Kiinteän pääoman kehitys kapitalistisen tuotantotavan kuvaajana
Karl Marx

[a) Konejärjestelmä kapitalismille adekvaattina työvälineen muotona]

Pääoma, joka kuluttaa itse itsensä tuotantoprosessissa, eli kiinteä pääoma on tuotantoväline käsitteen laajimmassa merkityksessä [im emphatischen Sinn]. Laajemmassa merkityksessä koko tuotantoprosessi ja sen jokainen momentti, kuten myös jokainen kierron momentti on - heti kun sitä tarkastellaan aineelliselta kannalta - pelkkä tuotantoväline pääomaa varten, jolle on itsetarkoituksena olemassa vain arvo. Raaka-aine on - jos sitäkin tarkastellaan aineelliselta kannalta - myös tuotteen tuottamisväline jne.

Mutta kiinteän pääoman käyttöarvon määrittäminen pääomaksi, joka kuluttaa itsensä loppuun tuotantoprosessissa, merkitsee, että kiinteää pääomaa käytetään tässä prosessissa vain välineenä ja että se itse on olemassa pelkkänä tekijänä raaka-aineen muuttamiseksi tuotteeksi. Sen käyttöarvo voi tällaisena tuotantovälineenä olla siinä, että se on pelkkä teknologinen ehto prosessin toteutumiselle (paikka, jossa tuotantoprosessi tapahtuu), kuten rakennukset jne. Tai sitten tämä pääoma on välitön edellytys varsinaisten tuotantovälineiden toiminnalle, kuten kaikki apuaineet. Ne molemmat ovat vuorostaan vain aineellisia edellytyksiä tuotantoprosessin sujumiselle ylipäätään tai työvälineiden käytölle ja säilymiselle. Työvälineitä sanan varsinaisessa mielessä käytetään vain tuotannossa ja tuotantoa varten eikä niillä ole mitään muuta käyttöarvoa.

Kun alun perin tarkastelimme arvon muuttumista pääomaksi, työprosessi sisällytettiin yksinkertaisesti pääomaan, ja pääoma ilmeni aineellisilta ehdoiltaan, materiaaliselta olemiseltaan tämän prosessin kokonaisuutena ja jakaantui sen mukaisesti tietyiksi, laadullisesti erilaisiksi osiksi, kuten työn materiaaliksi (juuri tämä termi, ei »raaka-aine», on oikea ilmaisu käsitteelle), työvälineeksi ja elolliseksi työksi. Yhtäältä pääoma oli aineelliselta koostumukseltaan jakaantunut näiksi kolmeksi elementiksi; toisaalta elementtien liikkuva ykseys (tai elementtien astuminen yhdessä prosessiin) ilmeni työprosessina, ja lepotilassa oleva ykseys tuotteena. Aineelliset elementit - työn materiaali, työväline ja elollinen työ - esiintyvät tässä muodossa vain pääoman itselleen anastaman työprosessin oleellisina momentteina. Mutta tämä aineellinen puoli - tai pääoman määrittäminen käyttöarvoksi ja reaaliseksi prosessiksi - ei käynyt lainkaan yksiin sen muotomäärityksen kanssa. Itse tässä muotomäärityksessä

1) ne kolme elementtiä, joina pääoma esiintyy ennen työvoiman kanssa tapahtuvaa vaihtoa, ennen todellista prosessia, esiintyivät vain itse pääoman määrällisesti erilaisina osuuksina, tiettyinä arvomäärinä, joiden ykseys muodostaa itse pääoman summana. Se aineellinen muoto, se käyttöarvo, jossa nämä pääoman. eri määräosat olivat olemassa, ei muuttanut lainkaan tämän määrityksen yhtäläisyyttä. Muotomäärityksen kannalta ne ilmenivät vain siten, että pääoma jakaantui määrällisesti osiin.

2) Itse prosessin sisällä työ ja kaksi muuta elementtiä erosivat muodon kannalta katsottuna toisistaan vain siinä, että kaksi jälkimmäistä määritettiin pysyviksi arvoiksi ja edellinen arvoa asettavaksi. Mitä tulee niiden eroavuuteen käyttöarvoina, aineelliseen puoleen, niin se jäi kokonaan pääoman muotomäärityksen ulkopuolelle. Mutta nyt liikkuvan pääoman (raaka-aine ja tuote) ja kiinteän pääoman (työväline) välisessä erossa on ero, joka elementeillä on käyttöarvoina, asetettu samalla eroksi, joka elementeillä on pääomana, ts. ero on asetettu pääoman muotomäärityksessä. Tekijöiden keskinäinen suhde, joka aikaisemmin oli vain määrällinen, esiintyy nyt itse pääoman laadullisena erona ja pääoman kokonaisliikettä (pääoman kierrosta) määräävänä suhteena. Työn materiaali ja työn tuote - tämä työprosessin neutraali sakkautuma - raaka-aineena ja tuotteena ei ole myöskään aineelliselta kannalta määritetty enää työn materiaaliksi ja tuotteeksi, vaan itse pääoman käyttöarvoksi sen eri vaiheissa.

Niin kauan kuin työväline pysyy työvälineenä sanan varsinaisessa merkityksessä, - niin kuin esimerkiksi silloin kun pääoma veti sen välittömästi, historiallisesti mukaan arvonlisäysprosessiinsa - se kokee vain muodollisen muutoksen, siten, että se ei nyt ilmene vain työvälineenä aineelliselta puoleltaan, vaan samalta pääoman kokonaisprosessin määräämänä pääoman olemassaolon erityisenä tapana, kiinteänä pääomana.

Mutta tultuaan otetuksi pääoman tuotantoprosessiin työväline käy läpi erilaisia metamorfooseja, joista viimeinen on kone tai pikemminkin automaattinen konejärjestelmä (automaattinen koneiden järjestelmä on vain konejärjestelmien täydellisin ja adekvaatein muoto, vasta se muuttaa koneiston iärjestelmäksi), jonka panee liikkeeseen automaatti, itseään liikuttava liikevoima. Tämä automaatti muodostuu lukuisista mekaanisista ja intellektuaalisista orgaaneista, niin että itse työläiset määritetään vain sen tietoisiksi jäseniksi. Koneessa ja vielä suuremmassa määrin automaattisena järjestelmänä ilmenevässä koneistossa työväline on käyttöarvonsa kannalta, ts. aineellisen olemisensa kannalta, muuttunut kiinteälle pääomalle ja pääomalle ylipäätään adekvaatiksi olemassaoloksi, kun taas se muoto, jossa työväline otettiin välittömänä työvälineenä pääoman tuotantoprosessiin, on kumottu ja muuttunut itse pääoman asettamaksi ja sitä vastaavaksi muodoksi.

