Luokka ja puolue
Mario Tronti

Luokkataistelun uuden strategian etsiminen kehittyneen kapitalismin olosuhteissa on ajankohtainen tehtävä. Liikettämme painostaa suurten historiallisten tarpeiden voimalla tarve yhdistäytyä strategian kentällä ja sen yleisperspektiivissä. Tämä valtava työ voi olla ainoastaan kollektiivinen. Joko se kykenee välittömästi kohtaamaan yhteiskunnallisen työläismassan päivittäistä toimintaa tai muuten se tulee jähmettymään paikalleen ja perääntymään. Teoreettiset keksinnöt eivät kehity erillään käytännön organisaatiosta, eikä taistelujen kulkua ole mahdollista ennakoida muuten kuin niiden sisältä. Yksikään iskulause ei ole todellinen ilman aseita sen vahvistamiseksi. Nämä lait hallitsevat työläishistoriaa. On aiemminkin ollut hetkiä, jolloin luokan ja poliittisen organisaation välinen suhde on ilmennyt ensisijaisesti ratkaistavana ongelmana, mutta koskaan aiemmin se ei ole ilmennyt näin painavana, kiireellisenä ja monimutkaisena. On avattava poliittisin termein historiallinen solmu subjektiivisten voimien kesken vallitsevissa yhteiskunnallisissa suhteissa. Puoluediskurssi on vietävä avointen ongelmien sulatusuuniin, sulatettava siihen uuteen muotoon, jota työläisajattelu antaa uusille luokkatapahtumille, prässättävä ja muotoiltava asioiden uudessa todellisuudessa, katsomalla kriittisesti kaikkia menneisyyden malleja, olemalla taktisesti kiinnostuneita eräistä organisaatioratkaisuista, joita vallitseva tilanne meille tarjoaa. Analyysissä jokainen näistä momenteista on tuotava selkeästi esille mikäli haluamme kohdata poliittisesti luokkapuolueen teemaa, ja siksi on tuotava esille vanhaa korvaava poliittisen taistelun uusi työläiskonsepti.

Tunnettu on leninistinen erottelu taloustaistelun (yksittäisiä kapitalisteja tai niiden ryhmittymiä vastaan käytävä taistelu, jonka tavoitteena on työläisten tilanteen parantaminen) ja poliittisen taistelun (hallitusta vastaan käytävä taistelu, jonka tavoitteena on kansalaisoikeuksien laajentaminen eli demokratia) välillä. Leninin marxismi yhdisti ne erottamattomalla tavalla. Ilman marxismia ja Leninin jälkeen ne ovat erkaantuneet ja ajautuneet kriisiin, joka on samalla luokkataistelun kriisi, käsitettynä leninistisessä merkityksessä luokkataistelun organisaationa ja johtona. Tämän eron seurauksena meillä on luokka-ammattiyhdistys ja kansanpuolue: "italialainen" tilanne, opportunismia, jonka ei ole tarvinnut katkaista siteitään leninismiin. Kaksi seurausta: ammattiyhdistys hallitsee luokkataistelun konkreettisia muotoja vailla mahdollisuutta puhua poliittisesta ratkaisusta; puolue puhuu ainoastaan poliittisesta ratkaisusta vailla yhteyksiä luokkataistelun konkreettisiin muotoihin. Äärimmäiselle kaaokselle äärimmäisiä ratkaisuja. Seurausten tuhoamiseksi on tuhottava premissit. Näin tulee murtumaan keskeisin modernia, postleninististä ja kommunistista reformismia suuntaava ajatus.

