Konstitutiivinen tasavalta
Toni Negri

Kullekin sukupolvelle oma perustuslakinsa

Kun Condorcet[1] toivoi, että kukin sukupolvi saattaisi tuottaa oman poliittisen perustuslakinsa, hän viittasi toisaalta perustuslain asemaan Pennsylvaniassa (missä perustuslain asema oli sama kuin tavallisen lain, ja missä oli vain yksi perustuslaillisia periaatteita ja uusia lakeja synnyttävä menetelmä) ja toisaalta hän ennakoi Ranskan vuoden 1793 vallankumouksellisen perustuslain artiklaa XXVIII: "Un peuple a toujours le droit de revoir, de reformer et de changer sa Constitution. Une génération ne peut assujetter à ses lois les générations futures" [Kansalla on aina oikeus tarkastaa, uudistaa ja muuttaa perustuslakiaan. Sukupolven ei pidä alistaa tulevia sukupolvia omiin lakeihinsa].

Seisoessaan valtion ja yhteiskunnan kehityksen uuden aikakauden kynnyksellä - kehityksen, joka oli vallankumouksen, tieteellisen innovaation ja kapitalismin määrittämä - Condorcet ymmärsi, että mikä tahansa ennalta konstituoitu, nykyhetken vaatimukset ylittävä tuotannon dynamiikan ja vapauden rajoitus johtaa väistämättä despotismiin. Toisin sanoen Condorcet ymmärsi, että kun konstitutiivinen hetki on ohi, perustuslaillinen muuttumattomuus tulee taantumukselliseksi tosiasiaksi yhteiskunnassa, joka perustuu vapauksien ja talouden kehitykselle. Tämän vuoksi perustuslaille ei tulisi antaa legitimiteettiä tottumuksen pohjalta, esi-isiemme tapoihin tai järjestyksen klassisiin ideoihin nojaten. Päinvastoin, vain elämä jatkuvassa uudistumisen prosessissa voi muodostaa perustuslain - vain se voi panna sen jatkuvasti koetukselle, arvioiden sitä ja ajaen sitä kohti tarvittavia muutoksia. Tästä näkökulmasta Condorcet'n suositus siitä, että "kunkin sukupolven tulisi saada oma perustuslakinsa", voidaan laittaa Niccolò Machiavellin ehdotuksen rinnalle, jonka mukaan jokaisen sukupolven tulisi (vallan korruptiota ja hallinnon "rutiinia" paetakseen) "palata valtion periaatteisiin" - tämä "paluu" on rakentamisen prosessi, periaatteiden kokonaisuus, se ei ole menneisyyden perintöä vaan jotain vastikään juurtunutta.