Kone ei ilmene missään suhteessa yksittäisen työläisen työvälineenä. Sen differentia specificana [erottava tunnusmerkki. Toim.] ei suinkaan ole se, että se välittäisi työläisen toiminnan kohteeseen, kuten on erillisen työläisen työvälineen laita; työläisen toiminta on päinvastoin asetettu siten, että se välittää enää vain koneen työn sen vaikutuksen raaka-aineeseen - valvoo konetta ja suojaa sitä häiriöiltä. Koneen laita on toisin kuin työvälineen, jonka työläinen oman ruumiinsa elimenä elävöittää omalla taidollaan ja toiminnallaan ja jonka käsittely riippuu siten työläisen taituruudesta. Sen sijaan kone, jolla on taitoa ja voimaa työläistä varten, on itse taituri; koneella on oma sielunsa siinä vaikuttavissa mekaniikan laeissa ja se kuluttaa herkeämätöntä itseliikuntaansa varten hiiltä, öljyä jne. (apuaineita) niin kuin työläinen kuluttaa elintarvikkeita. Työläisen toimintaa, joka on rajoitettu pelkäksi toiminnan abstraktioksi, määrää ja säätelee kaikinpuolisesti koneiden liike, ei päinvastoin. Tiede, joka koneiston elottomien jäsenten konstruktiolla pakottaa ne toimimaan tarkoituksenmukaisesti automaattina, ei ole olemassa työläisen tietoisuudessa, vaan vaikuttaa työläiseen koneen välityksellä vieraana voimana, itse koneen voimana.

Elollisen työn anastaminen esineellistyneen työn välityksellä - arvoa luovan voiman tai toiminnan anastaminen itseään varten olevan, pääoman käsitteeseen sisältyvän arvon välityksellä - on koneistoon perustuvassa tuotannossa asetettu itse tuotantoprosessin luonteeksi myös tuotannon aineellisten elementtien ja sen aineellisen liikkeen kannalta. Tuotantoprosessi on lakannut olemasta työprosessi siinä mielessä että työ ohjaisi sitä hallitsevana yhteytenä. Nyt työ esiintyy pikemminkin pelkkänä tietoisena orgaanina, joka on hajaantunut mekaanisen järjestelmän lukuisiin kohtiin erillisinä elollisina työläisinä alistettuna itse koneiston järjestelmän kokonaisprosessille, työ on vain yksi jäsen järjestelmässä, jonka yhtenäisyys ei ole olemassa elollisissa työläisissä vaan elollisessa (toimivassa) konejärjestelmässä, joka suhteessa työläisen erilliseen, vähäpätöiseen tekemiseen esiintyy työläistä vastassa olevana mahtavana organismina. Esineellistynyt työ on koneistossa elollista työtä vastassa itse työprosessissa sitä hallitsevana voimana, jota elollisen työn anastamisena ilmenevä pääoma edustaa muodoltaan. Työprosessin ottaminen pääoman arvonlisäysprosessiin sen pelkkänä momenttina on asetettu myös aineelliselta puoleltaan työvälineen muuttumisessa koneistoksi ja elollisen työn muuttumisessa tämän koneiston pelkäksi elolliseksi lisäkkeeksi, sen toiminnan välineeksi.

Työn tuotantovoiman lisääntyminen ja välttämättömän työn maksimaalinen kieltäminen on pääoman väistämätön tendenssi, kuten olemme nähneet. Tämän tendenssin toteutuminen on työvälineen muuttuminen koneistoksi. Koneistossa esineellistynyt työ on aineellisesti elollista työtä vastassa sitä hallitsevana voimana, ja se alistaa aktiivisesti elollisen työn alaisekseen, eikä ainoastaan elollisen työn anastamisen nojalla, vaan myös itse reaalisessa tuotantoprosessissa. Pääoman suhde arvona, joka anastaa itselleen arvoa luovaa toimintaa, on koneistona olemassa olevassa kiinteässä pääomassa samalla asetettu pääoman käyttöarvon suhteena työvoiman käyttöarvoon.

Koneistossa esineellistynyt arvo esiintyy edelleen sellaisena edellytyksenä, johon verrattuna yksittäisen työvoiman arvoa luova voima on häviävän pieni suure. Koneiston asettamassa mittasuhteiltaan valtavassa tuotannossa tuotteesta häviävät myös kaikki yhteydet tuottajan välittömään tarpeeseen ja niin ollen välittömään käyttöarvoon. Siinä muodossa, jossa tuote tuotetaan ja niissä olosuhteissa, joissa se tuotetaan, on jo asetettu, että tuote tuotetaan vain arvon kantajana ja sen käyttöarvo on vain edellytys tälle. Itse esineellistynyt työ ei ilmene välittömästi koneistossa vain tuotteen tai työvälineenä käytetyn tuotteen muodossa, vaan itse tuotantovolman muodossa. Työvälineen kehitys koneistoksi ei ole pääoman kannalta satunnaista, vaan perinteisen työvälineen historiallista muovaamista pääomalle adekvaatiksi. Siten pääoma vastakohtana työlle imee itseensä kasaantuneen tiedon ja taidon, kasaantuneet yhteiskunnallisten aivojen yleiset tuotantovoimat ja siitä syystä ne ilmenevät pääoman ja tarkemmin määriteltynä kiinteän pääoman ominaisuutena niin pian kuin tämä astuu tuotantoprosessiin varsinaisena tuotantovälineenä.

Koneisto ilmenee siis kiinteän pääoman adekvaateimpana muotona, ja kiinteä pääoma ilmenee, sikäli kuin pääomaa tarkastellaan suhteessaan omaan itseensä, adekvaateimpana muotona pääomalle ylipäätään. Toiselta puolen, sikäli kuin kiinteä pääoma on sidottu olemiseensa tiettynä käyttöarvona, se ei vastaa pääoman, käsitettä - pääoman, joka arvona suhtautuu yhdentekevästi käyttöarvon jokaiseen määrättyyn muotoon ja voi joko omaksua tai hylätä jokaisen niistä yhdentekevänä ruumiillistumana. Tältä kannalta, pääoman ulkoisen suhteen kannalta, liikkuva pääoma ilmenee pääoman adekvaattina muotona vastakohtana kiinteälle pääomalle.