Sen ei pitäisi olla vaikea tehtävä. Kehittyneimmässä kapitalismissa ero on jo murtunut. Laajat integrointiprosessit ovat käynnissä yhteiskunnallisen pääoman tasolla valtion ja yhteiskunnan, porvarillisen poliittisen luokan ja kapitalistisen yhteiskunnallisen luokan, vallan institutionaalisen mekanismin ja voittojen tuottamisen mekanismin välillä. Tällaisessa tilanteessa jokainen työläistaistelu, joka tietoisesti rajoittuu "taloudelliselle" kentälle, samastuu reformistisimpaan politiikkaan. Historiallinen lenkki demokratian ja kapitalismin välillä tasapainottuu lopullisesti ainoalla tavalla, jolla se olisi voinut tasapainottua, eli autoritaarisen suunnitelmallisuuden muodossa, joka vaatii tuottavien yhteiskunnallisten voimien "aktiivista" osallistumista kansansuvereniteetin kasvavan käytön muodossa. Tällaisessa tilanteessa jokainen työläistaistelu, joka tietoisesti rajoittuu "poliittiselle" kentälle (ei enää demokratian, vaan demokraattisen suunnitelmallisuuden puolesta) samastuu opportunistisimpaan ekonomismiin. Päästääkseen ulos tästä ansasta ja yhdistääkseen ne aspektit, joita pääoma keinotekoisesti erottaa rakentamalla näin työväenluokan luokkataistelulle häkin, on käytännössä aina korostettava sitä konfliktin yhtenäisyyttä, joka on historiallisesti ehkä vasta nyt mahdollinen. Modernissa kapitalismissa työläisnäkökulmasta poliittinen taistelu pyrkii tietoisesti asettamaan kriisiin kapitalistisen kehityksen taloudellista mekanismia. Tämän määritelmän elementit ovat kaikki samanarvoisia. Uusi strategia, joka pyrkii aktiivisesti kääntämään työväen poliittisen liikkeen ja kapitalistisen talouskriisin välistä suhdetta, on jo ollut teoreettisen analyysin kohteena, jota on pian jatkettava, syvennettävä, ja argumentoitava pidemmän aikavälin diskurssilla. Tämän uuden strategian mahdollinen taktinen soveltaminen on dokumentoitavissa siinä italialaisen pääoman nykyvaiheen analyysissa, joka on näillä sivuilla esitetty, ja joka pelkästään esitettynä on jo täynnä käytännön seurauksia, joita tässä vaiheessa pitäisi alkaa soveltamaan. Tässä meitä kiinnostaa taas tuoda esille eräs tähän asti liian vähän käsitelty tekijä eli subjektiivinen tietoisuus, joka on sisäänrakennettu poliittisen taistelun käsitteeseen, ja joka konstituoi vallankumouksellisen tahdon jokaisen välintulon organisaation tuloksena. Tämän luokkataistelun poliittisen sisällön määritelmässä on löydettävissä työläispuolueen korvaamaton funktio, johon kaikki on pakotettava mukautumaan.

Jos on oikein sanoa, että työläistaistelu tulee aina ennen kapitalistisen syklin eri vaiheita ja määrittelee niitä, on pakko myös lisätä että voidakseen antaa taisteluille vallankumouksellinen sisältö, on ennakoitava ja määriteltävä pääoman siirtoja tietoisella tavalla yhteiskunnallisen massan tasolla eli poliittisen toiminnan tasolla organisoidulla tavalla. Jos me toimimme näin, työläiskomento kykenee ohjaamaan kapitalistista tuotantoa, mikä on järjestelmän kaatamisen välitön premissi. Mutta tätä ei voida tehdä ilman siirtymää työläiskomennon organisaatioon, ilman organisaation poliittista esilletuloa, ilman puolueen välitystä, ilman tietoisen ylhäältäpäin laskeutuvan subjektiivisen materiaalisen voiman välintuloa, joka antaa meille käsiimme mekanismin, joka ohjaa järjestelmää, jota me haluamme tuhota. Ainoastaan tämän voiman yhteiskunnallisen käytön kautta on mahdollista ei vain ennustaa ja ennakoida kapitalistisen kehityksen syklin käännekohdat, mutta myös mitata, kontrolloida ja hallita eli organisoida työväenluokan poliittista kasvua, pakottaen sitä kulkemaan yhteenottojen ketjua eri tasoilla ja eri tilanteissa, joissa on päätettävä ketjun murtamisesta, käännettävä luokkien väliset suhteet ja murrettava valtion koneisto.

