Immateriaalinen työ
Maurizio Lazzarato

Työn järjestämisen uusista muodoista on toteutettu merkittävä määrä empiiristä tutkimusta. Yhdessä vastaavan teoreettisen rikkauden reflektion kanssa, tämä on tehnyt mahdolliseksi uuden käsityksen identifikaation siitä, mitä työ nykyään on ja mitä valtasuhteita siihen liittyy.

Näiden tulosten ensimmäinen synteesi - kehyksessä, joka pyrkii määrittämään teknistä ja subjektiivis-poliittista työväenluokan kokonaisuutta - voidaan ilmaista käsitteellä immateriaalinen työ, määritettynä työksi joka tuottaa hyödykkeen informationaalista ja kulttuurista sisältöä. Immateriaalisen työn käsite viittaa työn kahteen eri aspektiin. Toisaalta, koskien hyödykkeen "informationaalista sisältöä", se viittaa suoraan niihin muutoksiin, joita tapahtuu työprosesseissa suuryrityksissä teollisuus- ja palvelusektoreilla, joissa suoraan työskentelyyn liittyvät taidot ovat kasvavassa määrin taitoja, joihin kuuluu kybernetiikkaa ja tietokoneiden hallintaa (ja horisontaalista sekä vertikaalista kommunikaatiota). Toisaalta, mitä tulee aktiviteettiin, joka tuottaa hyödykkeen "kulttuurista sisältöä", immateriaalinen työ käsittää aktiviteettisarjoja, joita ei normaalisti tunnusteta "työksi" - toisin sanoen, sellaisia aktiviteetteja, jotka liittyvät kulttuuristen ja artististen standardien, muotien, makujen, kuluttajanormien sekä, strategisemmin, yleisen mielipiteen määrittämiseen ja muokkaamiseen. Siinä missä nämä aktiviteetit ovat aiemmin olleet porvariston ja sen lapsien etuoikeutettua aluetta, 1970-luvun lopun jälkeen ne ovat tulleet alueeksi, jota olemme alkaneet nimittää "massaälyksi". Syvälliset muutokset näissä strategisissa sektoreissa ovat radikaalilla tavalla muokanneet - eivät ainoastaan työvoiman kokonaisuutta, hallinnointia ja säätelyä, siis tuotannon järjestämistä - vaan myös, ja syvemmin, intellektuellien roolia ja tehtävää sekä näiden yhteiskunnallista toiminnallisuutta.

"Suuri transformaatio", joka alkoi 1970-luvun alussa, on muuttanut ehdot, joilla kysymys asetetaan. Manuaaliseen työhön liittyy kasvavassa määrin käytäntöjä, joita voidaan nimittää "intellektuaalisiksi", ja uudet kommunikaatioteknologiat vaativat kasvavassa määrin subjektiivisuuksia, jotka ovat tiedollisesti rikkaita. Ei ole kyse vain siitä, että intellektuaalinen työ on tullut asetetuksi kapitalistisen tuotannon normien alaisuuteen. On tapahtunut niin, että "massaäly" on tullut olevaiseksi, ja se on luotu siitä yhdistelmästä, johon kuuluvat kapitalistisen tuotannon vaatimukset sekä ne "itsearvottumisen" muodot, joita kamppailu työtä vastaan on tuottanut. "Mentaalisen ja manuaalisen työn" tai "materiaalisen ja immateriaalisen työn" vanhat kaksijakoisuudet ovat vaarassa epäonnistua tuottavan toiminnan uuden luonteen kuvaamisessa, tämän luonteen joka ottaa koko erottelun käsiteltäväkseen ja muokkaa sitä. Jaot ideoimisen ja toteuttamisen, työn ja luovuuden tai kirjoittajan ja yleisön välillä, ylitetään "työprosessin" sisäisesti sekä samanaikaisesti määrätään uudelleen poliittisena käskynä "arvottumisen prosessin" sisäisesti.

Uudelleenrakennettu työläinen

Kaksikymmentä vuotta kestänyt suurten tehtaiden uudelleenjärjestäminen on johtanut merkilliseen paradoksiin. Erilaiset postfordistiset mallit on rakennettu sekä fordistisen työläisen häviämisen että tuotannon sisäisen (kasvavassa määrin intellektualisoituneen) elävän työn keskeisyyden varaan. Tämän päivän uudelleenjärjestetyssä yrityksessä työläisen työhön kuuluu, kasvavassa määrin ja monilla tasoilla, kyky valita erilaisten vaihtoehtojen välillä sekä tietty vastuullisuuden aste päätöksenteossa. Kommunikaatiososiologien käyttämä "vuorovaikutuspinnan" (interface) käsite tarjoaa sopivan määritelmän tämänkaltaisen työläisen aktiviteetille - pintana erilaisten tehtävien, erilaisten työtiimien, erilaisten hierarkiatasojen jne. välillä. Se mitä nykyaikaiset hallinnointitekniikat etsivät, on "työläisen sielun tuleminen osaksi tehdasta". Työläisen persoonallisuuden sekä subjektiivisuuden täytyy olla vastaanottavaisia organisaatiolle ja komennolle, ja työn laadun sekä määrän organisoiminen tapahtuu juuri immateriaalisuudessa. Tämä työväenluokan työn muuttuminen kontrollin, informaationkäsittelyn työksi, tai päätöksenteon kapasiteetiksi, johon kuuluu subjektiivisuuteen sijoittaminen, vaikuttaa työläisiin monilla tavoin riippuen heidän asemastaan tehdashierarkiassa, mutta se on joka tapauksessa läsnä peruuttamattomana prosessina. Työ voidaan siten määrittää kapasiteetiksi aktivoida ja hallita tuottavaa yhteistyötä. Tässä vaiheessa työläisten odotetaan tulevan "aktiivisiksi subjekteiksi" erilaisten tuotannon funktioiden koordinoinnin suhteen, sen sijaan että olisivat asetettuja sen alaisiksi yksinkertaisessa käskysuhteessa. Saavumme pisteeseen jossa kollektiivisesta oppimisprosessista tulee tuottavuuden sydän, koska ei ole enää kyse olemassa olevien työtehtävien sommittelemisesta ja organisoimisesta, vaan pikemminkin uusien sellaisten etsimisestä.