Mikäli edelleen konejärjestelmä kehittyy tieteellisen tiedon ja ylipäätään tuotantovoiman kasaantuessa yhteiskunnan sisällä, sikäli yleisen yhteiskunnallisen työn edustajana ei ilmene työläinen, vaan pääoma. Yhteiskunnan tuotantovoima mitataan kiinteällä pääomalla, on olemassa siinä esineellisessä muodossa ja kääntäen pääoman tuotantovoima kehittyy tämän yleisen kehityksen myötä, jonka pääoma anastaa itselleen ilmaiseksi. Tässä ei ole paikallaan tarkastella konejärjestelmän kehitystä kaikissa yksityiskohdissaan; tarpeen on vain yleinen tarkastelu, sikäli kuin kiinteäksi pääomaksi muuttunut työväline menettää - aineelliselta puoleltaan - välittömän muotonsa ja asettuu aineellisesti työläistä vastaan pääomana. Tieto ilmenee koneistossa työläiselle vieraana, hänen ulkopuolellaan olevana, kun taas elollinen työ ilmenee alistettuna itsenäisesti toimivalle esineellistyneelle työlle. Työläinen esiintyy tarpeettomana, elleivät sitten [pääoman] tarpeet edellytä hänen toimintaansa. [Käsikirjoitus on tässä vahingoittunut. Toim.]

[VII-1][Käsikirjoituksessa on tässä kohdassa Marxin merkintä: "Vihko aloitettu helmikuun lopulla 1858". Toim.] Pääoma saavuttaa siis täydellisen kehityksen vasta silloin - tai pääoma on luonut itseään vastaavan tuotantotavan vasta silloin - kun työvälinettä ei ole määritetty vain muodollisesti kiinteäksi pääomaksi, vaan se on kumottu välittömässä muodossaan ja kiinteä pääoma on tuotantoprosessissa koneena työtä vastassa, mutta koko tuotantoprosessi ei ilmene työläisen välittömälle taitavuudelle alistettuna, vaan tieteen teknologisena soveltamisena. Siitä syystä pääoman tendenssinä on antaa tuotannolle tieteellinen luonne, kun taas välitön työ alennetaan tämän prosessin pelkäksi momentiksi. Samoin kuin analysoitaessa arvon muuttumista pääomaksi, siten myös pääoman myöhempää kehitystä tarkasteltaessa osoittautuu, että pääoma yhtäältä edellyttää tuotantovoimien määrättyä annettua historiallista kehitystä - näiden tuotantovoimien joukossa on myös tieteen kehitys - ja toisaalta ajaa ja pakottaa niitä eteenpäin.

Niin ollen se määrällinen laajuus ja se teho (intensiteetti), johon pääoma on kehittynyt kiinteänä pääomana, osoittaa ylipäätään minkäasteisesti pääoma on kehittynyt pääomana, mahtina elolliseen työhön nähden, ja alistanut tuotantoprosessin. [Kiinteän pääoman kehitys osoittaa koko pääoman kehitystä] myös siinä suhteessa, että kiinteä pääoma ilmaisee esineellistyneiden tuotantovoimien kasaantumista ja samalla esineellistyneen työn kasaantumista. Mutta jos pääoma saa adekvaatin muotonsa käyttöarvona tuotantoprosessissa vasta koneistossa ja kiinteän pääoman muissa aineellisissa olomuodoissa, kuten rautateissä jne. (tulemme niihin myöhemmin), - niin tämä ei suinkaan merkitse, että tämä käyttöarvo, tämä koneisto sinänsä, olisi pääomaa, tai että sen olemassaolo konejärjestelmänä on identtinen sen pääomana olemisen kanssa. Aivan kuten kulta ei menettäisi käyttöarvoaan kultana jos se lakkaisi olemasta rahaa, siten ei koneistokaan menetä käyttöarvoaan jos se lakkaisi olemasta pääomaa. Siitä että koneisto on kiinteän pääoman käyttöarvon adekvaatein muoto, ei suinkaan seuraa, että alistaminen pääoman yhteiskunnallisen suhteen alaisuuteen olisi adekvaatein ja paras yhteiskunnallinen tuotantosuhde koneiden käytölle.

[b) Pääoman, tuotantoa hallitsevan muodon, hajoaminen porvarillisen yhteiskunnan kehittyessä]

Samassa määrin kuin pääoma asettaa työajan - pelkän työmäärän - ainoaksi arvoa määrääväksi elementiksi, samassa määrin välitön työ ja sen paljous katoavat tuotannon - käyttöarvojen luomisen - määräävänä prinsiippinä; samassa määrin välitön työ supistuu määrällisesti mitättömäksi ja muuttuu laadullisesti tosin välttämättömäksi mutta alisteiseksi momentiksi verrattuna yleiseen tieteelliseen työhön, verrattuna yhtäältä luonnontieteiden teknologiseen soveltamiseen samoin kuin siihen yleiseen tuotantovoimaan, joka syntyy työn yhteiskunnallisesta jäsentymisestä kokonaistuotannossa ja ilmenee yhteiskunnallisen työn luonnonlahjana (vaikka onkin historiallinen tuote). Täten pääoma tekee työtä hajottaakseen itse itsensä tuotantoa hallitsevana muotona.

Kun siis yhtäältä tuotantoprosessin muuttuminen yksinkertaisesta työprosessista tieteelliseksi prosessiksi, joka alistaa luonnonvoimat palvelukseensa ja saa ne siten palvelemaan inhimillisiä tarpeita, ilmenee kiinteän pääomaa ominaisuutena elollista työtä vastassa; kun erillinen työ sellaisenaan lakkaa ylipäätään olemasta tuottavaa ja on päinvastoin tuottavaa vain luonnonvoimia alistavien, yhteisten töiden puitteissa, ja tämä välittömän työn kohottaminen yhteiskunnalliseksi työksi ilmenee erillisen työn alentamisena avuttomaksi suhteessa pääomansa edustettuun, keskittyneeseen yhteisyyteen, - niin toisaalta työn ylläpitäminen yhdellä tuotantohaaralla toisen tuotantohaaran samanaikaisesti olemassa olevan työn avulla ilmenee nyt liikkuvan pääoman ominaisuutena.