Organisaation ja spontaanisuuden välille on siis rakennettava uusi suhde, koska vanha ei toimi enää. Vanha suhde perustui illuusioon, että olisi riittänyt että tuntee pääoman, jotta ymmärtäisi työväenluokkaa. Tästä johtuu siis se epämääräinen tieto, jonka puolueen nykyisistä korkeuksista voi saada pääomasta ja työväenluokasta. Vanhan illuusion vuoksi nykypäivänkin yritykset päivittää puolueen organisaatiota nojautuvat kapitalistisen yhteiskunnan tarpeiden ymmärtämiseen eivätkä vallankumouksellisten työläisten kapinatarpeisiin. On selkeästi sanottava, että oikeanlainen suhde luokan ja puolueen välillä vaatii ensisijaisesti puolueen osalta tieteellistä tietoa työväenluokan materiaalisista, objektiivisista ja spontaaneista liikkeistä, ja nykyisin ainoastaan tämä mahdollistaa tieteellisen tiedon kapitalistisen luokan ja sen oman yhteiskunnallisen organisaation liikkeistä. Tässä merkityksessä puolue on luokan teoreettinen elin, sen kollektiiviset aivot, jotka pitävät sisällään luokan objektiivisen totuuden, sen omasta liikkeestä, kehityksestä ja päämääristä. Puoluejohtajilla on oltava poliittisen arvion synteettinen ominaisuus, joka voi tulla ainoastaan pitkästä kokemuksesta työstä hienostuneilla, moderneilla, monimutkaisilla ja syvillä teoreettisilla instrumenteilla. Puoluejohdon kokonaisuudessaan on aina ilmennettävä työläistieteen synteettistä yhtenäisyyttä, pidettävä se kokonaan itsellään, luovuttamatta sitä kenellekään toiselle. Puolueintellektuellin funktio on päättynyt: "kulttuurin edustajana" hänellä ei ole sijaa työläispuolueessa. Yhteiskuntasuhteiden tiede, joka olisi erotettu niiden murtamisen käytännöstä, ei ole enää mahdollinen, mikäli se joskus on ollut. Luokan ja puolueen välinen oikeanlainen suhde vaatii siis myös käytännön kykyä ennustaa ja johtaa luokan liikkeitä määrätyissä historiallisissa tilanteissa. Ei ainoastaan toiminnan lakien tuntemista, mutta myös konkreettinen kyky toimia hallitsemalla kokonaan taktiikan lakien teoriaa ja käytäntöä. Puolue ei ole ainoastaan strategian tieteellinen välittäjä, vaan se on tämän strategian taktisen soveltamisen elin. Työväenluokalla on omien liikkeidensä ja niiden kehityksen spontaanistrategia, puolueen ei tarvitse tehdä muuta kuin perustua siihen, tuoda se esille ja organisoida sitä. Luokalla ei kuitenkaan ole millään tasolla, ei spontaanisuuden eikä organisaation tasolla, taktiikan kykyä. Kaikki menetetyt historialliset tilanteet, kaikki tappioon päättyneet hyökkäysyritykset luokkavihollista vastaan ja kaikki herrojen hyökkäykset, jotka eivät ole saaneet sitä vastausta mitä ne olisivat ansainneet, johtuvat pelkästään tästä puutteesta. Ainoastaan puolue olisi voinut ja voi eristää luokkataistelun tiettyä pistettä, ja kääntää sen yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi. Suuri leninistinen puoluevaatimus merkitsee työväenluokan kannalta taktiikan maailman historiallista saavuttamista. Eikä ole sattuma, että tämä saavutus sitoutuu ensimmäiseen historialliseen konkreettiseen vallankumoukselliseen kokeiluun.