Tulisiko meidän sukupolvemme luoda uusi perustuslaki? Kun katsomme niihin syihin, joita aikaisemmat perustuslakien luojat esittivät sille miksi perustuslaillinen uudistus oli niin kiireellinen, löydämme kaikki samat syyt tänään omasta tilanteestamme. Harvoin on poliittisen ja hallinnollisen elämän korruptio ollut yhtä syvälle ulottuvaa; harvoin on ollut vastaavanlaista edustuksellisuuden kriisiä; harvoin on pettymys demokratiaan ollut yhtä radikaali. Kun ihmiset puhuvat "politiikan kriisistä", he sanovat, ettei demokraattinen valtio enää toimi - ja että siitä on itse asiassa tullut peruuttamattomasti korruptoitunut sen kaikissa periaatteissa ja elimissä: vallanjaossa ja sitä takaavissa periaatteissa; kaikissa vallan muodoissa ja niiden edustuksellisuuden säännöissä; vallan yhtenäisessä dynamiikassa ja sen laillisuus-, tehokkuus- ja hallinnollisen legitimiteetin funktioissa. On puhuttu "historian lopusta", ja jos me voimme sellaisen tuloa tervehtiä, voimme varmasti identifioida sen perustuslaillisen dialektiikan loppumiseen, johon liberalismi ja kehittynyt kapitalistinen valtio ovat meidät sitoneet. 1930-luvulta lähtien kapitalistisen lännen maissa alkoi kehittyä perustuslaillinen järjestelmä, jota kutsumme "fordistiseksi" perustuslaiksi tai työhön perustuvaksi hyvinvointivaltion perustuslaiksi. Tämä malli on nyt ajautunut kriisiin. Kriisin syyt ovat selvät kun katsomme muutoksia niissä subjekteissa, jotka tuottivat alkuperäisen sopimuksen tämän perustuslain periaatteista: toisella puolen oli kansallinen porvaristo ja toisella puolen teollinen työväenluokka, joka oli järjestäytynyt ammattiyhdistyksiin sekä sosialistisiin ja kommunistisiin puolueisiin. Liberaalidemokraattinen järjestelmä toimi niin kuin se toimi vastatakseen teollisen kehityksen tarpeisiin ja jakaakseen kokonaistuloa näiden luokkien välillä. Perustuslain muodot saattoivat erota toisistaan enemmän tai vähemmän, mutta "materiaalinen perustuslaki" - perussopimus, joka kattoi vallan ja vastavallan jaon, työn ja toimeentulon, oikeudet ja vapaudet - oli huomattavan homogeeninen. Kansalliset porvaristot luopuivat fasismista ja varmistivat mahdollisuutensa jatkaa riistoa kansallisen tulonjaon järjestelmän puitteissa, joka - jatkuvan kasvun kontekstiin nojaten - mahdollisti sosiaaliturvajärjestelmän rakentamisen kansallista työväenluokkaa varten. Tämän vastineeksi työväenluokka puolestaan luopui vallankumouksesta.

Pisteessä, jossa 1960-luvun kriisi huipentuu vuoden 1968 tunnuskuvallisiin tapahtumiin, fordistiselle perustuslaille rakentuva valtio menee kriisiin: alkuperäisen perustuslaillisen sopimuksen subjektit kokevat muutoksen. Toisella puolen kansalliset porvaristot kansainvälistyvät, perustaen valtansa pääoman muuntautumiseen finanssipääomaksi ja muuttaen itsensä abstrakteiksi vallan representaatioiksi; toisella puolen teollinen työväenluokka (tuotantomuodon radikaalien muutosten - kuten teollisen työn automatisoinnin ja yhteiskunnallisen työn tietokoneistumisen - kynnyksellä) muuttaa omaa kulttuurista, sosiaalista ja poliittista identiteettiään. Ylikansallinen ja finanssipohjainen porvaristo (joka ei näe mitään syytä miksi sen pitäisi kantaa kansallisen sosiaaliturvajärjestelmän taakkaa) saa vastineekseen yhteiskunnallistuneen, intellektuaalisen proletariaatin - jolla toisaalta on uusien tarpeiden paljous ja joka toisaalta on kyvytön ylläpitämään jatkuvuutta suhteessa fordistisen kompromissin artikulaatioihin. Kun "reaalisosialismi" surkastuu ja jättää katastrofinsa jäljet maailmanhistoriaan vuoden 1989 lopussa, nekin proletaarisen itsenäisyyden symbolit joita sosialismi oli kantanut - tosin suurelta osin kuolleita kirjaimia jo ennestään - tuhoutuvat lopullisesti.

Fordistiseen kompromissiin perustunut juridis-perustuslaillinen järjestelmä, jota vahvisti kansallisen porvariston ja teollisen työväenluokan välinen konstitutiivinen sopimus ja jonka ehtoja määritteli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välinen konflikti (kahden vastakkaisen leirin symboliset representaatiot kunkin yksittäisen kansakunnan näyttämöllä) on siten päättynyt. Ei enää ole pitkäaikaista sotaa kansainvälisellä tasolla kahden valtablokin välillä, joiden sisällä luokkien välistä sisällissotaa voitaisiin jäähdyttää fordistisen perustuslain keinoin ja/tai hyvinvointivaltion organisaatioissa. Ei enää ole yksittäisten maiden sisällä subjekteja, jotka konstituoisivat sen perustuslain ja jotka voisivat legitimoida sen ilmaisut ja symbolit. Koko skenaario on nyt radikaalilla tavalla muuttunut.