Pienessä kierrossa pääoma maksaa työläiselle palkan, jonka tämä vaihtaa kulutuksessaan tarvitsemiinsa tuotteisiin. Työläisen saamilla rahoilla on tällainen voima vain siksi, että samanaikaisesti - tietyn työläisen työn rinnalla - tehdään muuta työtä; ja vain siksi, että pääoma anasti itselleen työläisen työn, se voi antaa hänelle vieraaseen työhön kohdistetun maksuosoituksen rahassa. Tätä työläisen oman työn vaihtamista vieraaseen ei tässä välitä eikä ehdollista toisten työläisten samanaikaisesti olemassa oleva työ, vaan pääoman antama maksu. Se että työläinen voi tuotannon aikana toteuttaa kulutukselleen välttämättömän aineenvaihdon, ilmenee liikkuvan pääoman työläiselle luovutettavan osan ominaisuutena ja liikkuvan pääoman ominaisuutena ylipäätään. Se ei ilmene samanaikaisesti toimivien työvoimien [Arbeitskräfte] aineenvaihtona, vaan pääoman aineenvaihtona, seurauksena siitä, että liikkuva pääoma on olemassa.

Näin kaikki työn voimat muutetaan pääoman voimiksi. Kiinteässä pääomassa esiintyy työn tuotantovoima, joka on asetettu siinä työn ulkopuolella olevaksi ja työstä riippumatta (esineinä) olemassa olevaksi. Ja liikkuvassa pääomassa yhtäältä se, että itse työläinen on edellyttänyt itseltään työnsä toistamisen ehdot, toisaalta se, että tämän työläisen työn vaihto on toisten työläisten samanaikaisesti olemassa olevan työn välittämää, ilmenee niin että pääoma maksaa työläiselle maksut ja että toiselta puolen pääoma luo työn eri haarojen samanaikaisuuden. (Molemmat viimeksi mainitut määritykset kuuluvat varsinaisesti kasaantumiseen.) Liikkuvan pääoman muodossa pääoma esiintyy välittäjänä eri työläisten välillä.

Ollessaan määritetty tuotantovälineeksi, jonka adekvaatein muoto on koneisto, kiinteä pääoma luo arvoa, ts. lisää tuotteen arvoa, vain kahdessa suhteessa 1) sikäli kuin sillä on arvoa, ts. se on itse työn tuote, tietty määrä työtä esineellistyneessä muodossa; 2) sikäli kuin se kasvattaa lisätyön suhdetta välttämättömään työhön antamalla työlle mahdollisuuden sen tuotantovoimaa lisäämällä lyhyemmässä ajassa suuremman määrän elollisen työvoiman ylläpitoon tarvittavia tuotteita. Näin ollen on mitä absurdeinta porvarillista fraseologiaa väittää, että työläinen muka jakaa kapitalistin kanssa siinä, että kapitalisti helpottaa kiinteällä pääomalla, (joka itse on muutoin työn tuote ja lisäksi pelkkää pääoman anastamaa vierasta työtä) työläisen työtä (pikemminkin kapitalisi riistää koneella työläisen työstä kaiken itsenäisyyden ja miellyttävyyden) tai lyhentää hänen työnsä kestoa.

Pääoma käyttää konetta päinvastoin vain siinä määrin kuin se tekee työläiselle mahdolliseksi työskennellä suuremman osan ajastaan pääoman hyväksi, suhtautua entistä suurempaan oman aikansa osaan hänelle kuulumattomana, työskennellä pitempään toista varten. Tällä prosessilla supistetaan tosiasiassa minimiin tietyn esineen tuottamiseen tarvittava työ, mutta vain jotta tällaisten esineiden maksimimäärässä realisoitaisiin maksimaalinen lisätyö. Ensimmäinen puoli on tärkeä siksi, että pääoma siinä - aivan tahattomasti - supistaa ihmistyön, voimien kulutuksen minimiin. Se tulee vapautetun työn hyväksi ja on työn vapauttamisen ehto.

Sanotusta käy ilmi, miten absurdi on Lauderdalen yritys tehdä kiinteä pääoma työajasta riippumattomaksi, itsenäiseksi arvon lähteeksi. Kiinteä pääoma on tällainen lähde vain siinä määrin kuin se itse on esineellistynyttä työaikaa ja siinä määrin kuin se asettaa lisätyöaikaa. Historiallisesti itse konejärjestelmän [VII-2] käyttö edellyttää - katso Ravenstonea edellä - ylimääräisiä työläiskäsiä. Vain siellä missä on käsillä työvoimien [Arbeitskräfte] ylimäärä, konejärjestelmä tulee väliin korvaamaan työtä. Taloustieteilijöiden päähän mahtuu vain, että konejärjestelmä auttaa yksittäisiä erillisiä työläisiä. Se voi toimia vain kun on olemassa työläismassoja, joiden keskittyminen suhteessa pääomaan on eräs pääoman historiallisista edellytyksistä, kuten olemme nähneet. Konejärjestelmää ei oteta korvaamaan puuttuvaa työvoimaa [Arbeitskräft], vaan supistamaan olemassa olevia työvoimamassoja välttämättömään mittaansa. Konejärjestelmä otetaan käyttöön vain siellä missä työvoimaa on käsillä joukkomitassa. (Tähän on palattava.)

Lauderdale luulee tehneensä suuren keksinnön väittäessään, että koneet eivät lisäisi työn tuotantovoimaa, koska ne pikemminkin korvaavat työtä tai tekevät sen mitä työ ei jaksa omin voimin tehdä. Pääoman käsitteeseen kuuluu, että työn lisääntynyt tuotantovoima on pikemminkin asetettu työn ulkopuolella olevan voiman kasvuksi ja itse työn voimien menetykseksi. Työväline tekee työläisen itsenäiseksi, asettaa hänet omistajaksi. Konejärjestelmä - kiinteänä pääomana - tekee työläisen epäitsenäiseksi, asettaa hänet toisen omaksi [angeeignet]. Tämä konejärjestelmän vaikutus pätee vain sikäli kuin konejärjestelmä on määritetty kiinteäksi pääomaksi ja se määrittyy täksi vain siten, että työläinen suhtautuu konejärjestelmään palkkatyöläisenä ja toimiva yksilö ylipäätään - pelkkänä työläisenä.