Subjektiivisuuden sekä sen kollektiivisen muodon, rakentumisen ja kehityksen ongelma on kuitenkin ilmaissut itseään työn organisaation sisäisenä vastakkainasetteluna yhteiskunnallisten luokkien välillä. Minun täytyy huomauttaa, että se mitä yritän selittää, ei ole jokin utopistinen visio uudelleensommittelusta, vaan hyvin todellinen maasto ja olosuhde yhteiskunnallisten luokkien välisessä kamppailussa.

Kapitalistin tarvitsee löytää suora tapa vakiinnuttaa komento yli subjektiivisuuden sinänsä; tehtävien määrääminen ja määrittäminen muuttuu subjektiivisuuksien määräämiseksi. Läntisten yhteiskuntien uusi iskulause on että meidän kaikkien pitäisi "tulla subjekteiksi". Osallistava hallinta on vallan teknologia "subjektiivisten prosessien" luomiseksi ja kontrolloimiseksi. Koska ei ole enää mahdollista rajata subjektiivisuutta pelkästään toimeenpaneviin tehtäviin, tulee tarpeelliseksi, että subjektin kyvykkyys hallinnan, kommunikaation ja luovuuden alueilla tehdään yhteensopivaksi "tuotantoa tuotannon vuoksi" koskevien olosuhteiden kanssa. Siten iskulause "subjektiksi tulemisesta", jääden kauas hierarkian ja yhteistyön tai komennon ja autonomian välisen antagonismin tuhoamisesta, oikeastaan asettaa uudelleen antagonismin korkeammalla tasolla, koska se sekä panee liikkeelle työläisyksilön persoonallisuutta että törmää yhteen sen kanssa. Ensiksikin, meillä on tässä diskurssi joka on autoritaarinen: täytyy ilmaista itseään, täytyy puhua, kommunikoida, tehdä yhteistyötä jne. Tämä "sävy" on niiden ihmisten, joilla oli toimeenpaneva valta taylorismin aikana; vain sisältö on muuttunut. Toiseksi, jos ei ole enää mahdollistaa asettaa ja täsmentää työtehtäviä ja vastuullisuuksia jäykästi (tavalla joka aiemmin tehtiin "tieteellisten" työn tutkimusten yhteydessä), vaan jos, päinvastoin, työtehtävät vaativat nyt yhteistyötä ja kollektiivista koordinointia, siinä tapauksessa kyseisen tuotannon subjektien tulee olla kommunikaatiokykyisiä - heidän täytyy olla työtiimin aktiivisia osallistujia. Kommunikatiivinen suhde (sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti) on siten täysin ennaltamäärätty sekä muodossa että sisällössä; se on asetettu "informaation liikkumisen" alaiseksi ja sen ei odoteta olevan mitään muuta. Subjektista tulee yksinkertaisesti koodaamisen ja rekoodaamisen välittäjä, jonka välittämien viestien tulee olla "puhtaita ja vapaita epäselvyydestä", sellaisen kommunikaatiokontekstin sisäisesti, joka on täydellisesti hallinnon normalisoima. Komennon määräämisen välttämättömyys ja siihen liittyvä väkivalta ottavat normatiivisen kommunikaation muodon.

Hallinnon määräys "kommunikaatiosubjekteiksi tulemisesta" uhkaa olla vielä totalitaarisempi kuin aiempi jäykkä jako mentaalisen ja manuaalisen (ideat ja täytäntöönpano) työn välillä, koska kapitalismi pyrkii sisällyttämään jopa työläisen persoonallisuuden ja subjektiivisuuden arvon tuottamiseen. Pääoma vaatii tilannetta, jossa komento asustaa subjektin sisällä sekä kommunikatiivisen prosessin sisällä. Työläisen tulee olla vastuussa omasta kontrolloimisestaan sekä motivaatiostaan työryhmän sisällä, ilman että esimiehen täytyy puuttua, ja esimiehen rooliksi määrittyykin helpottajana toimiminen. Itse asiassa työnantajat ovat äärimmäisen huolestuneita siitä kaksoisongelmasta jota tämä tuottaa: toisaalta, he ovat pakotettuja tunnistamaan työn autonomian ja vapauden ainoaksi mahdolliseksi tuotannon yhteistyön muodoksi, mutta toisaalta, samanaikaisesti, he ovat pakotettuja (ja tämä on kapitalistille elämän ja kuoleman kysymys) olemaan jakamatta valtaa, jota työn uusi laatu ennakoi. Tämän päivän hallintoajattelu ottaa työläisten subjektiivisuuden harkintaansa vain kodifioidakseen sen tuotannon vaatimuksiin sopivaksi. Ja taas kerran tämä muutosvaihe onnistuu kätkemään sen tosiseikan, että työläisten yksilölliset ja kollektiiviset intressit ja yrityksen intressit eivät ole identtiset.

Olen määrittänyt työväenluokan työn abstraktiksi aktiviteetiksi, johon nykyään kuuluu subjektiivisuuden soveltaminen. Välttääkseni väärinkäsityksiä minun täytyy kuitenkin lisätä, että tämänlaatuinen tuottava toiminta ei rajoitu vain korkeataitoisiin työläisiin; se viittaa tämän päivän työvoiman käyttöarvoon, ja yleisemmin jokaisen jälkiteollisen yhteiskunnan tuottavan subjektin aktiviteetin muotoon. Voidaan sanoa, että korkeataitoisessa, pätevässä työläisessä "kommunikatiivinen malli" on jo annettuna, jo rakentuneena, ja että sen mahdollisuudet on jo määritetty. Sen sijaan nuoressa työläisessä, "epävarmassa" työläisessä, työttömässä nuorisossa me olemme tekemissä puhtaan virtuaalisuuden kanssa, kapasiteetin joka ei ole vielä määritetty mutta jolla jo on samat piirteet kuin jälkiteollisella tuottavalla subjektilla. Tämän kapasiteetin virtuaalisuus ei ole tyhjä eikä epähistoriallinen; pikemminkin se on avautuma ja potentiaalisuus, jolla on historiallisena alkuperänään sekä edeltäjänään fordistisen työläisen "kamppailu työtä vastaan", ja, mitä tulee viimeaikoihin, sosialisaation prosessit, koulutuksellinen muodostuminen sekä kulttuurinen itsearvottuminen.

