Lenin Englannissa
Mario Tronti

Uusi aikakausi luokkataistelussa on alkanut. Tehtaissa organisoidun voiman väkivaltaisen todellisuuden kautta työläiset ovat pakottaneet kapitalistit tähän tosiasiaan. Pääoman valta näyttäytyy vahvana ja vakaana... voimatasapaino näyttää olevan työläisille epäedullinen... ja juuri sillä hetkellä kun pääoman valta näyttää olevan vahvimmillaan, me näemme, kuinka syvällisesti se onkaan työväenluokan voiman uhan läpäisemä.

On helppo olla näkemättä tätä tilannetta. Meidän pitää tutkia, pitkään ja lujasti, työväestön luokkatilannetta. Kapitalistisella yhteiskunnalla on omat taloudelliset kehityslakinsa: taloustieteilijät keksivät ne, hallitukset ovat pakottaneet meidät niiden alaisuuteen ja työläiset kärsivät niistä. Mutta kuka tulee keksimään työväenluokan kehityslait? Pääomalla on historiansa ja sen omat historioitsijat kirjoittavat sitä - mutta kuka kirjoittaa työväenluokan historiaa? Kapitalistinen riisto voi pakottaa ihmisiä sen poliittisen komennon alaisuuteen lukemattomilla eri tavoilla, mutta miten me tuomme esille sen muodon, jonka työläisten diktatuuri tulee saamaan kun työläiset organisoituvat johtavaksi luokaksi? Tämä on räjähtävää materiaalia; se on syvällisesti yhteiskunnallista; meidän on koettava, työskenneltävä tilanteen sisältä, ja työskenneltävä kärsivällisesti.

Myös me olemme asettaneet pääoman kehityksen ensisijaiseksi ja työläisten taistelut sen seuraukseksi. Tämä käsite on virheellinen ja meidän on käännettävä asetelma päälaelleen, käännettävä polariteetit ja aloitettava uudestaan alusta, ja alku on työväenluokan luokkataistelu. Yhteiskunnallisesti kehittyneen pääoman tasolla kapitalistinen kehitys muuttuu työväenluokan taisteluille alisteiseksi. Se seuraa niitä ja se säätää tuotantonsa poliittisen mekanismin niiden mukaan.

Kyseessä ei ole retorinen väite. Sen tarkoitus ei myöskään ole uskomme palauttaminen. Tietysti meidän on pikaisesti pyyhittävä pois tunne työväenluokan tappiosta, tunne, joka on masentanut kymmenien vuosien aikana tätä liikettä, joka on syntymästään saakka ollut aikakautemme ainoa vallankumouksellinen liike. Mutta käytännön tarve ei ole koskaan riittävä perusta tieteellisille teeseille: teesien on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan tukevalla ja monimutkaisella materiaalisten ja historiallisten faktojen maaperällä. Ja ne on todistettu oikeaksi: kesäkuussa 1848 (tämä kohtalokas kuukausi, jota porvaristo on tuhat kertaa kironnut), ehkä jopa aiemmin, työväenluokka astui näyttämölle, eikä se ole siltä enää poistunut. Eri aikakausina työläiset ovat vapaaehtoisesti esiintyneet eri rooleissa - näyttelijänä, kuiskaajana tai teknikkona - kuitenkin aina odottaen hetkeä, jolloin miehittää teatteri ja hyökätä yleisöä vastaan. Miten sitten työväenluokka näyttäytyy nykypäivän näyttämöllä?

Meidän uusi lähestymistapamme luokkataisteluun perustuu väitteeseen, että sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla työväenluokan spesifinen aktuelli poliittinen tilanne johtaa pääoman kehityksen muotoja. Tämän perusteella meidän on ymmärrettävä yhteiskunnallisten suhteiden verkoston kokonaisuutta.

