edistysaskel rakenteessa, taloudellisessa mekanismissa, on siten tutkittava sen spesifisten momenttien ehdoilla: mutta vain saapuakseen pisteeseen missä työläiset voivat vaatia sitä mitä pääoma, sillä erityisellä ajankohtana, ei voi antaa. Sellaisissa olosuhteissa, vaatimus kieltäytymisenä laukaisee kriisien ketjun kapitalistisessa tuotannossa, joista kukin kriisi vaatii taktista kapasiteettia tehdä harppaus eteenpäin työväenluokan organisaation tasolla.

Työläisten ja pääoman kasvaessa, yhdessä, tapahtuu luokkataistelun asteittaisen yksinkertaistumisen prosessi. Tämän asian perusteellinen strateginen tärkeys on ymmärrettävä. Ei ole totta että ensimmäisten proletaarien ja yksittäisten kapitalistien välisten yhteenottojen "perusluonne" monimutkaistuisi valtavasti, kun työtätekevät massat kohtaavat suurpääoman modernin aloitteen. Itse asiassa totuus on juuri päinvastainen. Alussa luokkataistelulla on kahdet kasvot – työväenluokan ja kapitalistien kasvot – jotka eivät ole vielä radikaalin jaon erottamia. Taistelu työpäivästä on tässä mielessä valaiseva. Sitä paitsi niiden vaatimusten ohjelmat joita työläiset ovat vuosikymmenten ajan esittäneet kapitalisteille ovat saaneet aikaan – ja ovat voineet saada aikaan – vain yhden tuloksen: riiston kehittyminen. Paremmat elinolot työläisille eivät olleet erotettavissa kapitalismin suuremmasta taloudellisesta kehityksestä. Mitä tulee viralliseen työväenluokan liikkeeseen, sekä ammattiyhdistyspuoleen, että myöhemmin reformistiseen puoleen, molemmat ovat toimineet tämän prosessin spiraalin sisällä, pyrkimyksissään työläisten taloudelliseen organisaatioon. Ei ole sattumaa että, meidän tulkinnassamme, olemme päättäneet korostaa niitä työväenluokan taistelun momentteja jotka haastavat, edes vähän kehittyneellä yhteiskunnallisella tasolla, pääoman poliittisen vallan. Se fakta pysyy että tämä luokkataistelun historiallinen alue, joka ei missään mielessä ole kadonnut nykymaailmasta, voidaan redusoida antagonististen voimien suoran yhteenoton yksinkertaisuuteen vain analysoimalla perättäisiä kehityksen korkeita pisteitä ja kritisoimalla tuloksia jotka ne saavat aikaan. Huomaamme tämän olevan alue jolla luokkataistelu on aina ollut monimutkaista ja soviteltua sen ulkoisesti näkyvissä suhteissa tilanteiden myötä, jopa poliittisten tilanteiden, jota eivät olleet itsessään luokkataistelua. Prosessin edetessä nämä tilanteet menettävät tärkeyttään kasvavassa määrin (ts. esikapitalistisen menneisyyden jäänteet häviävät) siten aiheuttaen kaikkien työväenluokalle rakentuvien tulevaisuuden utopioiden romahtamisen, ja lopulta tämä tarjoaa subjektiivisen mahdollisuuden vangita luokkataistelu nykyhetken kahleisiin sen murskaamiseksi. Tässä prosessissa meidän on työväenluokan näkökulmasta tartuttava ei vain antagonismin määrälliseen kasvuun ja massifikaatioon, ei vain sen yhä kasvavassa määrin homogeeniseen sisäiseen yhdentymiseen, vaan myös, tämän myötä, tapaan jolla se kasvavassa määrin saa takaisin primitiivisen, suoran perusluonteensa vastakkainasetteluna kahden luokan välillä, joista kumpikin antaa elämää toiselle, mutta joista vain toisella on käsissään toisen mahdollinen kuolema. Kun jätämme sivuun aiemmat historialliset aikakaudet, ja tulemme kehityksen korkeimpaan pisteeseen, voimme nähdä ilmiselvän totuuden kaikkein yksinkertaisemmista vallankumouksellisista totuuksista: pääoma ei voi tuhota työväenluokkaa; työväenluokka voi tuhota pääoman. Kokki jonka, Leninin mukaan, pitäisi kyetä hallitsemaan työläisvaltiota, sille on annettava mahdollisuus toimia – tästä lähtien, ja näiden peruskategorioiden pohjalta – työväenluokan tieteen teoreetikkona.