Tämä työn maailman muutos näyttää yhä ilmeisemmältä kun tutkitaan tuotannon yhteiskunnallista sykliä: toisaalta "diffuusi tehdas" ja tuotannon desentralisaatio sekä toisaalta palveluluontoistumisen monet muodot. Tässä voimme mitata missä määrin immateriaalisen työn sykli on alkanut omaksua strategisen roolin tuotannon globaalissa järjestämisessä. Tutkimuksen, käsitteenmuodostuksen, inhimillisten resurssien hallinnan jne. monenlaiset toiminnot, yhdessä erilaisten palvelullisten aktiviteettien kanssa, on organisoitu tietokoneistetuissa ja multimediatyyppisissä verkostoissa. Nämä ovat ehdot, joissa meidän täytyy ymmärtää tuotannon sykli ja työn organisointi. Tieteellisen työn yhdistämisestä teolliseen ja palvelulliseen työhön on tullut yksi tuottavuuden ensisijaisista lähteistä, ja siitä tulee kasvava tekijä niissä tuotannon sykleissä, jotka sitä organisoivat.

"Immateriaalinen työ" klassisessa merkityksessä

Kaikki jälkiteollisen talouden piirteet (sekä teollisuudessa että yhteiskunnassa kokonaisuudessaan) ovat vahvasti läsnä "immateriaalisen" tuotannon klassisissa muodoissa: audiovisuaalinen tuotanto, mainonta, muoti, ohjelmistotuotanto, valokuvaus, kulttuuriset aktiviteetit jne. Tämänkaltaiset immateriaalisen työn aktiviteetit pakottavat meidät kyseenalaistamaan työn ja työvoiman klassiset merkitykset, koska ne yhdistävät monien erilaisten työtaitojen tuloksia: älylliset taidot, koskien kulttuuris-informatiivista sisältöä; manuaaliset taidot kyvyksi yhdistää luovuutta, mielikuvitusta sekä teknistä ja manuaalista työtä; ja yrittäjätaidot yhteiskunnallisten suhteiden hallinnassa sekä sen yhteiskunnallisen yhteistyön rakentamisessa, jonka osia nämä taidot ovat. Tämä immateriaalinen työ konstituoi itseään muodoin, jotka ovat välittömän kollektiivisia, ja voimme sanoa, että se on olemassa vain virtaamisen ja verkostojen muodossa. Immateriaalisen työn tuotantosyklin organisointi (koska tästä on täsmälleen kyse, kunhan hylkäämme tehdasennakkoluulomme - tuotantosykli) ei ole ilmeisen silmiinpistävä, koska tehtaan neljä seinää eivät määritä sitä. Sijainti jossa se operoi, on ulkopuolella, yhteiskunnassa kokonaisuudessaan, territoriaalisella tasolla jota kutsumme "immateriaalisen työn altaaksi". Pienet ja usein hyvin pienet "tuottavat yksikot" (usein käsittäen vain yhden yksilön) organisoituvat täsmällisiksi, erityiseen tehtävään liittyviksi projekteiksi, ja saattavat olla olemassa vain juuri näiden työtehtävien ajan. Tuotantosykli käy toimimaan vain kun kapitalisti niin edellyttää; kun tehtävä on hoidettu, sykli purkaantuu verkostoihin ja virtoihin, jotka tekevät mahdolliseksi sen tuotannollisten kapasiteettien uusintamisen ja rikastuttamisen. Epävarmuus, äärimmäinen hyväksikäyttäminen, liikkuvuus ja hierarkia ovat metropolitaanisen immateriaalisen työn ilmeisimmät piirteet. Itsenäisen, "itsetyöllistyneen" työläisen nimikkeen takaa me itse asiassa löydämme intellektuaalisen proletaarin, vaikka tämän tunnistavat sellaiseksi vain työnantajat, jotka häntä riistävät. On huomionarvoista, että tämänkaltaisessa työn olemassaolossa tulee lisääntyvässä määrin vaikeaksi erottaa vapaa-aikaa työajasta. Tietyssä mielessä elämästä tulee erottamatonta työstä.

Tätä työn muotoa määrittävät myös todelliset hallinnonjohdolliset funktiot, jotka koostuvat (1) varmasta kyvystä hallita sen sosiaalisia suhteita sekä (2) yhteiskunnallisen yhteistyön saamisesta esiin immateriaalisen työn altaan rakenteissa. Tämänkaltaisen työvoiman laatua määrittävät siten, eivät ainoastaan sen professionaaliset kapasiteetit (jotka tekevät mahdolliseksi hyödykkeen kulttuuris-informatiivisen sisällön rakentamisen), vaan myös sen kyky "hallita" omaa aktiviteettiaan ja toimia muiden immateriaalisen työn koordinoijana (syklin tuotanto ja hallinta). Tämä immateriaalinen työ näyttäytyy "elävän työn" todellisena mutaationa. Tässä olemme melko kaukana tayloristisesta organisoinnin mallista.

Immateriaalinen työ löytää itsensä tuotannon ja kulutuksen uuden suhteen risteyksestä (tai pikemminkin se on vuorovaikutuspinta). Sekä tuottavan yhteistyön että materiaalisen kuluttajasuhteen aktivointi materialisoituu kommunikaatioprosessin sisäisesti ja toimesta. Immateriaalisen työn rooli on edistää jatkuvaa innovaatiota kommunikaation muodoissa ja olosuhteissa (ja siten työssä ja kulutuksessa). Se antaa muotoa ja materialisoi tarpeita, mielikuvitusta, kuluttajamakuja jne. ja nämä tuotteet vuorostaan tulevat tarpeiden, kuvien ja makujen voimakkaiksi tuottajiksi. Immateriaalisen työn kautta tuotetun hyödykkeen erityisyys (sen olennaisen käyttöarvon ollessa peräisin sen arvosta informatiivisena ja kulttuurisena sisältönä) koostuu siitä tosiseikasta, että sitä ei ole tuhottu kulutusteossa, vaan että se pikemminkin laajenee, muuttuu ja luo kuluttajan "ideologista" sekä kulttuurista ympäristöä. Tämä hyödyke ei tuota työvoiman fyysistä kapasiteettia; sen sijaan se muuttaa henkilöä, joka käyttää sitä. Immateriaalinen työ tuottaa ensinnäkin "sosiaalisen suhteen" (innovaation, tuotannon ja kulutuksen suhteen). Vain jos se onnistuu tässä tuotannossa, sen aktiviteetilla on taloudellinen arvo. Tämä aktiviteetti tekee välittömästi ilmeistä jostakin minkä materiaalinen tuotanto oli "kätkenyt", nimittäin siitä että työ ei tuota ainoastaan hyödykkeitä, vaan ensisijaisesti se tuottaa pääomasuhdetta.