Joten mikä on se uusi perustuslaki joka meidän sukupolvemme täytyy kirjoittaa?

Aseet ja raha

Machiavelli sanoo, että perustaakseen valtion ruhtinas tarvitsee "aseita ja rahaa". Mitä aseita ja mitä rahaa siis tarvitaan uutta perustuslakia varten? Machiavellille aseita edustaa kansa (il popolo), toisin sanoen tuottavat kansalaiset, joista tulee Italian renessanssia edeltäneen kunnallisen demokratian oloissa aseistautunut kansa. Kysymys kuuluu, mikä "kansa" voitaisiin tänään asettaa kirjoittamaan uutta perustuslakia? Onko meillä sukupolvi, joka on avaamassa itseään uudelle, hyvinvointivaltion ylittävälle institutionaaliselle kompromissille? Millä ehdoilla se olisi halukas organisoimaan itsensä, "aseistamaan" itsensä tätä päämäärää varten? Entä kysymys "rahasta"? Onko ylikansallinen finanssiporvaristo halukas harkitsemaan uutta perustuslaillista ja tuottavaa kompromissia, joka menee fordistisen kompromissin yli - jos on, niin millä ehdoilla?

Postfordismin yhteiskunnallisen järjestelmän kontekstissa "kansan" käsite voidaan, ja se täytyy määritellä uudelleen. Eikä pelkästään "kansan" käsite, vaan myös "aseistautuneen kansan" käsite - toisin sanoen se väestönosa, joka työllään tuottaa rikkautta ja siten mahdollistaa yhteiskunnan uusintamisen kokonaisuudessaan. Tämä on se ryhmä joka voi vaatia, että sen oma yhteiskunnallisen työn hegemonia on rekisteröitävä perustuslakiin.

Postfordistisen proletariaatin määritelmän löytäminen on edennyt hyvin. Tässä proletariaatissa ruumiillistuu huomattava työväenluokan sektio, joka on järjestetty uudelleen automatisoiduissa ja tietokoneiden avulla kontrolloiduissa tuotantoprosesseissa - prosesseissa, jotka ovat keskeisesti kasvavan intellektuaalisen proletariaatin ohjaamia, proletariaatin, jonka tekemä työ on kasvavassa määrin tietokoneisiin liittyvää, kommunikatiivista sekä laajassa mielessä sivistävää ja luovaa. Postfordistinen proletariaatti, yhteiskunnallisen työläisen "kansa", on jatkuvan teknis-tieteellisen toiminnan ja hyödykkeitä tuottavan kovan työn välisen vuorovaikutuksen kyllästämä ja sen konstituoima, niiden verkostojen yrittäjyyden konstituoima, joiden sisällä tämä vuorovaikutus organisoidaan, sekä työajan ja elinajan yhä tiiviimmän yhdistymisen ja uudelleen järjestämisen konstituoima. Tässä meillä on joitakin mahdollisia proletariaatin uuden määritelmän elementtejä, ja käy ilmi, että kaikissa sektioissa joissa tämä luokka muodostuu, se on olennaisesti massaälyä. Lisäksi - ja tämä on ratkaisevaa - meillä on toinen elementti: tuottavan työn tieteellisessä luokittelussa, tuotannon kasvavassa abstrahoitumisessa ja yhteiskunnallistumisessa postfordistinen työn muoto on tulossa kasvavassa määrin kooperatiiviseksi ja autonomiseksi. Autonomia ja kooperaatio tarkoittavat sitä, että tuottavan työn yrittäjyydellinen voima on vastedes täysin postfordistisen proletariaatin käsissä. Juuri tämä tuottavuuden kehitys on se mikä konstituoi tämän proletariaatin valtavan itsenäisyyden intellektuaalisena ja kooperatiivisena perustana, taloudellisena yritteliäisyytenä. Kysymys kuuluu, konstituoiko se myös poliittisen yrittäjyytensä poliittisena autonomiana?