Jos tarkastelemme tämän suhdeverkoston materiaalisia piirteitä katsomalla "markkinoiden ongelmaa kapitalistisessa tuotannossa", voimme nähdä, että maailmanmarkkinat ovat rakennemuutoksen kourissa, prosessissa, jonka alun voimme ajoittaa kehitystä pidättelevän stalinismin kuristuksen loppumiseen. Työväenluokan näkökulma kuitenkin etsii poliittista selitystä. Yhdistettyjen maailmanmarkkinoiden merkitys nykyisin on siinä, että ne vievät työvoiman sosiaalisen kontrollin kansainväliselle tasolle. On mahdollista - vaikkakin vaikeaa - järjestää rajallisen vapaakauppa-alueen sisällä hyödykkeiden tuotantoa, mutta ei ole mahdollista kontrolloida työväenluokan liikettä. Historiallisesti työläisten työvoima kansainvälisellä tasolla oli alusta saakka homogeenistä, ja pitkän historiallisen ajanjakson aikana se on pakottanut pääoman tulemaan homogeeniseksi samalle tasolle. Ja nykyisin työväenluokan liikkeen yhtenäisyys maailmanlaajuisella tasolla on se, joka pakottaa pääoman pikaisesti uuteen villiin yhtenäiseen vastaukseen.

Mutta kun sanomme, että on olemassa yhtenäisyys kansainvälisen työväenluokan liikkeissä - miten me voimme sen ymmärtää? Virallisen työväenliikkeen institutionaaliset tahot synnyttävät kaikkialle vain jakautumisia, kapitalistiset rakenteet taas yhdistävät kokonaisuuden, mutta tietysti vain pääoman intressien mukaisesti. Poliittista taistelua ei voida mitata ja todistaa pelkästään empiirisillä keinoilla. Ainoa tapa todistaa työväestön yhtenäisyyttä on käynnistää sen organisointi. Vasta silloin me voimme nähdä, että luokkayhtenäisyyden uudet muodot ovat kokonaisuudessaan sisällytetty työväenluokan uusiin taistelumuotoihin ja näin ollen taistelun kenttä on

Tällä tasolla työväenluokan poliittinen tilanne ei ole koskaan ollut selkeämpi: aina kun historiassa kohtaamme keskittyneen teollisen työvoiman yhteiskunnallisen massan, me näemme yhdellä vilkaisulla samat kollektiiviset käyttäytymismallit, samat perustoimintamuodot, ja saman yhtenäisen poliittisen kasvun. Suunniteltu ei-yhteistyö kapitalistien kanssa, organisoitu passiivisuus, poleemiset odotukset, poliittinen kieltäytyminen ja alituinen taistelujen jatkuvuus - nämä ovat ne spesifiset historialliset muodot, joissa työväenluokan taistelu on yleistymässä ja kehittymässä. Ne ovat muuttuvan tilanteen muuttuvia muotoja, joissa työläiset ovat jo menneet vanhojen Organisaatioiden yli, mutta eivät silti ole saavuttaneet uutta organisaatiota. Poliittisen organisaation tyhjiö. Olkoon se sitten reformistinen tai vallankumouksellinen tyhjiö. Me olemme saavuttaneet välivaiheen työväenluokan historiassa: meidän on tutkittava tilannetta syvällisesti ja ymmärrettävä sen implikaatiot: se on ratkaiseva tehtävä poliittisten seurauksien tasolla.

Ensimmäinen seuraus - eikä tämä meitä yllätä - on vaikeus: miten me voimme ymmärtää luokan materiaalista liikettä, kun puuttuu instituutioiden taso, joka vastaisi tämän liikkeen tasoa ts. kun puuttuvat ne kanavat, joiden kautta luokkatietoisuus saa yleisen ilmauksensa? Tilanne vaatii suurta teoreettista ponnistusta (ja vielä suurempaa kykyä tuottaa abstraktioita), mutta samalla sillä on myös selkeämpi käytännön funktio: meidän on pakko analysoida työväenluokkaa autonomisesti työväenluokan poliittisesta liikkeestä.