Immateriaalisen työn tuottavien synergioiden autonomia

Työni hypoteesi on siis siinä, että immateriaalisen tuotannon sykli ottaa lähtöpisteekseen sosiaalisen työvoiman, joka on itsenäinen, ja joka kykenee organisoimaan sekä omaa työtään että suhteitaan liike-elämän yksiköiden kanssa. Teollisuus ei muodosta eikä luo tätä uutta työvoimaa, vaan yksinkertaisesti ottaa sen haltuunsa ja soveltaa sitä. Teollisuuden kontrolli tämän uuden työvoiman ylitse edellyttää työvoiman itsenäistä organisointia sekä "vapaata yritystoimintaa". Eteneminen tässä maastossa vie meidät työn luonnetta sen organisoinnin postfordistisessa vaiheessa koskevaan keskusteluun. Taloustieteilijöiden keskuudessa tämän problematiikan vallitseva muoto voidaan ilmaista yksittäisellä lausunnolla: immateriaalinen työ toimii niissä organisaatiomuodoissa jotka teollisuuden sentralisaatio sallii. Tästä yhteisestä pohjasta eteenpäin löytyy kaksi eroavaa ajattelutapaa: ensimmäinen on uusklassisen analyysin laajentuma, toinen järjestelmäteorian.

Ensinmainitussa yritys ratkaista ongelma tulee markkinaproblematiikan uudelleenmäärittämisen kautta. Vihjataan että kommunikaatioilmiöiden ja organisoinnin uusien ulottuvuuksien selittämiseksi tulee esitellä, ei vain työn yhteistyö ja intensiteetti, vaan myös muita analyyttisia muuttujia (antropologisia muuttujia? immateriaalisia muuttujia?), ja että tältä perustalta voitaisiin esitellä muita suotuisempien vaihtoehtojen löytämisen tavoitteita jne. Itse asiassa uusklassisella mallilla on huomattavia vaikeuksia vapautua yhtenäisyyden pidäkkeistä, joita yleisen tasapainon teoria asettaa. Työn uudet fenomenologiat, organisaation uudet ulottuvuudet, kommunikaatio, spontaanien synergioiden (yhteisvaikutukset jotka ylittävät osapuolien varsinaisten vaikutusten summan) mahdollisuudet, mukana olevien subjektien autonomia sekä verkostojen itsenäisyys jäivät ennustamatta, ja ne olivat ennustamattomia, mitä tulee siihen yleiseen teoriaan, joka uskoi, että materiaalinen työ ja teollinen talous ovat erottamattomia. Tänään, yhdessä uuden käytettävissä olevan tiedon kanssa, havaitsemme mikrotalouden olevan kapinassa makrotaloutta vastaan, ja klassisen mallin olevan uuden sekä redusoimattoman antropologisen todellisuuden syövyttämä.

Järjestelmäteoria, eliminoiden markkinarajoitteet ja antaen paikan organisaatiolle, on avoimempi työn uudelle fenomenologialle ja erityisesti immateriaalisen työn esiinnousulle. Kehittyneemmissä järjestelmäteorioissa organisaatio käsitetään sekä materiaalisten että immateriaalisten, yksilöllisten ja kollektiivisten tekijöiden yhdistelmäksi, jotka voivat sallia tietyn ryhmän saavuttavan tavoitteensa. Tämän organisationaalisen prosessin menestys vaatii säätelyn välineitä, joko vapaaehtoisia tai automaattisia. Tulee mahdolliseksi tarkastella asioita sosiaalisten synergioiden näkökulmasta, ja immateriaalinen työ voidaan ottaa mukaan sen globaalin tehokkuuden hyveen perusteella. Nämä näkökulmat ovat kuitenkin yhä sidottuja sellaiseen työn organisoinnin sekä sen sosiaalisen alueen kuvaan, jonka sisäisesti taloudellisesta perspektiivistä tehokas aktiviteetti (toisin sanoen, aktiviteetti joka mukautuu tavoitteeseen) täytyy väistämättä käsittää ylijäämäksi suhteessa kollektiivisiin kognitiivisiin mekanismeihin. Sosiologia ja työn mekanismit, ollen järjestelmällisiä disipliinejä, ovat molemmat kykenemättömiä irrottamaan itsensä tästä asemasta.

Uskon, että immateriaalisen työn analyysi sekä sen organisoinnin kuvaaminen voi viedä meidät liike-elämää koskevien teorioiden - oli kyse sitten uusklassisesta tai järjestelmäteoreettisesta koulukunnasta - edellytysten tuolle puolen. Se voi viedä meidät määrittämään, territoriaalisella tasolla, tilaa immateriaalisen työn tuottavien synergioiden radikaalille autonomialle. Voimme siten liikkua vasten vanhoja ajattelukoulukuntia vakiinnuttaaksemme, ratkaisevalla tavalla, "antropo-sosiologian" konstitutiivisen näkökulman.

Kun tämä näkökulma päätyy vallitsemaan yhteiskunnallisessa tuotannossa, havaitsemme että meillä on keskeytymä tuotannon mallien jatkuvuudessa. Tällä tarkoitan, vastoin asemaa joka monilla postfordismin teoreetikoilla on, että en usko tämän uuden työvoiman olevan vain funktionaalisessa asemassa kapitalismin historiallisen vaiheen kannalta sekä sen kasautumis- ja uusintamisprosessien kannalta. Tämä työvoima on "hiljaisen vallankumouksen" tuote, joka esiintyy työn antropologisissa todellisuuksissa sekä sen merkitysten uudelleenhahmottamisissa. Palkkatyö ja suora alaisuus (suhteessa organisaatioon) eivät enää konstituoi kapitalistin ja työläisen sopimussuhteen ensisijaista muotoa. Vallitsevimpana muotona on noussut esiin polymorfinen, itse työllistetty autonominen työ, "intellektuaalinen työläinen" joka on yrittäjä, pistettynä sellaisen markkinan sisään, joka liikkuu alituisesti ajallisesti sekä tilallisesti muutosalttiissa verkostoissa.