Voimme yrittää vastata tähän kysymykseen vasta kysyttyämme itseltämme, mitä tarkalleen ottaen tarkoitamme "rahalla" tässä historiallisessa kehityksessä. Toisin sanoen, mitä tämän päivän maailmassa tapahtuu porvaristolle luokkana ja mitä tapahtuu teollisen porvariston tuottaville funktioille? No, jos se mitä olemme sanoneet postfordistisen proletariaatin uudesta määritelmästä on totta, siitä seuraa että kansainvälinen porvaristo on nyt menettänyt tuottavat funktionsa, että se on tulossa entistä parasiittimaisemmaksi - eräänlaiseksi pääoman roomalaiseksi kirkoksi. Se ilmaisee nyt itsensä vain finanssikomennon kautta, siis komennon, joka on täysin vapautunut tuotannon vaatimuksista. "Raha" toimii postklassisessa ja postmarxilaisessa mielessä, "raha" vieraantuneena ja vihamielisena universumina, "raha" raamattuna, pyhyytenä ja ihmeinä - työn, älyn, elämän ja halun vastakohtana. "Raha" ei enää toimi sovitteluna työn ja hyödykkeen välillä; se ei ole enää rikkauden ja voiman välisen suhteen numeerista rationalisointia; se ei ole enää kansakunnan vaurauden määrällinen ilmaisu. Tuotannon intellektuaalisia voimia materiaalisesti itsessään kantavan proletariaatin yrittäjyydellisen itsenäisyyden edessä "rahasta" tulee komennon valetodellisuus, komennon, joka on despoottinen, ulkopuolinen, tyhjä, arvaamaton ja julma.

Juuri tässä uuden fasismin potentiaali paljastaa itsensä - postmoderni fasismi, jolla ei ole juuri mitään tekemistä mussolinilaisten allianssien, natsismin ideologisten syndroomien tai pétainismin[2] pelkurimaisen arroganssin kanssa. Postmoderni fasismi pyrkii asettamaan itsensä vastaamaan postfordistisen työn yhteistyön realiteetteja ja samaan aikaan ilmaisemaan osaa sen olemuksesta muodossa, joka on käännetty päälaelleen. Samaan tapaan kuin vanha fasismi jäljitteli sosialismin massaorganisatiomuotoja ja yritti siirtää proletariaatin kollektiivisuuteen suuntautuvaa impulssia nationalismiin (kansallissosialismia tai fordistista perustuslakia), vastaavasti myös postmoderni fasismi pyrkii löytämään postfordististen massojen kommunistisen tarpeen ja muuttamaan sen asteittain erojen kultiksi, individualismin ylistykseksi ja identiteetin etsinnäksi - luoden jatkuvasti despoottisia hierarkioita, joiden on asetettava säälimättömästi erot, identiteetit ja yksilöllisyydet toisiaan vastaan. Siinä missä kommunismi on kunnioitusta eroja kohtaan ja niiden synteesiä, ja sellaisena jotain mitä kaikki rauhaa rakastavat haluavat, uusi fasismi (kansainvälisen pääoman finanssikomennon ilmaisuna) tuottaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan; se tuottaa uskovaisuutta ja uskonsotia, nationalismia ja kansakuntien sotia, korporatiivisia egoistisia tarpeita ja taloudellisia sotia.

Palatkaamme kysymykseen "kansan aseista". Kysymme, mikä on se perustuslaki joka meidän sukupolvemme on rakennettava. Tämä on toinen tapa kysyä, mitkä ovat ne vallan tasapainot, kompromissit, jotka uuden postmodernin proletariaatin ja uuden ylikansallisen kapitalistiluokan täytyy perustaa, materiaalisessa mielessä, organisoidakseen seuraavan luokkataistelun tuottavan syklin? Mutta jos se mitä olemme tähän mennessä sanoneet on totta, onko tässä kysymyksessä enää mieltä? Mikä mahdollisuus on olemassa perustuslailliselle kompromissille nyt, tilanteessa, jossa valtava proletaarisen yhteistyön taso seisoo vastakkaisena valtavan ylikansallisen pääoman tason harjoittamalle ulkopuoliselle ja parasiittimaiselle komennolle, tilanteessa, jossa raha seisoo vastakkaisena tuotannolle?