Siten työväenluokan vaatimusten kirjot yksinkertaistuvat ja yhdistyvät yhdeksi vaatimukseksi. On tultava piste, missä katoavat kaikki muut vaatimukset paitsi yksi – vaatimus vallasta, kaikesta vallasta työläisille. Tämä vaatimus on kieltäytymisen korkein muoto. Se olettaa jo ennalta luokkien välisen herruuden tasapainon de facto kääntämisen. Toisin sanoen se olettaa, että siitä hetkestä lähtien kapitalistiluokka on se, joka asettaa positiivisia vaatimuksia, tekee pyyntöjään, esittää perusoikeussopimuksiaan (luonnollisestikin yhteiskunnan yleisten etujen nimissä). Ja työläiset tulevat olemaan ne, jotka kieltäytyvät vetoomuksista, joita heille esitetään. On oltava myös piste, missä kaikki pyynnöt ja vaatimukset tulevat nimenomaan kapitalisteilta, ja ainoa "ei" tulee olemaan avoimesti työväenluokan ”ei”. Nämä eivät ole tarinoita jostakin kaukaisesta tulevaisuudesta. Tendenssi on jo käynnissä, ja meidän on tartuttava siihen alusta lähtien kontrolloidaksemme sitä.

Kun pääoma saavuttaa korkean kehitystason, se ei enää rajoita itseään takaamaan työläisten yhteistyötä – ts. aktiivista elävän työn riistoa stabilisaationsa kuolleen mekanismin puitteissa – jotain mitä se niin pahasti tarvitsee. Merkittävissä kohdin se tekee nyt siirtymän pisteeseen, jossa se ilmaisee objektiiviset tarpeensa työläisten subjektiivisten vaatimusten kautta. On totta – ja me olemme tämän nähneet – että tämä on jo tapahtunut, historiallisesti. Kapitalististen tuotannon pakkojen kirjo, joka asetetaan työväenluokan vaatimuksina, taistelussa, on pääoman historiassa toistuva teema, ja se voidaan selittää vain pysyvänä työväenluokan artikulaationa kapitalistisesta yhteiskunnasta. Mutta siinä missä menneisyydessä tämä tapahtui järjestelmän objektiivisena toimintana (järjestelmän joka oli siten virtuaalisesti itsesäätelevä), tänään se tapahtuu, päinvastoin, kapitalistiluokan tietoisesta aloitteesta, sen valta-aparaatin modernien instrumenttien kautta. Ja välissä on ollut se ratkaiseva luokkataistelun kokemus, joka ei enää rajoittanut itseään pyytämään valtaa, vaan todellakin valloitti sen. Se oli vuosi 1917 ja Venäjän vallankumous, jossa työväenluokan artikulaatio pääomasta pakotettiin kapitalisteille subjektiivisesti. Sitä mikä oli aiemmin toiminut itsestään, kenenkään kontrolloimatta, sokeana taloudellisena lakina, oli siitä hetkestä lähtien liikutettava ylhäältäpäin, edistettävä poliittisesti valtaapitävien toimesta: se oli ainoa tapa kontrolloida objektiivista prosessia, ainoa tapa nujertaa sen mahdollisten seurausten kumouksellinen uhka. Tämä on sen pääoman subjektiivisessa tietoisuudessa tapahtuneen suuren kehityksen alkuperä, joka johti sen laatimaan ja laittamaan käytäntöön suunnitelman yhteiskunnallisesta kontrollista yli kaikkien syklinsä momenttien, tämä kaikki laadittuna työväenluokan artikulaation suoran kapitalistisen hyödyntämisen puitteissa. Siten jälleen kerran työväenluokan taistelun kokemus ottaa suuren edistysaskeleen kapitalistisessa näkökulmassa – edistysaskeleen jota se ei olisi koskaan tehnyt omasta tahdostaan. Työväenluokan vaatimukset ovat tästä eteenpäin kapitalistien itsensä tunnustamia pääoman tuotannon objektiivisina tarpeina: ja sellaisina niitä ei ainoastaan oteta käyttöön, vaan niitä myös aktiivisesti tavoitellaan; ei enää yksinkertaisesti tyrmätä, vaan nyt niistä neuvotellaan kollektiivisesti. Työväenliikkeen institutionaalisen tason välitys, erityisesti ammattiyhdistystasolla, ottaa ratkaisevan ja korvaamattoman tärkeyden. Ammattiyhdistyksen ajamien vaatimusten ohjelma on jo niiden kontrolloima joita vastaan sen on määrä olla kohdistettu: niiden pomojen kontrolloima joiden on määrä "ottaa tai jättää" se. Ammattiyhdistystaistelun kautta, työväenluokan vaatimukset eivät voi olla mitään muuta kuin heijastusta pääoman pakoista. Silti pääoma ei voi asettaa tätä pakkoa suoraan, itse – ei vaikka haluaisikin, ei silloinkaan kun se saavuttaa luokkatietoisuutensa korkeimman pisteen. Pikemminkin tässä pisteessä se saavuttaa hyvin käänteisen tietoisuuden: että sen täytyy löytää tavat joilla saada omat tarpeensa vihollistensa edistämiksi. Sen täytyy artikuloida oma liikkeensä työläisten organisoitujen liikkeiden kautta.