Immateriaalisen tuotannon sykli

Tähän pisteeseen saakka olen analysoinut ja rakentanut immateriaalisen työn käsitettä näkökulmasta, joka voidaan määrittää "mikrotaloudelliseksi". Jos nyt tarkastelemme immateriaalista työtä sen tuotantosyklin globaalisuuden suhteen, jonka strateginen vaihe immateriaalinen työ on, voimme nähdä jälkitayloristisen tuotannon piirresarjoja, joita emme aiemmin ole ottaneet huomioon.

Haluan osoittaa erityisesti kuinka arvottumisen prosessi on tapana yhdistää yhteiskunnallisen kommunikaation tuotantoprosessiin ja kuinka näillä kahdella vaiheella (arvottuminen ja kommunikaatio) on välittömästi yhteiskunnallinen ja territoriaalinen ulottuvuus. Immateriaalisen työn käsite edellyttää ja aiheuttaa tuottavan yhteistyön laajentumista, johon sisältyy kommunikaation tuotanto ja uusintaminen sekä siten sen tärkeimmät sisällöt: subjektiivisuus. Jos fordismi yhdisti kulutuksen pääoman uusintamisen prosessiin, postfordismi yhdistää siihen kommunikaation. Rajoitetun taloudellisesta näkökulmasta immateriaalisen työn uusintamisen sykli siirtää paikoiltaan tuotannon ja kulutuksen suhteen, siten kuin sen määrittää "hyveellinen keynesiläinen piiri" siinä missä Pääoman toisen osan marxistiset uusintamisen kaavatkin. Sen sijaan, että puhuisimme "kysynnän ja tarjonnan" kaatamisesta, meidän tulee nyt puhua tuotannon ja kulutuksen suhteen määrittämisestä uudelleen. Kuten näimme aiemmin, kuluttaja on sisäänkirjoitettu tuotteen valmistamiseen perustavanlaatuisella tavalla. Kuluttaja ei ole enää rajoitettu hyödykkeiden kuluttamiseen (niiden tuhoamiseen kuluttamisen toimen myötä). Päinvastoin, tämän kuluttamisen tulee olla tuottavaa tarpeellisten olosuhteiden sekä uusien tuotteiden mukaisesti. Kuluttaminen on siten ensisijaisesti informaation kuluttamista. Kuluttaminen ei ole enää vain tuotteen "toteuttamista", vaan todellinen ja oikea yhteiskunnallinen prosessi, jota tätä nykyä määrittää käsite kommunikaatio.

Massatuotantoteollisuus ja palvelut

Tunnistaaksemme immateriaalisen työn tuotantosyklin ominaispiirteitä meidän on verrattava niitä massatuotantoteollisuuteen ja palveluihin. Jos immateriaalisen työn tuotantosykli paljastaa välittömästi jälkitayloristisen tuotannon salaisuuden (yhteiskunnallinen kommunikaatio ja sitä konstituoiva yhteiskunnallinen suhde tulee tuottavaksi), silloin on mielenkiintoista tutkia miten nämä uudet yhteiskunnalliset suhteet tunkeutuvat teollisuuteen ja palveluihin, ja miten ne pakottavat meitä muotoilemaan ja organisoimaan uudelleen "tuotannon" klassiset muodot.

Massatuotantoteollisuus

Jälkiteollinen yritys ja talous perustuvat informaation käsittelyyn. 1900-luvun yrityksessä informaatio takasi tuotantoprosessin sisäisen toiminnan tarkkailun ja raaka-ainemarkkinoiden (työvoima mukaan lukien) valvonnan. Nyt yritys paneutuu kenttään, joka on tuotantoprosessin ulkopuolella, eli myyntiin ja asiakassuhteisiin. Se on enemmän kiinnostunut myynnistä ja rahoituksesta kuin tuotannosta. Myös "raskaassa" teollisuudessa, kuten autojen valmistuksessa, tuotteen pitää myydä ennen sen valmistamista: auto valmistetaan vasta sen jälkeen kun myyntiverkosto on sen tilannut. Tämä strategia perustuu tiedon tuottamiseen ja kuluttamiseen. Se mobilisoi merkittäviä kommunikaatio- ja markkinointistrategioita saadakseen tietoa (eli ymmärtääkseen markkinoiden suuntauksia) ja kierrättääkseen tietoa (eli rakentaakseen markkinoita). Tayloristisessa ja fordistisessa tuotantojärjestelmässä, esitellen standardihyödykkeiden massakulutuksen, Ford saattoi sanoa kuluttajan saavan valita yhden mustan T5-mallin ja toisen mustan T5-mallin välillä. "Nykyisin standardituote ei ole enää menestyksen resepti, ja autoteollisuuskin, joka oli menneisyydessä malliesimerkki "halpojen" suursarjojen valmistamisesta, haluaa kehua, että se on muuttunut yksilöllisyyden uusteollisuudeksi"¹ - kuten myös laadun.

Suurimmalle osalle liiketoimintaa henkiinjääminen tarkoittaa sellaisten uusien kaupallisten avautumien jatkuvaa etsintää, jotka johtavat jatkuvasti kasvavien, erityyppisten tuotelinjojen syntymiseen. Innovaatio ei ole enää alisteinen pelkästään työn rationalisoinnille, vaan myös kaupallisille aspekteille. Siten näyttää, että jälkiteollinen hyödyke on sellaisen luovan prosessin tulosta, joka sisältää sekä tuottajan että kuluttajan.

Palvelut

Jos siirrymme teollisuudesta "palvelualalle" (esim. pankki- ja vakuutuspalvelut), kuvaamani prosessin piirteet näyttäytyvät vielä korostetummin. Nykyisin me emme pelkästään näe palvelujen kasvavan, vaan näemme myös "palvelusuhteen" kehittymistä. Tayloristisen palvelujen järjestämisen tuolle puolen tapahtuneelle siirtymälle on ominaista tuotannon ja kulutuksen keskinäinen integroituminen, jossa itse asiassa kuluttaja puuttuu aktiivisesti tuotteen rakentamiseen. "Palvelutuotteesta" tulee yhteiskunnallinen rakennelma sekä ideoinnin ja innovaation yhteiskunnallinen prosessi. Palveluteollisuudessa "back-office" -tehtävät (klassiset palvelutyöt) vähentyvät ja "front-office" -tehtävät (asiakaspalvelu) taas kasvavat. On siis tapahtunut inhimillisten resurssien siirtyminen liiketoiminnan puolelta toiselle. Viimeaikaiset sosiologiset analyysit kertovat meille, että mitä enemmän tuote, jota on käsitelty palvelusektorilla, on immateriaalinen, sen enemmän se eroaa tuotannon ja kulutuksen suhteen teollisesta organisointimallista. Muutos tuotannon ja kulutuksen välisessä suhteessa vaikuttaa suoraan palvelujen tuotannon tayloristiseen organisointiin, koska se kyseenalaistaa sekä työn sisällön että sen jaon (ja näin suhde suunnittelun ja toimeenpanon välillä menettää yksipuolisen luonteensa). Jos tuote määritellään kuluttajan toiveiden kautta, ja jos tuote on siten jatkuvassa muutoksessa, tulee yhä vaikeammaksi määritellä palvelujen tuottamisen normit ja vakiinnuttaa "objektiivinen" tehokkuuden mittari.