Onko enää mieltä kysyä, kuinka oikeudet ja velvollisuudet tulisi jakaa tasapuolisesti, kun tuotannon dialektiikka ei enää pidä työläisiä ja pääomaa ohjaamassa tuotantosuhdetta vuorovaikutteisesti?

Varmaankin voimme kaikki olla samaa mieltä siitä, ettei kysymyksessä ole mieltä. "Aseet" ja "rahat" eivät enää ole sellaisia, että ne voitaisiin panna yhteen valtion rakentamiseksi. Luultavasti hyvinvointivaltio edustaa tämän sopimusten historian viimeistä episodia - historian, jossa sopimukset solmitaan niiden välillä, jotka komentavat, ja niiden, jotka tottelevat (historian, joka - jos uskomme Machiavellia - syntyi sen "vallan dualismin" myötä, jonka Rooman kansantribuunit asettivat suhteessa Tasavaltaan). Tänään kaikki valtiotieteen ja perustuslaillisen teorian kentillä on muuttumassa: jos on niin, että ne jotka ennen olivat "alamaisia" ovat nyt älykkäämpiä ja "aseistautuneempia" kuin kuninkaat ja hallitsevat luokat, miksi heidän pitäisi mennä etsimään sovittelua noiden luokkien jäsenten kanssa? [3]

Valtiomuodot: mitä konstituoiva valta ei ole

Platonista Aristoteleeseen ja muutamin muutoksin tähän päivään saakka, "valtiomuotojen" teoria on periytynyt meille teoriana, joka on vääjäämättä dialektinen. Monarkia ja tyrannia, aristokratia ja oligarkia, demokratia ja anarkia ovat siten ainoat vaihtoehdot joiden sisällä vallan sykli kehittyy. Tietyssä kohdassa teorian kehitystä Polybius ehdotti, epäilemättä viisaasti, ettei näitä muotoja pitäisi ajatella vaihtoehtoina, vaan pikemminkin toisiaan täydentävinä. Hän viittasi Rooman imperiumin rakentumiseen osoittaakseen, että oli instansseja, joissa erilaiset valtiomuodot eivät asetu toisiaan vastaan, vaan saattoivat myös toimia yhdessä hallinnon täydentävinä funktioina. Amerikkalaisen perustuslain teoreetikoista stalinismin kansandemokraattisten perustuslakien teoreetikkoihin - he kaikki siis tyytyväisinä tunnistivat itsensä polybiuslaisiksi! Klassinen ja nykyinen konstitutionalismi, jossa kaikki oikeusvaltion (Rechtsstaat) huorat onnellisina kieriskelevät, ei ole mitään muuta kuin polybiaaninen! Monarkia, aristokratia ja demokratia, yhteen laitettuina, muodostavat tasavalloista parhaimman!

Tämän valtiomuotojen dialektiikan oletettu tieteellinen arvo ei kuitenkaan mene paljoa Menenius Agrippuksen[4] tunnetun klassisen apologetiikan ylitse. Meneniuksen positio oli yhtä taantumuksellinen kuin mikä tahansa muu, sisältäessään valtakäsityksen joka oli orgaaninen, liikkumaton, ja animaalinen (sikäli kuin se vaati eri yhteiskuntaluokkia työskentelemään yhdessä rakentaakseen animaalisen toiminnallisuuden). Pitäisikö meidän sitten jättää se arvottomana sikseen? Ehkä. Ei kannata keskustella enää näistä mitäänsanomattomuuksista sen vuoksi, että traditioiden vuosisatainen jatkuvuus, sen historiallinen tehokkuus ja sen nykyinen inertiaalinen tehokkuus muistuttavat meitä valheiden voimasta.