Emme saa kuitenkaan elää illuusiossa. Yhdessäkään historiallisessa tilanteessa puolueen ja luokan, työväenluokan ja työväenliikkeen, välinen suhde ei tule koskaan löytämään täydellistä muotoa. Se tarkoittaisi luokkakokemuksien historian julistamista päättyneeksi, ja sehän on aina päättynyt kun on sanottu, että täydellinen muoto oli saavutettu. Yksikään puolue ei koskaan tule kykenemään ilmaisemaan kaikkea sitä taistelukokemusten rikkautta, joka elää luokkatasolla sellaisenaan. Puolueen on jatkuvasti pyrittävä sisällyttämään työväenluokan koko todellisuutta, ennakoimaan ja johtamaan sen liikkeitä, mutta tiedostamalla heti alussa, että viime kädessä oman subjektiivisen toiminnan ja työläisperustan kokonaispaineen välillä, joka puolueeseen iskeytyy ja työntää sitä eteenpäin, tulee aina vallitsemaan ero. Puolueessa tämän jännitteen on oltava jatkuvasti läsnä sen elinehtona. Puoluejohtajan eli ammatillisen vallankumouksellisen on oltava tämän vallankumouksellisen jännitteen peili, peilattava sitä samanaikaisesti luokkavihollista vastaan ja oman luokan puolelle. Työläisjohtajan toiminta on kokonaisuudessaan puristettu näiden kahden ristiriitaisen vastakohtaisuuden väliin. Tässä puristuksessa syntyvät kaikki teoreettiset keksinnöt eli kaikki ne yllättävät intuitiot ja nerokkaat yhteiskunnallisen todellisuuden synteesit, jotka ovat mahdollisia ainoastaan työläisnäkökulmasta. Samalla muodostuu taktinen kyky liikkua eri tapahtumien välillä, siirtää niitä oman tahdon mukaisesti, tuhota ja uudelleen rakentaa niitä itse organisoitujen voimien subjektiivisella väkivallalla. Vallankumouksellinen johtaja on tämä elävä ristiriita, joka ei koskaan ratkea. Jos me ajattelemme näin ja samalla näemme edessämme nykyisiä puoluebyrokraatteja, ymmärrämme, että koskaan ei ole ollut yhtä kiire kuin nyt kaivaa esille historiallisten tutkimusten kaivosta selitys sille, mitä on viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut työväenliikkeelle.

Olisi kuitenkin virhe pysyttäytyä tällä abstraktin moralismin tasolla. Olisi helppo seurata vääriä jälkiä. Haluamme tietoisesti aliarvioida puolueen sisäisiä institutionaalisia ongelmia ja organisaatiorakenteita, jotka ongelmistamme ovat kuitenkin ne kaikista helpoiten ratkaistavat ja me tulemme ratkaisemaan niitä myöhemmin. Uusi linja on se, joka pakottaa uuteen organisaatioon eikä toisinpäin. Olemme oppineet olemaan välittämättä sellaisista sisäisen demokratian vaatimuksista, jotka eivät samalla kyseenalaista yleistä linjaa. Puolueen ja luokan välisen poliittisen suhteen on synnyttävä tehtaassa ja kuljettava sieltä eteenpäin sisällyttäen koko yhteiskuntaa valtiota myöten. Tehtaaseen sen on sitten palattava saadakseen vallankumouksellisen prosessin poliittisen mekanismin kulkemaan ratkaisevassa paikassa. Tämä on korrekti tapa edetä, kuitenkin sillä ehdolla, että pidämme kiinni tehtaan tieteellisestä konseptista, joka estää meitä yksinkertaistamasta tuotantosuhteen merkitystä yksittäisen kapitalistin kanssa vallitseviin empiirisiin suhteisiin, ja joka estää meitä yksinkertaistamasta sen merkitystä yleiseen suhteeseen yhteiskunnalliseen pääomaan toimiakseen ainoastaan muodollisen politiikan tasolla. Jotta puolueen iskulauseet toimisivat tehtaassa, meidän on nähtävä tehdas jo puolueessa. Ennen kuin puolueorganisaatio kykenee materiaalisesti elämään jokaisessa tehtaassa, on tuotantosuhteen kyettävä elämään poliittisesti puoluelinjassa. Jos tarkennamme, huomaamme, että näiden kahden momentin välillä ei oikeastaan vallitse perättäisjärjestystä: ne elävät ainoastaan yhdessä, orgaanisessa kokonaisuudessa, liikkeen ja organisaation, spontaanisuuden ja johdon, strategisen linjan ja taktisten siirtojen historiallisissa suhteissa. Tämä on se ongelmanratkaisu, joka ratkaisee kaikki muut ongelmat. Piste, joka yhdistää luokan ja puolueen, poliittisen puolueen ja yhteiskunnallisen luokan yhteinen taistelukenttä, jossa työläisnäkökulmasta on mahdollinen luokkapuolue.