Voimme esittää kysymyksen: mitä tapahtuu kun työväenluokan organisaation muoto ottaa täysin vaihtoehtoisen sisällön; kun se kieltäytyy toimimasta kapitalistisen yhteiskunnan artikulaationa; kun se kieltäytyy kantamasta pääoman tarpeita työväenluokan vaatimusten kautta? Vastaus on, että tuona hetkenä ja tuosta hetkestä lähtien järjestelmän koko kehityksen mekanismi tulee pysäytetyksi. Tämä on kapitalismin kriisin uusi konsepti jota meidän on alettava levittää: ei enää talouskriisi, katastrofimainen romahdus, Zusammenbruch, vaikkakin ohimenevä, joka aiheutuu järjestelmän jatkuvan toimivuuden mahdottomuudesta. Pikemminkin poliittinen kriisi, joka on organisoituneiden työläisten subjektiivisten liikkeiden aikaansaama, kriittisten tilanteiden ketjun aiheuttamisen kautta, sen nimenomaisen strategian puitteissa, joka on työväenluokan kieltäytyminen ratkaista kapitalismin ristiriitoja. Organisoinnin taktiikka kapitalistisen tuotannon rakenteiden sisällä, mutta sen poliittisen aloitteen ulkopuolella ja siitä vapaana. Totta kai, on edelleen tarpeellista pysäyttää taloudellinen mekanismi ja, ratkaisevalla hetkellä, tehdä se toimintakyvyttömäksi. Mutta ainoa keino tämän saavuttamiseksi on työväenluokan poliittinen kieltäytyminen, kieltäytyminen toimimasta aktiivisena partnerina kokonaisessa yhteiskunnallisessa prosessissa, ja lisäksi, kieltäytyminen edes passiivisesti osallistumasta kapitalistiseen kehitykseen: toisin sanoen, juuri siitä massataistelun muodosta luopuminen joka tänään yhdistää työläisten liikkeitä kehittyneissä kapitalistisissa maissa. Meidän on sanottava selvästi että tämä taistelumuoto – sellaisena kuin se on – ei ole enää riittävä. Ei-yhteistyö, passiivisuus (vaikka massojen mittakaavassa), kieltäytyminen (sikäli kun se ei ole poliittista, ei subjektiivisesti organisoitua, ei strategiaan yhdistettyä, ei taktisesti harjoitettua), se spontaanisuuden kehittynyt lähde joka on ollut pakotettu luokkataistelulle vuosikymmenten ajan – tämä kaikki ei ainoastaan ole nyt tullut riittämättömäksi synnyttämään kriisiä, mutta se on tullut itseasiassa kapitalistisen kehityksen stabilisoinnin elementiksi. Se on nyt yksi niistä samoista objektiivisista mekanismeista joita kapitalistinen aloite nyt kontrolloi käyttäen hyväkseen luokkasuhdetta joka motivoi sen. Meidän on rikottava tämä prosessi ennen kuin siitä tulee jälleen yksi raskas historiallinen traditio työväenluokan liikkeen kannettavaksi.