Kun kiinteä ja liikkuva pääoma ovat tähän asti ilmenneet pelkästään pääoman erilaisina ohimenevinä määrityksinä, niin nyt ne ovat kovettuneet pääoman erityisiksi olemassaolotavoiksi, ja kiinteän pääoman rinnalla esiintyy liikkuva pääoma. Nyt on olemassa nämä kaksi erityistä pääoman lajia. Heti kun jotakin pääomaa tarkastellaan jollakin tietyllä tuotantohaaralla, se ilmenee näiksi kahdeksi osaksi jakaantuneena tai jakaantuu tietyssä määräsuhteessa näiksi kahdeksi pääoman lajiksi.

Työprosessin sisäinen ero, alussa työväline ja työn materiaali, lopussa työntuote, ilmenee nyt liikkuvana pääomana (työn materiaali ja kiinteänä pääomana [työväline]. Pääoman erilaisuus pelkän aineellisen puolensa kannalta sisältyy nyt itse pääoman muotoon ja ilmenee pääoman eriyttävänä erona.

Kun katsotaan, niin kuin Lauderdale ym. tekevät, että pääoma sellaisenaan, erotettuna työstä luo arvoa, ja niin ollen myös lisäarvoa (tai voittoa), silloin kiinteä pääoma, erityisesti se pääoma, jonka aineellisena olemassaolona eli käyttöarvona on konejärjestelmä, on juuri se muoto, josta tällaiset pinnalliset väärinkäsitykset saavat eniten uskottavuuden lumetta. Tämän vastapainoksi esitetään esimerkiksi »Labour Defended»-kirjasessa, että tien rakentaja voi kylläkin jakaa [voiton] tien käyttäjän kanssa, mutta itse »tie» ei voi tehdä niin.

Jos puhutaan liikkuvasta pääomasta ja edellytetään, että se todellakin käy läpi eri vaiheensa, niin kiertoajan lyheneminen tai piteneminen, sen lyhyt tai pitkä kesto, kierron eri vaiheiden helpompi tai vaivalloisempi sujuminen pienentää sitä lisäarvoa, joka voitaisiin luoda ilman näitä keskeytyksiä - joko siksi, että uusintamisen [jaksojen] luku pienenee tai siksi, että jatkuvasti tuotantoprosessissa toimivan pääoman määrä vähenee. Kummassakaan tapauksessa ei tapahdu edellytetyn arvon vähenemistä, vaan sen kasvunopeuden vähenemistä. Mutta siitä hetkestä lähtien kun kiinteä pääoma on kehittynyt tietyn suuruiseksi - ja kuten viitattiin, tämä, kiinteän pääoman suuruus on ylipäätään suurteollisuuden kehityksen mitta ja siis kasvaa suurteollisuuden tuotantovoimien kehityksen mukaisesti (itse kiinteä pääoma on näiden tuotantovoimien esineellistymä, se on itse nämä tuotantovoimat edellytettynä tuotteena), - siitä hetkestä lähtien jokainen tuotantoprosessin keskeytys vaikuttaa suoraan itse pääoman, sen edellytetyn arvon pienenemisenä.

Kiinteän pääoman arvo uusinnetaan vain siinä määrin kuin tätä pääomaa käytetään tuotantoprosessissa. Jos kiinteää pääomaa ei käytetä, se menettää käyttöarvonsa ilman että sen arvo siirtyisi tuotteeseen. Näin ollen mitä suuremmassa mittakaavassa kiinteä pääoma kehittyy, siinä mielessä kuin asiaa tässä tarkastelemme, sitä suuremmassa määrin tulee tuotantoprosessin jatkuvuudesta eli uusintamisen katkeamattomasta virrasta ulkoisesti pakottava ehto pääomaan perustuvalle tuotantotavalle.

Pääoman harjoittama elollisen työn anastaminen saa koneellisessa tuotannossa välittömän reaalisuuden myös seuraavassa merkityksessä. Yhtäältä juuri tieteellinen analyysi ja mekaniikan ja kemian lakien soveltaminen tekee suoraan mahdolliseksi, että kone voi tehdä saman työn, jonka työläinen teki aikaisemmin. Kuitenkin konejärjestelmän kehitys tällä tiellä alkaa vasta silloin kun suurteollisuus on jo saavuttanut korkeamman kehitysasteen ja kaikki tieteet on jo asetettu pääoman palvelukseen, ja itse olemassa olevalla konejärjestelmällä on jo käytössään suuret voimavarat. Keksinnöstä tulee silloin liiketoimintaa ja tieteen soveltamisesta välittömään tuotantoon tulee yksi itse tuotantoa määrittävistä ja kannustavista momenteista.

Tämä ei kuitenkaan ole se tie, jota kulkien konejärjestelmä on kokonaisuutena ottaen syntynyt ja vielä vähemmän tie, jota pitkin se etenee yksityiskohdissaan. Konejärjestelmän kehitystie on analyysi, jossa työn osittamista hyväksi käyttäen työläisten työoperaatiot muutetaan jo yhä mekaanisemmiksi, niin että tietyssä vaiheessa mekanismi voi tulla heidän tilalleen. (Kuuluu kysymykseen voiman säästämisestä.) Siten tietty työtapa ilmenee tässä suoraan työläiseltä pääomalle koneen muodossa siirtyneenä ja tämän muutoksen seurauksena työläisen oma työvoima menettää arvoaan. Tästä johtuu työläisten taistelu konejärjestelmää vastaan. Se mikä oli elävän työläisen toimintaa, tulee koneen toiminnaksi. Näin työläistä vastaan astuu karkean aistimellisesti pääoman harjoittama työn anastaminen, häntä vastaan astuu pääoma elollista työtä itseensä imevänä kuin sillä "lempi ois povessaan".

Elollisen työn vaihtaminen esineellistyneeseen, ts. yhteiskunnallisen työn asettaminen pääoman ja palkkatyön vastakohtaisuuden muodossa on arvosuhteen ja arvoon perustuvan tuotannon viimeinen kehitysvaihe. Tämän viimeisen vaiheen edellytyksenä on ja pysyy välittömän työajan massa, käytetyn työn määrä rikkauden tuottamisen ratkaisevana tekijänä. Mutta samassa määrin kuin suurteollisuus kehittyy, todellisen rikkauden luominen tulee vähemmän riippuvaiseksi työajasta ja käytetyn työn määrästä kuin niiden tekijöiden mahdista, jotka pannaan työajan kuluessa liikkeeseen, jotka itse puolestaan (niiden voimaperäisestä vaikutuksesta) eivät ole missään suhteessa siihen välittömään työaikaan, jonka niiden tuottaminen vaatii, vaan riippuvat päinvastoin tieteen yleisestä tilasta ja teknologian edistyneisyydestä, tai tämän tieteen soveltamisesta tuotantoon. (Itse tämän tieteen, etenkin luonnontieteen ja sen mukana myös kaikkien muiden tieteiden, kehitys on puolestaan suhteessa materiaalisen tuotannon kehitykseen.) Esimerkiksi maanviljelyksestä tulee pelkkää materiaalista aineenvaihtoa koskevan tieteen soveltamista siten, että tätä aineenvaihtoa säädellään edullisimmalla tavalla koko yhteiskuntaorganismin kannalta.