Tietysti tie on pitkä. Kaikkien demokraattisten puheiden jälkeen, jotka ovat käsittäneet autonomiakäsitettä, ei ole kuitenkaan vielä mahdollista kieltää, etteikö tietyissä olosuhteissa, joista osa vallitsee tällä hetkellä, ammattiyhdistyksen yhdistäminen puolueeseen välityshihnalla olisi edelleen luokkataistelun helpoin tie. Mutta on selvä, että kun nämä tilaisuudet on jätetty taaksemme, hihna katkeaa ja sen mukana katkeaa puolueen ja ammattiyhdistyksen suhde. Tämän vuoksi voimme ennustaa, että tulevaisuudessa puolueen ja ammattiyhdistyksen samastuminen on väistämätöntä. Ammattiyhdistyksen puolueeksi redusoituminen, tai paremminkin sanottuna luokka-ammattiyhdistyksen luokkapuolueeksi redusoituminen on ehkä työläispuolueen ensimmäinen tieteellinen määritelmä kehittyneen kapitalismin oloissa. Ammattiyhdistyksestä tulee puolustustoimisto, joka pyrkii säilyttämään ja kehittämään yhteiskunnallisen työvoiman materiaalista ja taloudellista arvoa, kun puolueesta on tultava työläisintressin poliittinen hyökkäysväline pääomaa vastaan. Työläispuolueen olemassaolo on ainoa ehto ammattiyhdistyksen paluulle sille ominaiseen rooliin, joka on puolustaa työtätekevän kansan oikeuksia. Poliittisen taistelun uusi määritelmä tarkoittaa ehkä vain tätä: luokkapuolue ja kansan ammattiyhdistys. On kuitenkin olemassa hetki - ja sen on oltava olemassa - jolloin ammattiyhdistys on kapitalistisen intressin työläissovittelua ja jolloin välitön työläisintressi elää ainoastaan puolueessa siihen pisteeseen asti, että puolueen ulkopuolella työväenluokka tulee näyttämään kadonneelta, palatakseen taisteluareenalle ainoastaan niillä hetkillä jolloin yhteiskunnallinen jännite on huipussaan ja konflikti yleinen. Kun vallankumouksen organisaatio tulee sovelletuksi ensimmäistä kertaa kehittyneessä kapitalismissa, se tulee palvelemaan ainoastaan sellaista vallankumouksellista prosessia, jota on ennakoitu, valmisteltu, toteutettu käytännössä, vain hetkellisesti lopetettu ja jatkuvasti avattu uudelleen. Se ei ole mitään muuta kuin yhä nopeamman jatkuvuuden järjestämistä, yhä kiihtyvää jatkuvuutta hetkien välillä, jolloin luokka kasvaa poliittisesti ja puolue suorittaa yllättäviä vallankumouksellisia hyökkäyksiä. Tämän rytmin tahdissa, tietyssä taistelun vaiheessa, pääomaa on pakotettava tanssimaan pitkään, kunnes se tullaan kaatamaan nopealla iskulla.

Nykyinen tehtävämme on löytää tähän suuntaan vievä tie ja raivata pois esteet. Meidän on luotava perustat vallankumoukselliselle prosessille kehittämällä objektiivisia olosuhteita ja organisoimalla subjektiivisia voimia. Me emme voi onnistua mikäli me emme yhdistä heti suurta strategista selkeyttä ja vahvaa poliittista realismia. Marx oli kypsällä iällään ymmärtänyt, että "kaikki taistelumme aseet on löydettävä olemassa olevasta yhteiskunnasta". Tästä on lähdettävä liikkeelle estääkseen paluuta työväenliikkeen lapsuuden nautintoihin. Tietysti on selvä, että työväenluokan piirissä on olemassa ja aina tulee olemaan poliittisen kehityksen eri asteita, ja että edistyneimpien segmenttien on johdettava myöhässä olevia. Samalla on selvä, että luokan on ratkaistava todellisen poliittisen yhtenäisyyden ongelma, mikä on mahdollista ainoastaan puolueen kautta ja sen sisällä. On myös selvä, että on olemassa tehdastyöläishegemonian ongelma, ei muiden luokkien suhteen, vaan niiden segmenttien suhteen, joita yleisesti ja epätarkasti kutsutaan työläismassoiksi. Sitä eroa, mikä vallitsee teorian tasolla välittömästi ja välillisesti tuottavien töiden välillä, on syvennettävä. Välittömästi poliittisella kentällä ero ilmenee kuitenkin tehdastyöväestön hegemoniana muun kansan suhteen. Miten saada kansa toimimaan tehdastyöväenluokan