Toinen seuraus on se, että kohtaamme ristiriitaisuuksia ja epävarmuuksia luokan poliittisissa liikkeissä. On selvä, että jos työväenluokalla on vallankumouksellinen poliittinen organisaatio, se voi tähdätä vaikka minne, hyväksikäyttämällä kapitalistisen reformismin korkeinta kehityspistettä. Pääoman yhdistämisprosessista kansainvälisellä tasolla voi tulla materiaalinen perusta työväenluokan poliittiselle yhdistymiselle (ja tässä merkityksessä positiivinen strateginen momentti vallankumoukselle) vain jos sitä ei saata pelkästään luokan vallankumouksellinen kasvu, mutta myös luokkaorganisaatio. Jos organisaatio puuttuu, koko prosessi toimii pääoman hyväksi, yksipuolisena järjestelmän taktisena tasapainottamisen momenttina, näennäisesti integroiden työväenluokan vallitsevaan järjestelmään.

Italialaisen kapitalismin historiallinen projekti - ts. orgaaninen poliittinen sovinto katolilaisten ja sosialistien välillä - voi kenties uudelleen avata tien vallankumoukselliselle prosessille klassisia linjauksia pitkin, jos sitä käytetään antamaan (italialaisille) työläisille työväenluokan puolue, joka on omistautunut suoralle oppositiolle kapitalistista järjestelmää vastaan pääoman luokkadiktatuurin demokraattisessa vaiheessa. Ilman puoluetta kapitalistisen riiston komento tulee tulevaisuudessa muuttumaan vakaammaksi ja työläisiä pakotetaan etsimään uusia polkuja vallankumoukselleen. Vaikka objektiivisesti työväenluokka pakottaa pääomaa määrättyihin päätöksiin, on myös totta, että pääoma käyttää näitä päätöksiä työväestöä vastaan. Pääoma on tällä hetkellä paremmin organisoitu kuin työväenluokka: ne valinnat, joihin työväenluokka pakottaa pääoman, sisältävät riskin, että ne vahvistavat pääomaa. Tämä tekee niiden välittömästä vastustamisesta työväestön välittömän intressin.

Nykyisin työväenluokan strateginen näkökulma on niin selkeä, että me hämmästelemme, miten se on vasta nyt saavuttamassa kypsyytensä täydellisen rikkauden. Työväestö on keksinyt (tai uudelleenkeksinyt) todellisen salaisuuden, joka tulee olemaan luokkavihollisten kuolemantuomio: poliittinen kyky pakottaa pääomaa reformismin tielle ja käyttää hyväksi reformismia työväenluokan vallankumouksen hyväksi. Mutta työväenluokan nykyinen taktinen tilanne - luokka ilman luokkaorganisaatiota - on, ja sen on pakostikin oltava, vähemmän selkeä. Työväenluokka on edelleen pakotettu käyttämään hyväksi niitä ristiriitoja, jotka synnyttävät kriisiä kapitalistisen reformismin sisällä, sen on pelattava niitä kortteja, jotka hidastavat kapitalistista kehitystä, koska se tietää ja aistii, että vapaiden käsien antaminen pääoman reformismille työväenluokan poliittisen organisaation puuttuessa tarkoittaisi pitkäksi ajaksi koko vallankumouksellisen prosessin jäähdyttämistä (ja jos tällainen organisaatio olisi olemassa, sen olisi avattava tämä prosessi välittömästi). Näin ollen kahden reformismin muodon - pääoman ja työväenliikkeen reformismin - on kohdattava, mutta ainoastaan työväenluokan suoran toiminnan seurauksena. Jos aloite on kokonaisuudessaan kapitalistien käsissä, kuten nyt, työläisten välitön intressi on pitää ne erossa. Taktisesta näkökulmasta on korrektia, että kohtaaminen toteutuu ainoastaan silloin kun työväenluokka on kokenut ei pelkästään taistelun, vaan myös vallankumouksellisen taistelun, ja sen puitteissa kokenut myös vaihtoehtoisia organisaatiomuotoja. Tällä tasolla kapitalistisen reformismin ja työväenliikkeen reformismin historiallinen kohtaaminen voi tarkoittaa vallankumouksellisen prosessin alkua. Mutta meidän nykyinen tilanteemme on erilainen: se vielä edeltää ja valmistaa tietä myöhemmälle vaiheelle. Tästä seuraa sekä työläisten strateginen tuki pääoman kehitykselle yleensä että heidän taktinen vastustuksensa tämän kehityksen spesifisiä muotoja kohtaan. Tänään työväenluokka siis kohtaa ristiriidan taktiikan ja strategian välillä.