Immateriaalinen työ

Kaikki nämä jälkiteollisen talouden piirteet (jotka esiintyvät sekä teollisessa massatuotannossa että palvelusektorilla) korostuvat varsinaisessa "immateriaalisessa" tuotannossa. Audiovisuaalista tuotantoa, mainontaa, muotia, ohjelmointia jne. määrittää erityinen suhde tuotannon, markkinoiden ja kuluttajien välillä. Tässä olemme hyvin etäällä tayloristisesta mallista. Immateriaalinen työ jatkuvasti luo ja muuttaa kommunikaation muotoja ja sen ehtoja, ja kommunikaatio sen sijaan toimii välittäjänä tuotannon ja kulutuksen suhteessa. Kuten aiemmin sanoin, immateriaalinen työprosessi tuottaa ensisijaisesti yhteiskunnallisen suhteen - se ei tuota pelkästään hyödykkeitä, vaan myös pääomasuhteen.

Jos tuotanto nykyisin on suoraan yhteiskunnallisen suhteen tuottamista, silloin immateriaalisen työn "raaka-aineet" ovat subjektiivisuus ja "ideologinen" ympäristö, jossa tämä subjektiivisuus elää ja uusiutuu. Subjektiivisuuden tuottaminen lakkaa olemasta pelkästään yhteiskunnallisen kontrollin väline (joka uusintaa kauppasuhteita) ja muuttuu suoraan tuottavaksi, koska meidän jälkiteollisen yhteiskuntamme päämäärä on rakentaa kuluttajaa/kommunikoijaa - ja rakentaa hänet "aktiivisena". Immateriaaliset työläiset (esim. he jotka työskentelevät mainonnan, muodin, markkinoinnin, television, kybernetiikan parissa) tyydyttävät kuluttajakysyntää ja samalla luovat pohjaa tälle kysynnälle. Se tosiasia, että immateriaalinen työ tuottaa samanaikaisesti subjektiivisuutta ja taloudellista arvoa, osoittaa miten kapitalistinen tuotanto on miehittänyt meidän elämämme kokonaisuudessaan ja murtanut kaikki vastakkaisuudet talouden, vallan ja tiedon välillä. Yhteiskunnallinen kommunikaation prosessi (ja sen tärkeimpänä sisältönä subjektiivisuuden tuotanto) muuttuu suoraan tuottavaksi, koska tietyllä tavalla se "tuottaa" tuotantoa. Prosessia, jonka kautta "yhteiskunnallinen" (ja se mikä on vielä yhteiskunnallisempaa eli kieli ja kommunikaatio) tulee "taloudeksi", ei ole vielä tarpeeksi tutkittu. Toisaalta me itse asiassa tunnemme subjektiivisuuden tuottamisen prosessin analyysia, tuottamisen joka on määritetty konstituoivaksi "prosessiksi", joka on erityinen "itsesuhteen" kannalta, ja joka liittyy tiedolle sekä vallalle ominaiseen tuotantoon (kuten tietyissä ranskalaisen jälkistrukturalistisen filosofian osissa), mutta tämä analyysi harvoin kohtaa riittävästi kapitalistisen arvottumisen muotojen kanssa. Toisaalta 1980-luvulla verkosto taloustieteilijöitä ja sosiologeja (ja ennen heitä italialainen jälkioperaistinen traditio) kehitti laajan analyysin "tuotannon yhteiskunnallisista muodoista", mutta tämä analyysi ei integroi tarpeeksi subjektiivisuuden tuotannon analyysia arvon tuottamisen osana. Nyt jälkitayloristista tuotantomuotoa määrittää juuri subjektiivisuuden toimeenpaneminen sekä tuottavan yhteistyön aktivoinnin että hyödykkeiden "kulttuuristen" sisältöjen tuotannon suhteen.

Esteettinen malli

Mutta kuinka yhteiskunnallisen kommunikaation tuotantoprosessi muotoutuu? Kuinka subjektiivisuuden tuotanto tapahtuu tässä prosessissa? Kuinka subjektiivisuuden tuotannosta tulee kuluttajan/kommunikoijan tuottamista ja tämän kulutus- sekä kommunikaatiokapasiteettien tuottamista? Mikä rooli immateriaalisella työllä on tässä prosessissa? Kuten olen jo sanonut, minun hypoteesini on tämä: kommunikaatiotuotannon prosessilla on taipumus tulla välittömästi arvottumisen prosessiksi. Jos menneisyydessä kommunikaatio oli järjestetty pohjimmiltaan kielen keinoin sekä ideologisen ja kirjallisen/artistisen tuotannon instituutioiden kautta, tänään, koska kommunikaatio sijoitetaan yhteydessä teolliseen tuotantoon, se uusinnetaan erityisten teknologisten kaavojen kautta (tiedon, ajatuksen, kuvan, äänen ja kielen uusintamisen teknologiat) sekä niiden organisoinnin ja "hallinnan" muotojen kautta, jotka ovat tuotantomallin kantajia.