Myös vallankumouksellisen marxismin ideologia, vaikkakin käänsi valtiomuotojen teorian ylösalaisin, päätyi affirmoimaan sen pätevyyttä. Leninistinen "valtion hävittäminen" olettaa valtion käsitteen sellaisena kuin se esiintyy porvarillisessa teoriassa, ja esittää itsensä äärimmäisen konfrontaation käytäntönä tuota todellisuutta kohtaan. Toisin sanoen kaikki nämä käsitteet - "siirtymävaihe" ja "valtion kuoleutuminen", "rauhanomainen tie" ja "kansandemokratia", "proletariaatin diktatuuri" ja "kulttuurivallankumous" - kaikki nämä ovat sekasikiömäisiä käsitteitä, koska ne on hedelmöitetty käsityksellä valtiosta, sen suvereniteetista, sen ylivallasta, koska ne pitävät itseään tarpeellisina keinoina ja väistämättöminä prosesseina, joita on tavoiteltava vallan haltuunotossa ja yhteiskunnan muuttamisessa. Valtiomuotojen teorian valheellinen dialektiikka muuttuu valtion hävittämisen negatiiviseksi dialektiikaksi, mutta teoreettinen ydin säilyy absoluuttisella ja taantumuksellisella tavalla, jolla valtion valta tulee affirmoiduksi. "Kaikki samaa vanhaa paskaa", kuten Marx sen sanoi.

On aika nousta tästä absurdien positioiden kiteytymästä - positioiden, joille totuusarvon antaa vain niiden ekstremismi. On aika kysyä itseltämme, eikö ole olemassa - sekä teoreettisesta että käytännöllisestä näkökulmasta - positio, joka välttää lankeamista valtion pimeään ja hirvittävään olemukseen. Toisin sanoen meidän pitäisi kysyä itseltämme, eikö ole olemassa näkökulma, joka luopumalla niiden perspektiivistä jotka rakentaisivat valtion perustuslain mekanistisesti, kykenee säilyttämään genealogian punaisen langan, konstitutiivisen praksiksen voiman, sen koko laajuudessa ja intensiteetissä. Tämä näkökulma on olemassa. Se on jokapäiväisen kapinan, jatkuvan vastarinnan, konstitutiivisen vallan näkökulma. Se on irtaantumista, se on kieltäytymistä, se on mielikuvitusta - kaikki tämä valtiotieteen perustana. Se tarkoittaa sen mahdottomuuden tunnistamista, mikä nykyisin vallitsee sovittelussa "aseiden" ja "rahan" välillä, "aseistautuneen kansan" ja ylikansallisen porvariston välillä, tuotannon ja rahoituksen välillä. Kun alamme jättää machiavellismin taaksemme, olemme vakaasti sitä mieltä että Machiavelli olisi ollut puolellamme. Olemme saapumassa tilanteeseen, jossa emme enää ole tuomittuja ajattelemaan politiikkaa ylivallan ehdoilla. Dialektiikan nimenomainen muoto - eli sovittelu ylivallan sisältönä sen monissa eri muodoissa - on siten asetettu kyseenalaiseksi. Meille sen kriisi on päivänselvä. Meidän on löydettävät tavat ajatella poliittisesti "valtiomuotojen" teorian tuolla puolen. Asettaaksemme kysymyksen machiavellilaisittain, meidän on kysyttävä, onko mahdollista ajatella tasavallan rakentamista kansan aseiden pohjalta, ilman ruhtinaan rahaa? Onko mahdollista uskoa valtion tulevaisuus pelkästään kansan "hyveelle", eikä sen lisäksi "onnelle"?

Massaälyn neuvostojen rakentaminen

Aikakaudella, jolle olemme nyt astuneet, jolla immateriaalinen työ on hegemoninen ja jota luonnehtivat uuden tuotantovoimien organisaation ja ylikansallisen kapitalistisen komennon välisen suhteen tuottamat antagonismit, perustuslain ongelma esittää itsensä, massaälyn näkökulmasta, kysymyksenä siitä, kuinka olisi mahdollista rakentaa massaälyn neuvostot.