Toisin sanoen taktiikan poliittinen momentti ja strategian teoreettinen momentti ovat keskenään ristiriidassa, monimutkaisessa ja erittäin sovitetussa tilanteessa vallankumouksellisen organisaation ja työväenluokan tieteen välillä. Nykyisin teoreettisella tasolla työläisten näkökulman on oltava rajoittamaton, se ei saa rajata itseään, sen on hypättävä eteenpäin transsendenssin avulla ja kiellettävä kaikki empiiriset todisteet, joita pikkuporvarillinen älyn pelkuruus aina vaatii. Työväenluokan ajattelussa keksimisen momentti on palannut takaisin. Systeemirakentamisen, toistamisen ja yksinkertaistamisen - nostettuina systemaattisen diskurssin tasolle - päivät ovat ohi. Se mitä tarvitsemme nyt on uusi alku, ehdottoman yksipuolisella luokkalogiikalla, rohkeasti ja päättäväisesti, ja kaukaisella ironialla muita kohtaan.

Tätä ei pidä sekoittaa poliittisen ohjelman rakentamiseen; meidän on vastustettava sitä kiusausta, että veisimme tämän teoreettisen katsauksen välittömästi poliittisen taistelun areenalle - taistelun, joka on artikuloitu määrättyjen sisältöjen perusteella, jotka joissakin tapauksissa voivat olla peräti ristiriidassa (melko oikeutetusti) teoreettisten lauseiden kanssa. Koskien suoria taisteluja, suoraa organisaatiota, suoraa toimintaa ja käytännön ongelmien käytännön ratkaisuja annetussa luokkatilanteessa, jossa työläiset ovat - kaikki nämä ovat mittareita, joita liike tarvitsee omaa kehitystään varten. Vain toissijaisesti niitä voidaan arvioida yleisestä perspektiivistä, joka subjektiivisesti pakottaa luokkavihollisen hyväksymään näitä.

Mutta teorian ja politiikan erottaminen on ainoastaan taktiikan ja strategian välisen ristiriidan seurausta. Molemmilla on oma materiaalinen perustansa hitaasti kehittyvässä prosessissa, jossa luokka ja sen historialliset organisaatiot - "työväenluokka" ja "työväenliike" - ensin erotetaan ja sitten asetetaan vastakkain. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä ja minne se vie meidät? Ensinnäkin on sanottava, että lähestymistapamme tavoite on poliittisesti korrektin suhteen rakentaminen näiden kahden momentin välillä. Niiden välistä eroa ei voida teoreettisesti perustella eikä vastakkainasettelua voida hyväksyä missään vaiheessa, ei edes väliaikaisesti. Jos osa työväenliikkeestä löytää uudestaan tiensä vallankumoukseen sellaisena kuin työväenluokka sen tuo esille, silloin yhtenäistymisen prosessi on helpompi, nopeampi ja turvallisempi. Toisessa tapauksessa vallankumouksellinen prosessi tulee olemaan vähemmän selvä, vähemmän ratkaiseva, pitempi ja dramaattisempi. On helppo nähdä se vääristävä työ, jota vanhat organisaatiot tekevät työväenluokan uusien taistelujen suhteessa. Mutta on vaikeampi tuoda esille se suhde, jonka avulla työläiset jatkuvasti ja tietoisesti käyttävät hyväksi instituutioita, joiden pääoma edelleen uskoo olevan organisoitujen työläisten liike.