Yrityksessä tavoittaa yhteiskunnallisen kommunikaation rakentumisen sekä sen järjestämisen prosessi "taloudellisen" sisäisesti, on hyödyllisempää käyttää "materiaalisen" tuotantomallin sijasta "esteettistä" mallia johon sisältyy tekijä, uusintaminen ja vastaanottaminen. Tämä malli paljastaa aspekteja, jotka perinteisillä taloudellisilla kategorioilla on tapana hämärtää, ja jotka, kuten tulen näyttämään, konstituoivat jälkitaylorististen tuotantovälineiden "erityisiä eroja"². "Esteettinen/ideologinen" tuotantomalli muuttuu pienimuotoiseksi sosiologiseksi malliksi, kaikkine rajoitteineen ja vaikeuksineen, joita sellainen sosiologinen muutos tuo mukanaan. Tekijän, uusintamisen ja vastaanottamisen malli vaatii kaksoismuutoksen: ensinnäkin, tämän luomisprosessin kolmelle vaiheelle täytyy olla välittömästi luonteenomaista niiden yhteiskunnallinen muoto; toiseksi, nämä kolme vaihetta tulee ymmärtää todellisen tuotantosyklin artikulaatioina.³

"Tekijän" täytyy menettää yksilöllinen ulottuvuutensa ja muuttua teollisesti järjestetyksi tuotantoprosessiksi (johon sisältyvät työnjako, sijoitukset, käskyt jne.), "uusintamisesta" tulee massauusintamista, joka on organisoitu hyödyntavoittelun tarpeiden mukaan, ja yleisöllä ("vastaanottaminen") on taipumus tulla kuluttajaksi/kommunikoijaksi. Tässä sosialisaation ja järjestykseen sisällyttämisen prosessissa, joka tapahtuu intellektuaalisen toiminnan talouden sisäisesti, "ideologisella" tuotteella on tapana omaksua hyödykemuotoisuus. Minun täytyy kuitenkin korostaa, että tämän prosessin järjestäminen, kapitalistisen logiikan sekä sen tuotteiden hyödykkeiksi muuttumisen alaisuudessa, ei tuhoa esteettisen tuotannon erityisyyttä, toisin sanoen tekijän ja yleisön luovaa suhdetta.

Immateriaalisen työn syklin erityiset erot

Sallikaa minun lyhyesti alleviivata niiden "vaiheiden" erityiset erot, jotka panevat kokoon immateriaalisen työn tuotantosyklin (immateriaalinen työ sinänsä, sen "ideologiset/hyödykkeelliset tuotteet" sekä "yleisö/kuluttaja") suhteessa "pääoman" uusintamisen klassisiin muotoihin.

Mitä tulee immateriaalisen työn olemiseen "tekijä", on välttämätöntä korostaa sen tuottavien synergioiden radikaalia autonomiaa. Kuten olemme nähneet, immateriaalinen työ pakottaa meidät kyseenalaistamaan työn ja työvoiman klassiset määritelmät, koska se on seurausta erilaisten osaamisen tyyppien synteesistä: intellektuaaliset taidot, manuaaliset taidot ja yrittäjätaidot. Immateriaalinen työ rakentaa itseään välittömän kollektiivisissa muodoissa, jotka ovat olemassa verkostoina ja virtoina. Tämän yhteistyön muodon ja näiden taitojen "käyttöarvon" asettaminen kapitalistisen logiikan alaisuuteen ei vie pois immateriaalisen työn autonomiaa ja rakentumista. Sen sijaan se avaa antagonismeja ja ristiriitoja, jotka - käyttääksemme jälleen marxilaista kaavaa - edellyttävät vähintäänkin "uutta selonteon muotoa".

"Ideologisesta tuotteesta" tulee joka suhteessa hyödyke. Käsite ideologinen ei kuvaa tuotetta todellisuuden "heijastumana", vääränä tai totena todellisuuden tietoisuutena. Ideologiset tuotteet tuottavat, sen sijaan, uusia todellisuuden kerrostumisia; ne ovat risteyskohta, jossa inhimillinen voima, tieto ja toiminta kohtaavat. Uudet näkemisen ja tietämisen muodot vaativat uusia teknologioita, ja uudet teknologiat vaativat uusia näkemisen ja tietämisen muotoja. Nämä ideologiset tuotteet ovat täysin yhteiskunnallisen kommunikaation muotoutumisen prosessien sisäisiä; toisin sanoen, ne ovat samanaikaisesti näiden prosessien sekä tuloksia että edellytyksiä. Ideologisten tuotteiden yhdistelmä rakentaa inhimillistä ideologista ympäristöä. Ideologiset tuotteet muuttuvat hyödykkeiksi koskaan menettämättä erityisyyttään; toisin sanoen, ne ovat aina osoitettuja jollekulle, ne ovat "ideaalisesti merkitseviä", ja siten ne asettavat "merkityksen" ongelman.

Yleisöllä on taipumuksena tulla kuluttajan malliksi (yleisö/asiakas). Yleisöllä (käyttäjän merkityksessä - lukija, musiikinkuuntelija, televisioyleisö), jolle tekijä esittää, on juuri sellainen kaksinainen tuottava tehtävä. Ensinnäkin, yleisö on, ideologisen tuotteen vastaanottajana, perustavanlaatuinen elementti tuotantoprosessissa. Toiseksi, yleisö on tuottava niillä vastaanottamisen keinoilla, jotka antavat tuotteelle "paikan elämässä" (toisin sanoen, jotka yhdistävät sen yhteiskunnalliseen kommunikaatioon) ja sallivat sen elää sekä kehittyä. Tästä näkökulmasta vastaanottaminen on siten luova teko ja olennainen osa tuotetta. Tuotteen muuttuminen hyödykkeeksi ei voi tuhota tätä "luovuuden" kaksoisprosessia; sen täytyy sen sijaan omaksua se sellaisena kuin se on sekä yrittää kontrolloida sitä ja alistaa se omille arvoilleen.

Siten se mitä tuotteen muuttuminen hyödykkeeksi ei pysty liikuttamaan, on tapahtuman luonne, avoin luomisprosessi, joka vakiinnutetaan immateriaalisen työn ja yleisön välillä, ja jota organisoi kommunikaatio. Jos tämä avoin luomisprosessi on immateriaalisessa tuotannossa tapahtuvien innovaatioiden esittelijä, yrittäjää estetään vetäytymästä "arvoista", joita yleisö/kuluttaja tuottaa, jotta voidaan edistää kulutusta sekä sen lakkaamatonta uudistamista. Nämä arvot edellyttävät olemisen ja elämisen muotoja, jotka tukevat niitä. Ensin arvot "laitetaan toimimaan". Ideologisen tuotteen muuttuminen hyödykkeeksi vääristää ja aiheuttaa poikkeumia koskien sitä yhteiskunnallista imaginaarisuutta, joka tuotetaan elämisen muodoissa, mutta samanaikaisesti hyödykkeen tuottamisen täytyy tunnistaa oma voimattomuutensa mitä tulee sen omaan tuottamiseen. Toinen seuraus on siinä, että elämisen muodot (kollektiivisissa ja yhteistyöllisissä muodoissaan) ovat nyt innovaatiolähde.