Todellinen rikkaus tulee nyt ilmi - ja tämän paljastaa suurteollisuus - valtavassa epäsuhteessa käytetyn työajan ja sen tuotteen välillä, samoin kuin laadullisessa epäsuhteessa puhtaaksi abstraktioksi supistetun työn ja tämän työn valvoman tuotantoprosessin mahdin välillä. Työ ei ilmene enää niinkään tuotantoprosessiin sisällytettynä, vaan pikemminkin sellaisena työnä, jossa ihminen päinvastoin suhtautuu itse tuotantoprosessiin sen valvojana ja säätelijänä. (Se mikä pitää paikkansa konejärjestelmästä, pätee myös inhimillisen toiminnan eri lajien yhdistämiseen ja inhimillisen kanssakäymisen kehitykseen.) Nyt työläinen ei sijoita muovattua luonnonesinettä välijäsenenä kohteen ja itsensä väliin, vaan hän sijoittaa teolliseksi muuttamansa luonnonprosessin välineeksi itsensä ja [V11-3] hallitsemansa epäorgaanisen luonnon väliin. Sen sijaan että työläinen olisi tuotantoprosessin päätekijä, hän astuu sen viereen.

Tässä muutoksessa ei tuotannon ja rikkauden peruspilarina esiinny sen enempää itse ihmisen tekemä välitön työ kuin se aikakaan, jonka hän tekee työtä, vaan hänen oman yleisen tuotantovoimansa haltuunotto, hänen luonnon ymmärtämyksensä ja luonnon hallinta sen nojalla, että hän on olemassa yhteiskuntaruumiina - sanalla sanoen yksilön yhteiskunnallinen kehitys. Vieraan työajan varastaminen, jolle nykyinen rikkaus rakentuu, osoittautuu viheliäiseksi perustaksi verrattuna tähän vastikään kehittyneeseen, itse suurteollisuuden luomaan perustaan. Niin pian kuin työ välittömässä muodossaan on lakannut olemasta rikkauden suuri lähde, työaika lakkaa ja sen täytyy lakata olemasta rikkauden mitta, ja näin ollen vaihtoarvo lakkaa olemasta käyttöarvon mitta. Työläismassojen lisätyö on lakannut olemasta yleisen rikkauden kehityksen ehto, samoin kuin joidenkin harvojen ei-työ on lakannut olemasta ihmisaivojen yleisen voiman kehityksen ehto. Siten vaihtoarvoon perustuva tuotanto romahtaa, ja itse välittömästä materiaalisesta tuotantoprosessista pyyhkiytyy puutteenalaisuuden ja vastakohtaisuuden muoto pois. Yksilöllisyyksien vapaa kehitys, ei siis välttämättömän työajan supistaminen lisätyön asettamiseksi vaan ylipäätään yhteiskunnan välttämättömän työn supistuminen minimiin, jota näissä oloissa vastaa yksilöiden taiteellinen, tieteellinen jne. kehitys heitä kaikkia varten vapautuneen ajan ja tähän tarkoitukseen luotujen varojen avulla.

Itse pääoma on prosessoiva ristiriita pyrkiessään yhtäältä supistamaan työajan minimiin ja asettaessaan toisaalta työajan rikkauden ainoaksi mitaksi ja lähteeksi. Siitä syystä pääoma supistaa työaikaa välttämättömän työajan muodossa lisätäkseen sitä ylimääräisen työajan muodossa; siitä syystä pääoma asettaa ylimääräisen työajan yhä kasvavassa määrin ehdoksi - elämän ja kuoleman kysymykseksi - välttämättömälle työajalle. Yhtäältä pääoma herättää siis eloon kaikki tieteen ja luonnon voimat, samoin kuin myös yhteiskunnallisen yhteenliittämisen ja sosiaalisen kanssakäymisen voimat, tehdäkseen rikkauden luomisen (suhteellisesti) riippumattomaksi siihen käytetystä työajasta. Toisaalta pääoma tahtoo mitata näin luodut valtavat yhteiskunnalliset voimat työajalla ja tunkea ne rajoihin, jotka tarvitaan jo luodun arvon säilyttämiseksi arvona. Tuotantovoimat ja yhteiskunnalliset suhteet - kummatkin ovat yksilön yhteiskunnallisen kehityksen eri puolia - ilmenevät pääomalle pelkkinä välineinä ja palvelevat sitä välineinä, jotta voitaisiin tuottaa pääoman rajoitetulla perustalla. Mutta tosiasiassa ne ovat materiaaliset ehdot tämän pohjan räjäyttämiselle.

»Kansakunta on todella rikas silloin kun työtä tehdään 12 tunnin sijasta 6 tuntia. Rikkaus» (todellinen rikkaus) »ei ole käskyvaltaa lisätyöaikaan, vaan se on vapaasti käytettävissä olevaa aikaa yli välittömään tuotantoon tarvitun ajan - vapaasti käytettävissä olevaa aikaa kullekin yksilölle ja koko yhteiskunnalle» [The Source and Remedy of the National Difficulties. Lontoo 1821, s. 6].

Luonto ei rakenna koneita, ei vetureita, ei rautateitä, ei sähkölennättimiä, ei kehruukoneita jne. Kaikki ne ovat ihmistyön tuotteita, ihmistahdon orgaaneiksi muutettua luonnonmateriaalia, jolla hallitaan luontoa, tai ihmisen toimintaa luonnossa. Ne kaikki ovat ihmiskäden luomia ihmisaivojen orgaaneja, esineellistynyttä tiedon voimaa. Kiinteän pääoman kehitys osoittaa, missä määrin yleinen yhteiskunnallinen tieto [Wissen, knowledge] on tullut välittömäksi tuotantovoimaksi, ja niin ollen osoittaa, missä määrin itse yhteiskunnallisen elämänprosessin ehdot ovat tulleet yleisen älyn valvontaan ja tulleet uudelleen muovatuiksi sen mukaisesti; missä määrin yhteiskunnalliset tuotantovoimat on luotu paitsi tiedon muodossa, myös yhteiskunnallisen käytännön, reaalisen elämänprosessin välittöminä eliminä.