sisällä on edelleen todellinen ongelma italialaisessa vallankumouksessa. Ongelman ratkaisun tavoite ei tietenkään ole demokraattisen enemmistön saavuttaminen porvarillisessa parlamentissa, vaan yhteiskuntavoimien poliittisen blokin rakentaminen, jota voisi käyttää materiaalisena vipuvartena saadakseen räjähtämään yksi kerrallaan ja sitten kaikki yhdessä vihollisen poliittisen voiman sisäiset rakenteet. Kauhistuttava kansanvoima, jota tehdastyöväenluokka kontrolloi ja ohjaa puolueen välityksellä. Näin puolueen tehtävistä jää pois se, mikä aiemmin oli näyttänyt olevan se kaikista tärkein: limittäisten luokkien intressien sovittaminen liittoutumisjärjestelmässä, joka yhdistää eri ryhmiä, joilla on eri ideologiat. Puolueen redusointi massa-aineeksi, joka pitää yhdessä tämän historiallisen blokin, on ollut ehkä kaikkein vahingollisin tekijä vallankumoukselliselle perspektiiville Italiassa. Historiallisen blokin gramscilainen käsite ei ollut mitään muuta kuin kapitalistisen kehityksen kuvaamista määrätyn kansallisen tilanteen yleistyksenä. Tämän tilanteen välitön yleistäminen vankilavihkoissa oli virhe. Vielä vakavampi virhe oli togliattilainen uuden puolueen vulgarisointi, jonka mukaan puolueen piti yhä enemmän samaistua historialliseen blokkiin, haihtuen siihen sitä mukaa kun kansakunnan historia samaistui koko kansan puolueen kansalliseen politiikkaan. Se on tietysti helppo todeta nyt: suunnitelma epäonnistui. Totuus on se, että se ei olisi voinut millään onnistua. Kapitalismi ei anna mahdollisuutta toteuttaa tällaisia suunnitelmia niille, jotka puhuvat - vaikkakin vain muodollisesti - vihollisluokan nimissä. Kapitalismi varaa nämä suunnitelmat itselleen, se sopeuttaa niitä omiin tarpeisiinsa, ja se käyttää niitä oman kehityksensä hyväksi. Kaikki sanoivat, että Togliatti oli realisti. Koskaan italialaiseen työväenliikkeeseen kuuluva ihminen ei todennäköisesti ole ollut niin kaukana maansa yhteiskunnallisesta todellisuudesta kun Togliatti oli. Epäilen, että hän ei ollut laskelmoiva opportunisti, vaan vähän ajatteleva utopisti.

Ei ole sattuma, että juuri tässä kohdassa avautuu uudestaan diskurssi yhteiskunnallisen todellisuuden nykytilanteesta. Tilinpäätös italialaisesta kapitalismista on edelleen tekemättä. Italia elää nyt sitä vaihetta, joka edeltää kehittyneen kapitalismin suorittamaa tasapainottamista. Maan sisäinen tilanne ja kansainväliset tekijät ovat viemässä tätä prosessia eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Italialainen työväenliike elää taas sitä vaihetta, joka tulee välittömästi ennen klassista poliittista sosialidemokraattista tasapainottamista. Kansalliset ja kansainväliset olosuhteet toimivat kehityksen veturina. Mielestämme nämä prosessit eivät ole objektiivisia, vastustamattomia ja automaattisia. Luokkataistelun olisi Italiassa erotettava nämä prosessit ja asetettava ne keskinäiseen ristiriitaan saadakseen ne toimimaan toisiaan vastaan päämääränä saavuttaa ensimmäistä kertaa, ja siksi alkuperäisen vallankumouksellisen kokemuksen perusteella, pääoman taloudellista kehittymistä ja poliittisesti vahvaa työväenluokkaa. Tämän saavuttamiseksi Italiassa on ensisijaisesti pysäytettävä kehittyneen kapitalismin yhteiskunnille tyypillinen historian kehityskulku, mikä on mahdollista ainoastaan estämällä järjestelmän tasapainottumista sen saavuttamilla uusilla tasoilla, ja mikä on myös ainoa tapa pitää työläisten käsissä poliittinen uhka järjestelmää vastaan, joka, kuten kaikki tietävät, on muuten vaarassa kadota vuosikymmeniksi juuri sen toiminnalle ja organisoiduille muodoille ratkaisevalla hetkellä. Kehitystä ilman tasapainottamista, taloudellinen kehitys ilman poliittista tasapainoa. Tällä