Määritelläksemme ongelmanasettelun, aloittakaamme palauttamalla mieleen muutamia ehtoja, jotka olemme omaksuneet tähän mennessä.

Ensimmäinen näistä ehdoista juontuu immateriaalisen työn tendenssimäisestä hegemoniasta ja siten teknis-tieteellisen tietämyksen yhä syvemmästä haltuunotosta, jota proletariaatti toteuttaa. Tältä pohjalta ei teknis-tieteellistä tietämystä voida enää esittää komennon mystifioituna, massaälystä erotettuna funktiona.

Toinen ehto juontuu siitä, mihin olen viitannut kaiken eron häviämisenä työelämän, sosiaalisen elämän ja yksilöllisen elämän väliltä, tuotannon ja elämänmuotojen väliltä. Tässä tilanteessa poliittinen ja taloudellinen muuttuvat saman kolikon eri puoliksi. Kaikki vanhat kurjat byrokraattiset jaot ammattiliiton ja puolueen välillä, etujoukon ja massan välillä, ja niin edelleen, näyttävät häviävän tyystin. Politiikka, tiede ja elämä toimivat yhdessä; tämä on se kehys, jossa todellinen tuottaa subjektiivisuutta.

Kolmas huomioon otettava seikka tulee siitä mitä äsken sanoimme: tällä alueella vaihtoehto olemassaolevalle vallalle rakentuu positiivisesti, voiman ilmaisun kautta. Valtion tuho voidaan ajatella ainoastaan hallinnon haltuunoton käsitteen kautta - toisin sanoen tuotannon yhteiskunnallisen olemuksen haltuunoton, sosiaalisen ja tuottavan yhteistyön käsityskyvyn välineiden haltuunoton kautta. Hallinto on vaurautta, se on kiinteä ja komennon palvelukseen asetettu. Sen haltuunotto on meille ehdottoman tärkeää. Haltuunotto yksilöllisen työn harjoittamisen keinoin, asetettuna solidaarisuuden perspektiivissä, yhteistyössä, hallitaksemme yhteiskunnallista työtä, varmistaaksemme kasaantuneen immateriaalisen työn yhä rikkaamman uusintamisen.

Juuri tässä kohtaa massaälyn neuvostot syntyvät. Ja on mielenkiintoista panna merkille, kuinka niiden esiinnousun objektiiviset ehdot ovat täydellisesti sopusoinnussa antagonistisen luokkasuhteen historiallisten ehtojen kanssa. Tällä jälkimmäisellä alueella, kuten aiemmin esitin, ei ole enää mitään mahdollisuutta perustuslailliseen kompromissiin. Neuvostot siis määrittelee se tosiasia, että ne tulevat ilmaisemaan välittömästi potentiaalia, yhteistyötä ja tuottavuutta. Massaälyn neuvostot tulevat antamaan rationaliteettia työn uudelle yhteiskunnalliselle organisaatiolle, ja ne suhtauttavat sen universaalin yhteismitan. Niiden voiman ilmaisu tulee toteutumaan ilman perustuslakia.

Konstitutiivinen tasavalta ei siis ole uusi perustuslain muoto, ei platoninen, ei aristoteelinen eikä polybiuslainen, ja ehkä se ei enää edes ole machiavellilainen. Se on tasavalta joka tulee ennen valtiota, joka tulee valtion ulkopuolelta. Konstitutiivisen tasavallan perustuslaillinen paradoksi on se tosiasia, ettei konstitutiivinen prosessi koskaan sulkeudu, ettei vallankumous tule päätökseen, että perustuslaki ja tavallinen laki palautuvat yhteen ja samaan lähteeseen ja että niitä kehitetään yhtenäisellä tavalla yksittäisen demokraattisen proseduurin sisällä.

Tässä me olemme, viimeinkin, sen suuren kysymyksen parissa, josta kaikki alkaa ja jota kohti kaikki kulkee: kuinka tuhota erottelu, eriarvoisuus, ja valta joka uusintaa erottelua ja eriarvoisuutta. Massaälyn neuvostot voivat esittää itselleen tämän tehtävän rakentamalla - valtion ulkopuolella - mekanismin, jonka sisällä jokapäiväinen demokratia voi organisoida aktiivista kommunikaatiota, kansalaisten vuorovaikutusta, ja samaan aikaan tuottaa yhä vapaampia ja moninaisia subjektiivisuuksia.