Työväenluokka on luovuttanut sen perinteisten organisaatioiden käsiin kaikki taktiset ongelmat ja varannut itselleen autonomisen strategisen vision, joka on vapaa kaikista rajoitteista ja kompromisseista. Taas kerran väliaikaisesti tulevat esille vallankumouksellinen strategia ja reformistinen taktiikka, vaikkakin usein tilanne näyttäisi olevan päinvastainen. Näyttäisi siltä, että työläiset elävät nyt sopusoinnussa järjestelmän kanssa ja vain joskus joutuvat konfliktiin sen kanssa: mutta tämä on yhteiskunnallisten suhteiden "porvarillinen" näköharha. Todellisuudessa myös mitäänsanomattomat ammattiyhdistykselliset kohtaukset ovat poliittisella tasolla työläisille harjoituksia heidän taistelulleen vallasta: tällä tavalla he suhtautuvat näihin taisteluihin, käyttävät niitä, ja sen jälkeen kuin ne on käytetty, palauttavat ne pomoille. Tosiasiallisesti klassinen marxistinen teesi, että ammattiyhdistyksille kuuluu taktinen ja puolueelle strateginen momentti, on edelleen totta työläisille. Tämä johtuu siitä, että jos edelleen on olemassa linkki työväenluokan ja ammattiyhdistyksien välillä, se ei enää ole olemassa luokan ja Puolueen välillä. Tämä on se tosiasia, joka vapauttaa strategisen perspektiivin välittömistä organisatorisista tehtävistä; se erottaa tilapäisesti luokkataistelun luokkaorganisaatiosta, se erottaa taistelun momentin tilapäisistä organisaatiomuodoista - ja kaikki tämä on seurausta Sosialistisen reformismin historiallisesta epäonnistumisesta, ja samalla se on premissi työväenluokan vallankumouksen poliittiselle kehittymiselle.

Teoreettinen tutkimus ja käytännön politiikka on pakotettava - väkivaltaisesti jos tarve vaatii - keskittymään ei kapitalismiin, vaan vallankumouksen kehitykseen. Meillä ei ole malleja, joita voisimme seurata. Menneiden kokemuksien historiaa tarvitaan ainoastaan vapautuaksemme niistä kokemuksista. Meidän on luotettava uudentyyppiseen tieteelliseen tulkintaan. Me tiedämme, että koko kehitysprosessi on materiaalisesti sisällytetty työväenluokan taistelujen uudelle tasolle. Näin ollen meidän lähtökohtamme on oltava työväenluokan taistelujen määrätyissä muodoissa, jotka laittavat liikkeelle määrätyn tyyppistä kapitalistista kehitystä, joka kulkee vallankumouksen suuntaan. Meidän on arvioitava miten artikuloida nämä työväenluokan kokemukset valitsemalla subjektiivisesti ne tärkeimmät hermopisteet, joissa on mahdollista iskeä kapitalistiseen tuotantoon. Ja tämän perusteella, kokeilemalla ja uudelleen kokeilemalla, voimme lähestyä kysymystä siitä kuinka synnyttää suhde, uusi ja aktuelli organisaatio, joka voi kohdata näitä taisteluja. Sitten me voimme kenties todeta, että "organisatoriset ihmeet" ovat aina tapahtuneet niissä ihmeiden kaltaisissa taisteluissa, joita työväenluokka on vienyt eteenpäin, ja joista kukaan ei halua tietää mitään, mutta jotka kokonaan omin avuin tekevät ja ovat tehneet vallankumouksellisempaa historiaa kuin kaikki vallankumoukset, joita kolonialisoidut ihmiset ovat ikinä tehneet.