tavalla on saatava pääoma kulkemaan ja samalla on pystytettävä ne työläisvoimat, joiden tehtävänä on sen kaataminen. Poliittista tasapainottamista ei voi olla ilman työväenluokan yleistä tappiota ja tämä on kapitalistisen toiminnan päämäärä tällä hetkellä. Ja yleisiä työläistappioita ovat myöskin sellaiset - ehkä niitä ovat ainoastaan sellaiset - jotka kuluttavat perustan ja leikkaavat huipulla jokaisen välittömän organisaation muodon, poistamalla hyökkäystaistelun mahdollisuuden, työntämällä työläismassan taaksepäin perinteiseen poliittiseen passiivisuuteen ja pelkkään taloudelliseen kieltäytymiseen. Kun kapitalistisessa maassa koko virallinen työväenliike jähmettyy sosialidemokraattisiin asemiin, on oltava valmiina ja toimintakykyisenä vaihtoehtoinen organisaatio, joka kykenee saamaan heti mukaansa työväenluokan poliittisen enemmistön. Kansainvälisen kapitalismin kokemukset ovat osoittaneet, että ilman tätä vaihtoehtoa vallankumouksellinen perspektiivi katoaa pitkäksi ajaksi. Tämä vaihtoehto on saatava elämään. Voidakseen olla valmis oikealla hetkellä, vaihtoehtoisen organisaation on toimittava jo nyt, keräämällä yhteen kaikki mahdolliset voimat, hallitsemalla tilanteen, selkeyttämällä tulevaisuuden suunnitelmia ja hoitamalla taidokkaasti käytännön asioita.

Kuten aiemmin monilla historiallisilla hetkillä, myös nyt työväenliikkeen sisäinen taistelu on luokkataistelun elintärkeä osa. Jos sisäistä taistelua ei huomioida, menetetään mahdollisuus tuntea ja kontrolloida pääoman vastaista luokkataistelua. Suunnitelmamme ei ole kommunistisen puolueen vallankumouksellinen käyttö. Tilanne ei ole niin kehittynyt ja siksi tehtävämme on vielä kokonaan negatiivinen. Meidän on estettävä kommunistisen puolueen sosiaalidemokratisoitumisen prosessi, koska samalla se tarkoittaa kapitalismin tasapainottamisen pysäyttämistä Italiassa. Tämän prosessin toteutumisen estäminen tarkoittaa sitä, että pääoman reformismi ei tasapainota Italian työväenliikettä kokonaisuudessaan nyt, kun luokassa virallisen työväenliikkeen ulkopuolella ei ole olemassa yhtäkään organisoitua voimaa ja siksi yhtäkään mahdollista poliittista organisatorista vaihtoehtoa. On siis estettävä hirvittävä työläistappio, joka veisi taistelua vuosia taaksepäin, sulkisi välittömästi järjestelmän murtamisen mahdollisuutta ja veisi Italian luokkatilanteen länsimaisen kapitalismin kehityksen urille, minne se ei saa missään nimessä ajautua, olkoon tämän hinta kuinka tahansa kova vaikka henkilökohtaisella tasolla, vaikka se merkitsisi teorian perääntymistä tai peräti käytännön kompromisseja. Sen estäminen, että kommunistinen puolue luovutettaisiin pääoman reformistiselle operaatiolle, on käytännön organisaation ensimmäinen poliittinen päämäärä. Ainoastaan näin on mahdollista pian solmia uudestaan vallankumouksellisen toiminnan termein puolueen ja luokan poliittinen suhde. Vallankumouksen mahdollisuus Italiassa on sidottu tähän tehtävään, joka ei voi toteutua ilman omien ajatuksien rohkeutta, ilman kärsivällisyyttä jatkaa poliittista toimintaa toistaiseksi vailla avoimen taistelun väkivaltaa. Kaikki näkevät selvästi, että luokkapuolueen täydellisen likvidoinnin viimeinen näytös on alkanut. Puolueen likvidoijat on heti likvidoitava. "Likvidoijat" - sanoi Lenin - "eivät ole pelkästään opportunisteja. Opportunistit vievät puoluetta kohti porvarillista valheellista liberaalia työläispolitiikkaa, mutta he eivät luovu puolueesta, ne eivät likvidoi sitä. Likvidoijat ovat opportunisteja, jotka haluavat luopua puolueesta". Ja tätä puolueesta luopuvaa opportunismia vastaan meidän on taisteltava seuraava taistelu pysähtymättä siihen, vaan jatkamalla eteenpäin kohti työläispuoluetta.