Kaikki ylläoleva on vain alku. Ehkä sekin on liian yleinen ja abstrakti? Varmasti.

Mutta on tärkeää, että alamme taas puhumaan kommunismista - tässä muodossa - toisin sanoen, ohjelmana, joka kaikissa aspekteissaan menee niiden surkeiden reduktioiden yli, joita olemme nähneet historiassa tehdyn. Eikä se tosiasia, että kyseessä on vasta alku, tee siitä yhtään vähemmän realistista. Massaäly ja uusi proletariaatti, jotka ovat rakentuneet taisteluissa kapitalistista kehitystä vastaan ja konstitutiivisen voiman ilmaisun kautta, ovat alkamassa nousta esiin todellisina historiallisina subjekteina.

Tapahtuma, se mikä ei ole tälle ajalle sopiva, Angelus novus - kun ne saapuvat - ne saapuvat yllättäen. Niinpä meidän sukupolvemme voi rakentaa uuden perustuslain. Paitsi että se ei tule olemaan perustuslaki. Ja ehkä tämä tapahtuma on jo toteutunut.

(Alkuperäinen artikkeli on julkaistu lehdessä Riff-Raff, Padova, huhtikuu 1993. Artikkeli julkaistu myös englanniksi teoksessa Michael Hardt & Paolo Virno (eds.): Radical Thought in Italy (Minnesota University Press, 1996).

Viitteet:

[1] Condorcet, Marie Jean Antoine (1743-94), ransk. poliitikko ja filosofi. (kääntäjän huom.)

[2] Käsite juontuu henkilöstä nimeltä Pétain, Henri Philippe Omer (1856-1951). Pétain toimi toisen maailmansodan aikana Ranskan rinnakkaishallituksen johdossa ja solmi aselevon Saksan kanssa. (kääntäjän huom.)

[3] Jos on olemassa alue, jolla aseet ja raha, tuotanto ja komento, todellakin kohtaavat, se on kommunikaation alue. Jos kysymys uudesta perustuslaista, termin perinteisessä merkityksessä, on edelleen relevantti, sen merkitys voidaan löytää juuri tältä tasolta. Mutta tällä tasolla me huomaamme, että meillä ei niinkään ole tarvetta ratkaista uusi ongelma vaan pikemminkin meillä on tarve palauttaa se kysymys, jonka proletariaatti on aikaisemmissa kompromisseissa jättänyt sivuun. Entä kuinka kommunikaation ongelma ylipäätään voidaan ratkaista perustuslain kautta? Kommunikaation ongelma on totuuden ongelma - kuinka on mahdollista toteuttaa kompromissia totuudesta? Kuinka on mahdollista, että olisi kaksi mainosta esittämässä väitteitä, jotka ovat vastakkaisia ja ristiriitaisia suhteessa identtiseen esineeseen? Kuinka on mahdollista päästä kompromissiin kuvan ja symbolin alueella? Jotkut saattavat olla eri mieltä ja sanoa, että kommunikaation perustuslaillinen ongelma koskettaa vain epäsuorasti totuuden ongelmaa, ja että se koskettaa suorasti ilmaisun välineiden ongelmaa - joten kompromissi, kuten voimasuhteetkin, on täysin mahdollinen. Tämä erimielisyys on kuitenkin pätevä vain suhteellisesti, tai pikemminkin se on pätevä siihen saakka, kun astutaan sisällissodan vaiheeseen. Ja kun postmodernissa kaikki ajaa kohti sisällissotaa, on hyvin vaikea ymmärtää, missä pisteessä kompromissi kommunikaatiosta voitaisiin saavuttaa.

[4] Menenius, Agrippa Menenius Lamatus, Rooman konsuli 503 eKr. (kääntäjän huom.)