Mutta tämä käytännön työ, joka artikuloituu tehtaista käsin, ja joka toimii yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden tasolla, tarvitsee jatkuvaa arviointia ja sellaista poliittista tasoa, joka kykenee yleistämään niitä. Tämä on uuden tyyppinen poliittinen taso, joka vaatii meitä organisoimaan työväenluokan lehteä sen uudessa muodossa. Sen ei pidä olla tarkoitettu välittömästi kertomaan tai heijastamaan kaikkia spesifisiä taistelukokemuksia; sen tehtävänä on pikemminkin keskittää nämä kokemukset yleiseen poliittiseen lähestymistapaan. Tässä merkityksessä lehti voi olla tiettyjen taisteluinstanssien strategisen arvon arviointia. Muodollinen proseduuri, jolla kyseisiä arvioita voidaan viedä eteenpäin, on käännettävä päälaelleen. Poliittisen lähestymistavan on verifioitava tiettyjen taistelujen oikeassaolemista eikä päinvastoin. Koska näin poliittisesta lähestymistavasta tulee työväenluokan kokonaisnäkemys ja sen todellinen aktuelli tilanne. Ja on helppo nähdä miten tämä lähestymistapa vie meidät kauas leninistisestä näkemyksestä työväenluokan lehdestä, joka nähtiin kollektiivisena organisaattorina, joka perustui bolsevistiseen luokan organisaatioon ja Puolueeseen tai ennakoi niitä. Nämä ovat mahdottomia päämääriä nykyisellä luokkataistelun tasolla: se taso, jolta meidän on lähdettävä etsimisen tielle ei vaadi etujoukkojen poliittista organisaatiota vaan kokonaisuuden poliittista organisaatiota, sen kompaktin yhteiskunnallisen massan organisoimista, jollaiseksi työväenluokka on tullut, sen poliittisen kypsyyden korkeassa vaiheessa. Luokka, joka juuri näiden piirteiden vuoksi on ainoa vallankumouksellinen voima, joka ylpeänä ja uhkaavana, kontrolloi nykyistä asiantilaa.

Me tiedämme sen. Ja Lenin tiesi sen ennen meitä. Ja ennen Leniniä, myös Marx tiedosti, oman kokemuksensa perusteella, miten organisaatioon siirtyminen on vaikeinta. Taistelujen jatkuvuus on yksinkertainen asia: työläiset tarvitsevat vain toisiaan, ja pomoja, jotka ovat heitä vastaan. Mutta organisaation jatkuvuus on harvinainen ja monimutkainen asia: heti kun organisaatio on institutionalisoitunut johonkin muotoon, se on välittömästi pääoman käytettävissä (tai työväenluokan virallisen liikkeen käytettävissä kapitalistien puolesta). Tämä selittää sen seikan, että työläiset luopuvat hyvin nopeasti niistä organisaatiomuodoista, jotka he ovat vasta voittaneet. Ja yleisen poliittisen organisaation byrokraattisen vetoomuksen tilalle he asettavat taistelut tehdastasolla - taistelut, jotka saavat aina uusia muotoja, joita ainoastaan tuottavan työn älyllinen luovuus kykenee paljastamaan. Niin kauan kun suoraa työväenluokan poliittista organisaatiota ei voida yleistää, vallankumouksellinen prosessi ei voi alkaa: työläiset tietävät sen hyvin ja tämä on syy miksi heitä ei löydy virallisten puolueiden kappeleista laulamassa hymnejä "demokraattiselle" vallankumoukselle. Työväenluokan todellisuus on kiinteästi sidoksissa Karl Marxin nimeen, samalla kun työväenluokan tarve rakentaa poliittista Organisaatiota on yhtä kiinteästi sidoksissa Leninin nimeen. Mestarillisella siveltimenvedolla leninistinen strategia vei Marxin Pietariin: ainoastaan työväenluokan näkökulma olisi voinut viedä eteenpäin näin suuren vallankumouksellisen askeleen. Nyt meidän pitäisi uudelleen jäljittää polku, samalla tieteellisellä ja poliittisen löytämisen seikkailuhengellä. Se mitä kutsumme nimellä Lenin Englannissa on projekti, jolla jäljitämme uuden marxilaisen työväenluokan puolueen käytännön: se on taistelun ja organisaation teema työväenluokan poliittisen kehityksen korkeammalla tasolla.

Mario Tronti