Mutta mikä on se aikaväli, jolla nämä prosessit voivat toteutua? Mikä on niiden historiallinen horisontti? Eikö tässä ole taas vaarana, että yliarvioimme kansallista momenttia ts. kapitalismin tiettyä kehitysastetta? Eikö tässä olla kokonaan unohtamassa sitä työläisvallankumouksen valtavaa ongelmien vyyhtiä, joka löytyy kansainväliseltä tasolta? Kaikki tämä on totta. Ongelmien monimutkaisuus on valtava, ja sen yli ei voi hypätä vaikka niin haluaisi tehdä. Kaikki se, mitä olemme tässä sanoneet, ei ole kuin häviävän pieni osa kokonaisuutta, emmekä edes tiedä onko se kaikkein oleellisin osa. Varmasti se on kuitenkin kaikista kiireellisin osa, premissi josta lähteä liikkeelle. Nykyisin on vallalla internationalismin opportunistinen muoto, joka on voitettava. Se perustuu ajatukseen, että tärkein tekijä on yleinen globaalitilanne, jossa ratkeaa vallankumouksen tai integraation välinen valinta. Tämä ajattelumalli on eräs niistä tavoista, joilla ihmiset pääsevät eroon luokkataistelun todellisista hetkistä. Yksikään ajatus ei ole meille niin tärkeä kuin leninistinen teesi, jonka mukaan kapitalistinen ketju katkeaa tietyssä pisteessä ja tämän tosiasian valossa on ratkaistava organisaatiota ja johtamista koskevat ongelmat. Tämän teesin merkitys kasvaa sitä mukaa kuin kapitalistisen ylikansallisen integroitumisen prosessit etenevät. Pääoman rakentamat kommunikointikanavat, jotka palvelevat sen omaa etua, ovat olemassa myös työväenluokalle. Vallankumouksellinen murtuma kansallisella tasolla alkaa vasta nyt saamaan kansainväliselle tasolle yleistymisen todellista mahdollisuutta. Itse asiassa se on ainoa olemassa oleva mahdollisuus, koska ainoastaan todellinen vallankumouksellinen kokeilu voi käynnistää kansainvälisen vallankumouksen prosessia. Yksikään teoreettinen diskurssi, yksikään vaihtoehtoinen poliittinen ohjelma, ei toimi samalla törmäysvoimalla mallina kuin tämä kuiva käytännön toiminnan ehdotus, joka on se kehittyneimmässä kapitalismissa tarvitsemamme vähimmäistaso, joka vallitsee työläisvallankumouksen ja pääoman kehityksen välillä. Leninististä teesiä on korjattava eräässä kohdassa. Kapitalistisen kehityksen epätasapainojen sijasta meidän olisi korostettava työväenluokan poliittisen kehityksen epätasapainoja ja muotoiltava uusleninististä teesiä, jonka mukaan ketju katkeaa siellä, missä työväenluokka on vahvimmillaan, eikä siellä, missä pääoma on heikoimmillaan. On tiedostettava - mikä ei ole helppo asia - että pääoman ja työväenluokan kehitykset eivät samaistu mekaanisesti. Taistelujen käytäntö on taas huomattavasti rikkaampi kuin kasautunut työläisajattelu. Piste, jossa ketju on katkaistavissa, on se, jossa kapitalismi on tarpeeksi kehittynyt ja työväenluokan poliittinen kehitys on korkeimmillaan. Italiastako on tulossa vallankumouksen keskipiste lännessä? Ehkä on liian aikaista vastata tähän. Kaikki riippuu siitä ajasta, joka meiltä menee linjamme läpi saamiseen, tien avaamiseen.

Joulukuu 1964