[c) Tuotantovälineiden tuotannon kasvu työn tuottavuuden kasvun seurauksena. Vapaa aika kapitalistisessa yhteiskunnassa ja kommunismissa]

Kiinteän pääoman kehitys osoittaa vielä toiseltakin kannalta rikkauden kehitysastetta yleensä - tai pääoman kehitysastetta. Välittömästi käyttöarvoon ja yhtä välittömästi vaihtoarvoon suuntautuvan tuotannon kohteena on itse tuote, joka on etukäteen määrätty [yksilölliseen] kulutukseen. Kiinteän pääoman tuotantoon suuntautuva tuotannon osa ei luo välittömiä nautinnan esineitä eikä liioin välittömiä vaihtoarvoja - ei ainakaan välittömästi realisoitavissa olevia vaihtoarvoja. Siten se, että yhä suurempi osa tuotantoajasta käytetään tuotantovälineiden tuotantoon, riippuu jo saavutetusta tuottavuuden tasosta - siitä, että välittömään tuotantoon riittää osa tuotantoajasta.

Tätä varten vaaditaan, että yhteiskunta voi odottaa: että se voi ottaa pois suuren osan jo luodusta rikkaudesta sekä välittömästä nautinnasta että välitöntä nautintaa varten määrätystä tuotannosta käyttääkseen rikkauden tämän osan työhön, joka ei ole välittömästi tuottavaa (itse materiaalisessa tuotantoprosessissa). Tämä vaatii tuottavuuden ja suhteellisen runsauden korkeaa tasoa, ja lisäksi sellaista tasoa, joka on suoraan verrannollinen liikkuvan pääoman muuttumiseen kiinteäksi pääomaksi. Niin kuin suhteellisen lisätyön suuruus riippuu välttämättömän työn tuottavuudesta, niin kiinteän pääoman tuotantoon käytetyn sekä elollisen että esineellistyneen työajan suuruus riippuu sen työajan tuottavuudesta, joka on suoraan määrätty tuotteiden tuotantoon.

Tämän ehtona on ylimääräinen (tältä kannalta ylimääräinen) väestö, samoin kuin myös ylimääräinen tuotanto. Se merkitsee, että välittömään tuotantoon käytetyn työajan tuloksen täytyy olla suhteellisesti liian suuri, siihen nähden mikä olisi välittömästi tarpeen näillä tuotannon haaroilla käytetylle pääomalle. Mitä vähemmän välittömiä hedelmiä kiinteä pääoma tuottaa, mitä vähemmän se puuttuu välittömään tuotantoprosessiin, sitä suuremman täytyy tämän suhteellisen liikaväestön ja liikatuotannon olla; niitä tarvitaan siis rautateiden, kanavien, vesijohtojen, lennättimien yms. rakentamiseksi enemmän kuin suoraan välittömässä tuotantoprosessissa toimivien koneiden tuottamiseksi. Tästä johtuvat (palaamme asiaan myöhemmin) - nykyaikaisen teollisuuden alituisen yli- ja alituotannon muodossa - alituiset heilahdukset ja kouristukset epäsuhteisissa tiloissa, joissa milloin liian pieni, milloin liian suuri määrä liikkuvaa pääomaa muutetaan kiinteäksi pääomaksi.

(Runsaan vapaan ajan - välttämättömän työajan ulkopuolella - luominen yhteiskuntaa varten ylipäätään ja yhteiskunnan jokaista jäsentä varten (ts. tilan luominen erillisen ihmisen niin ollen myös yhteiskunnan täysien tuotantovoimien kehitykselle), - tämä ei-työajan luominen esiintyy pääoman vaiheessa, kuten kaikissa aikaisemmissakin vaiheissa ei-työaikana, vapaana aikana harvoja varten. Pääoma lisää tähän sen, että se kasvattaa kansanjoukkojen lisätyöaikaa kaikilla taiteen ja tieteen keinoilla, koska sen rikkaus on suoraan lisätyöajan anastamista; onhan pääoman välittömänä tavoitteena arvo, ei käyttöarvo.

Siten pääoma on vastoin tahtoaan välineenä luomassa yhteiskunnallisen vapaan ajan edellytyksiä, jotta koko yhteiskunnan työaika supistuisi yhä pieneneväksi minimiksi ja jotta samalla kaikkien [yhteiskunnan jäsenten] aika vapautettaisiin heidän omaa kehitystään varten. Mutta pääoman alituisena tendenssinä on yhtäältä luoda vapaata aikaa, ja toisaalta muuttaa tätä vapaata aikaa lisätyöksi. Jos edellinen onnistuu sille liian hyvin, niin se alkaa kärsiä liikatuotannosta ja silloin välttämätön työ keskeytyy, koska pääoma ei pysty realisoimaan lisätyötä.

Mitä pitemmälle tämä ristiriita kehittyy, sitä selvemmäksi käy, että tuotantovoimien kasvua ei voi enää kytkeä vieraan lisätyön anastamiseen ja että työläismassojen on otettava lisätyönsä omakseen. Kun ne alkavat tehdä niin - ja kun samalla vapaa aika lakkaa olemasta antagonistisessa muodossa - silloin yhtäältä välttämättömän työajan mitaksi tulevat yhteiskunnallisen yksilön tarpeet, ja toisaalta yhteiskunnallisen tuotantovoiman kehitys etenee niin nopeasti, että vaikka tuotanto lasketaankin nyt kaikkien rikkauden mukaan, niin kaikkien vapaa aika kasvaa. Sillä todellista rikkautta on kaikkien yksilöiden kehittynyt tuotantovoima. Silloin ei rikkauden mittana ole enää suinkaan työaika, vaan vapaa aika. Työaika rikkauden mittana edellyttää, että itse rikkaus perustuu köyhyyteen ja että vapaa aika on olemassa vain lisätyöajan vastakohtana ja tämän vastakohtaisuuden nojalla, sen nojalla, että yksilön koko aika asetetaan työajaksi ja että hänet alennetaan niin ollen pelkäksi työläiseksi, alistetaan työlle. Niin ollen kaikkein kehittynein konejärjestelmä pakottaa nyt työläisen tekemään työtä enemmän kuin villi-ihminen tekee, tai enemmän kuin työläinen itse teki käyttäessään yksinkertaisimpia, alkeellisimpia työvälineitä.}

»Jos jonkin maan koko työ riittäisi tuottamaan pelkän toimeentulon koko väestölle, silloin ei olisi ylimääräistä työtä, eikä niin ollen olisi mitään, josta voisi koota pääomaa. Jos kansa tuottaa yhdessä vuodessa tarpeeksi tullakseen toimeen kaksi vuotta, yhden vuoden kulutusvaranto on joko hävitettävä tai ihmisten on pidättäydyttävä vuodeksi tuottavasta työstä. Mutta lisätuotteen tai pääoman haltijat... käyttävät ihmisiä sellaiseen, mikä ei ole suoraan ja välittömästi tuottavaa, esimerkiksi koneiden tuottamiseen. Ja näin asiat menevät menoaan» (The Source and Remedy of the National Difficulties. Lontoo 1821, s. 4-5).