Immateriaalisen työn syklin eri "vaiheiden" analyysi sallii minun esittää hypoteesin, että se mikä on "tuottavaa", on yhteiskunnallisen suhteen kokonaisuus (tässä esitettynä tekijä-työ-yleisö -suhteena) niiden menettelytapojen mukaisesti, jotka suoraan tuovat peliin mukaan "merkityksen". Tämän tyyppisen tuotannon erityisyys ei ainoastaan jätä jälkeään tuotantoprosessin "muotoon" vakiinnuttamalla uuden suhteen tuotannon ja kulutuksen välille, vaan myös asettaa legitimiteettiongelman tämän prosessin kapitalistiselle käyttöönotolle. Tätä yhteistyötä ei talous voi missään tapauksessa ennaltamäärätä, koska se on tekemisissä itse yhteiskunnan elämän kanssa. "Talous" voi vain ottaa käyttöön tämän yhteistyön muodot ja tuotteet, normalisoiden ja standardisoiden ne. Luovat ja innovatiiviset elementit ovat tiiviisti yhteydessä arvoihin, jotka vain elämisen muodot voivat tuottaa. Jälkiteollisissa yhteiskunnissa luovuus ja tuottavuus majailevat toisaalta elämisen muotojen ja niiden tuottamien arvojen välisessä dialektiikassa sekä toisaalta niitä konstituoivien subjektien aktiviteeteissa. Oikeutus, jonka ("schumpeterilainen") yrittäjä löysi innovaatiokapasiteetistaan, on menettänyt pohjansa. Koska kapitalistinen yrittäjä ei tuota immateriaalisen työn muotoja ja sisältöjä, hän ei tuota edes innovaatiota. Taloudelle jää immateriaalisen työn aktiviteetin hallinta ja sääntely sekä laitteiden kehittäminen yleisön/kuluttajan kontrollille ja luomiselle, kommunikaation ja informaatioteknologioiden sekä niiden organisationaalisten prosessien kontrollin kautta.

Luominen ja intellektuaalinen työ

Nämä lyhyet pohdiskelut sallivat meidän alkaa kyseenalaistamaan intellektuaaliselle työlle erityistä luomisen sekä diffuusion mallia ja menemään "yksilöllisyyden" ilmaisuksi tai "ylempien" luokkien isänperinnöksi käsitetyn luovuuden tuolle puolen. Simmelin tai Bakhtinin työt, jotka on laadittu aikana jolloin immateriaalinen tuotanto oli juuri alkanut tulemaan "tuottavaksi", näyttävät meille kaksi täysin erilaista tapaa esittää immateriaalisen työn ja yhteiskunnan suhde. Ensimmäinen, Simmelin, pysyy täysin sijoitettuna manuaalisen ja intellektuaalisen työn jakoon ja antaa meille intellektuaalisen työn luovuuden teorian. Toinen, Bakhtinin, kieltäytymisessään hyväksyä kapitalistista työnjakoa, valottaa yhteiskunnallisen luovuuden teoriaa. Itse asiassa Simmel selittää "muodin" tehtävän imitaation ilmiön tai luokkasuhteiden sääntelemän ja komentaman eronteon kautta. Siten keskiluokkien ylemmät tasot ovat niitä, jotka luovat muotia, ja joita alemmat luokat pyrkivät imitoimaan. Tässä muoti toimii kuin esteenä, joka lakkaamattomasti nousee esiin koska se lakkaamattomasti hakataan alas. Kiinnostavaa tässä keskustelussa on se, että tämän käsityksen mukaan luomisen immateriaalinen työ rajoittuu erityiseen yhteiskunnalliseen ryhmään ja levittyy ainoastaan imitaation kautta. Syvemmällä tasolla tämä malli hyväksyy työnjaon, joka perustuu manuaalisen ja intellektuaalisen työn vastakkainasetteluun, jolla on loppunaan luomisen ja innovaation yhteiskunnallisen prosessin sääntely sekä "mystifikaatio". Jos tällä mallilla on jokin todennäköisyys vastata immateriaalisen työn markkinadynamiikkaa massatuotannon syntymähetkellä (jonka vaikutuksia Simmel älykkäästi ennakoi), sitä ei voida hyödyntää selittämään immateriaalisen työn ja kuluttaja-yleisön suhdetta jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Bakhtin sen sijaan määrittää immateriaalisen työn "materiaalisen työn ja intellektuaalisen työn" välisen jaon syrjäyttäjäksi ja näyttää kuinka luovuus on yhteiskunnallinen prosessi. Itse asiassa tutkimustyöllä, joka koskee Bakhtinin ja muun Leningradin (Pietarin) piirin "esteettistä tuotantoa", on tämä sama sosiaalinen fokusointi. Juuri tämä tutkimuslinja vaikuttaa kaikkein lupaavimmalta teorian kehittämiseksi immateriaalisen tuotannon yhteiskunnallisesta syklistä.

Maurizio Lazzarato



Viitteet:

1) Yves Clot, "Renouveau de l'industrialisme et activité philosophique", Futur antérieur, no. 10 (1922): 22

2) Tämän tuotannon sekä luovat että yhteiskunnalliset elementit rohkaisevat minua panemaan alttiiksi "esteettisen mallin" käyttämisen. On kiinnostavaa nähdä kuinka voisi päätyä tähän uuteen työn käsitteeseen aloittamalla joko artistisesta toiminnasta (situationistien tapaan) tai perinteisestä tehdastoiminnasta (italialaisten työläisteorioiden tapaan), molempien nojatessa juuri marxilaiseen "elävän työn" käsitteeseen.

3) Walter Benjamin on jo analysoinut kuinka 1800-luvun lopusta saakka sekä artistinen tuotanto että uusintaminen, yhdessä niiden havainnoinnin kanssa, ovat omaksuneet kollektiivisen luonteen. En voi tässä enempää tarkastella hänen töitään, mutta ne ovat hyvin perustavanlaatuisia mitä tahansa immateriaalisen työn tai sen uusintamismuotojen genealogiaa varten.