Siirtymä toisenlaiseen prosessiin on välttämätön – mutta menettämättä kuitenkaan tämän prosessin positiivisia peruselementtejä. Selvästikin yhteistyöstä kieltäytymisen on oltava yksi meidän lähtökohdistamme, ja massapassiivisuus tuotannon tasolla on materiaalinen fakta, josta meidän on aloitettava. Mutta tietyssä pisteessä kaikki tämä on käännettävä omaksi vastakohdakseen. Kun tullaan pisteeseen, jossa sanotaan "ei", kieltäytymisen on tultava poliittiseksi; aktiiviseksi, subjektiiviseksi, organisoiduksi. Siitä on jälleen kerran tultava antagonismia – tällä kertaa korkeammalla tasolla. Ilman tätä on mahdotonta ajatella vallankumouksellisen prosessin avautumista. Tässä ei ole kysymys siitä, että työläismassoihin istutettaisiin tietoisuus siitä että heidän täytyy taistella pääomaa vastaan, että heidän täytyy taistella jonkun puolesta joka ylittäisi pääoman ja johtaisi uuteen ihmisyhteisön ulottuvuuteen. Se mikä yleisesti tunnetaan luokkatietoisuutena ei ole meille mitään muuta kuin organisaation momentti, puolueen funktio, kysymys taktiikasta – ne kanavat, joiden on vietävä strateginen suunnitelma käytännön läpimurron pisteeseen. Ja puhtaan strategian tasolla ei ole epäilystäkään, etteikö tämän pisteen toisi juuri se kehittynyt momentti, jossa tämä taistelun hypoteesi tulee todellisuudeksi: työväenluokan kieltäytyminen esittämästä vaatimuksia pääomalle, koko ammattiyhdistyskentän totaalinen hylkääminen, kieltäytyminen rajoittamasta luokkasuhdetta muodolliseen, oikeudelliseen, sopimukselliseen muotoon. Ja tämä on sama asia kuin pakottaa pääoma esittämään kapitalistisen tuotannon objektiiviset tarpeet suoraan, sellaisinaan. Se leikkaa pois kehityksen työväenluokkaisen välityksen. Se pysäyttää mekanismin työväenluokkaisen artikulaation. Ja lopullisena tapahtumana tämä tarkoittaa sitä, että pääomalta viedään sen sisältö, luokkasuhde joka on sen perusta. Jonkin aikaa luokkasuhteen on oltava työväenluokan käyttämä, puolueensa kautta – aivan niin kuin tähän saakka sitä on harjoittanut kapitalistiluokka valtionsa kautta.

Tässä kohtaa kahden luokan välinen ylivallan tasapaino käännetään toisinpäin, ei enää vain teoriassa vaan myös käytännössä. Itse asiassa vallankumouksellisen prosessin myötä työväenluokasta tulee yhä enemmän sitä mikä se todellisuudessa on: hallitseva luokka omalla alueellaan (spesifisesti poliittisella alueella), valloittava voima, joka tuhoamalla nykyisyyden kostaa kaikesta menneisyyden sorrosta ja riistosta (ei pelkästään itseensä kohdistuvasta). Tämä on sen hypoteesin merkitys joka esittää, prosessin korkeimmassa pisteessä, toisaalta pääoman tekemässä vaatimuksia ja toisaalta työväenluokan kieltäytymisen. Ja tämä edellyttää työväenluokan poliittisen voiman olemassaoloa, organisoituna per se, ja kykenevänä konstituoimaan autonomisen päätösvallan suhteessa koko yhteiskuntaan, siihen ei-kenenkään-maahan mihin kapitalistinen järjestys ei kykene ulottumaan, ja mistä proletariaatin uudet barbaarit voivat ottaa hetkenä minä hyvänsä. Siten vallankumouksen lopullinen näytös edellyttää, että työläisten valtion on oltava olemassa kapitalistisen yhteiskunnan sisällä – työläiset pitämässä valtaa joka heille kuuluu ja päättämässä pääoman lopusta. Mutta tämä ei olisi tulevaisuuden ennaltamääräämistä, koska tulevaisuus, työväenluokan näkökulmasta, ei ole olemassa; on ainoastaan este nykyisyydelle, nykyisyyden mahdottomuus jatkaa toimimista nykyisen organisaationsa puitteissa, ja siten myös sen mahdollisen uudelleenorganisoinnin instanssi vastakkaisen valtakäsityksen puitteissa. Autonominen työväenluokan poliittinen valta on ainoa ase joka voi pysäyttää pääoman taloudellisten mekanismien toiminnan. Tässä mielessä huomisen työläisvaltio on tämän päivän puolue.

Tämä palauttaa meidät konseptiin jonka luemme Marxin ansioksi: konseptiin kommunismista puolueena, joka sen sijaan että se rakentaisi mallin tulevaisuuden yhteiskunnalle, tarjoaa käytännön keinot nykyisen yhteiskunnan tuhoamiseen.

[Artikkeli on kirjoitettu vuonna 1965 osana Trontin teosta Operai e Capitale (Einaudi, Torino, 1966, s. 234-252)].