{Samoin kuin suurteollisuuden kehittyessä sen perusta, jolla se lepää, - vieraan työajan anastaminen - lakkaa muodostamasta tai luomasta rikkautta, siten tämän kehityksen myötä välitön työ sellaisenaan lakkaa olemasta tuotannon perusta, koska tämä työ yhtäältä muuttuu enemmänkin valvonta- ja säätelytoiminnaksi, mutta myös siksi, että tuote lakkaa olemasta irralleen erottautuneen välittömän työn tuote ja että tuottajana esiintyy pikemminkin yhteiskunnallisen toiminnan kombinointi, yhteenliittäminen.

»Silloin kun työnjako on kehittynyt, lähes jokainen erillisen yksilön työ muodostaa osan kokonaisuudesta, eikä sillä ole itsessään arvoa eikä käyttökelpoisuutta. Nyt työläinen ei voi tarttua mihinkään sanoen: tämä on minun tuotteeni, pidän sen itselläni» ([Hodgskin Th.] Labour Defended against the Claims of Capital. Lontoo 1825, s. 25).

Välittömässä vaihdossa irralliseksi erottautunut välitön työ ilmenee yhdessä erityisessä tuotteessa tai tuotteen osassa ruumiillistuneena, ja sen [irralliseksi erottautuneen välittömän työn] yhteisöllinen, yhteiskunnallinen luonne - työn luonne yleisen työn esineellistymänä ja yleisen tarpeen tyydyttämisen [välineenä] - on vain vaihdon asettamaa. Sitä vastoin suurteollisuuden tuotantoprosessissa, missä yhtäältä automaattiseksi prosessiksi kehittyneen työvälineen edellytyksenä on luonnonvoimien alistaminen yhteiskunnalliselle ymmärrykselle, on toisaalta erillisen yksilön työ välittömässä olemassaolossaan asetettu kumotuksi erilliseksi työksi, ts. yhteiskunnalliseksi työksi. Siten tämän tuotantotavan toinenkin perusta häviää.)

Itse pääoman tuotantoprosessin sisällä kiinteän pääoman tuottamiseen käytetty työaika suhtautuu liikkuvan pääoman tuottamiseen käytettyyn työaikaan kuten lisätyöaika välttämättömään työaikaan. Samassa määrin kuin välittömän tarpeen tyydyttämiseksi suunnattu tuotanto muuttuu tuottavammaksi, voidaan suurempi osa tuotannosta suunnata itse tuotantotarpeen tyydyttämiseen tai tuotantovälineiden tuottamiseen. Sikäli kuin myöskään kiinteän pääoman tuotanto ei aineelliselta puolelta ole välittömästi suuntautunut välittömien käyttöarvojen tuotantoon eikä liioin sellaisten arvojen tuotantoon, joita tarvitaan pääoman välittömään uusintamiseen, ja jotka siis itse arvon luomisessa puolestaan taas edustavat suhteellisesti käyttöarvoa, vaan arvon luomiseen tarvittavien välineiden tuotantoon, sikäli kuin se siis ei suuntaudu arvoon välittömänä esineenä, vaan arvon luomiseen, arvon muodostamisen välineisiin tuotannon välittömänä esineenä (arvon tuotanto on tässä asetettu aineelliselta puolelta itse tuotannon esineessä tuotannon, tuotantovoiman esineellistämisen, pääoman arvoa tuottavan voiman päämääräksi), - sikäli juuri kiinteän pääoman tuotannossa pääoma asettaa itsensä itsetarkoitukseksi ja esiintyy toimivana pääomana korkeammassa potenssissa kuin liikkuvan pääoman tuotannossa. Tältä kannalta on näin ollen myös se laajuus, joka kiinteällä pääomalla jo on, sekä se määräosuus, joka kiinteän pääoman tuotannolla on kokonaistuotannosta, kapitalistiseen tuotantotapaan perustuvan rikkauden kehityksen mitta.

»Työläisten lukumäärä riippuu siinä mielessä liikkuvan pääoman [määrästä], että se riippuu siitä samanaikaisesti olemassa olevan työn tuotteiden määrästä, joka työläisten annetaan kuluttaa» ([Hodgskin Th.] Labour Defended against the Claims of Capital. Lontoo 1825, s. 20).

Eri talonstieteilijöiltä edellä otetut lainaukset koskevat kaikki kiinteää pääomaa sinä pääoman osana, joka pysyy kytkettynä tuotantoprosessiin.

»Tuotannon suuressa prosessissa liikkuva pääoma kulutetaan, kun taas kiinteää pääomaa vain käytetään» (»The Economist» 6. marraskuuta 1847, n:o 219, s. 1271).

Tämä ei pidä paikkaansa ja se koskee vain liikkuvan pääoman sitä osaa,joka itse tulee kiinteän pääoman kuluttamaksi, apuaineita. Jos »tuotannon suurta prosessia» tarkastellaan välittömänä tuotantoprosessina, niin siinä kulutetaan vain kiinteä pääoma. Mutta kuluttaminen tuotantoprosessin puitteissa on tosiasiassa käyttämistä, loppuun käyttämistä.

Liioin ei kiinteän pääoman suurempaa kestävyyttäkään pidä käsittää puhtaasti aineellisesti. Se rauta ja puu, joista vuoteeni on tehty, tai ne kivet, joista asuintaloni on tehty, tai se marmoripatsas, joka koristaa jotain palatsia, ovat yhtä kestäviä kuin koneiden rakentamiseen käytetty rauta ja puu yms. Mutta kestävyys on ehto työvälineille, tuotantovälineille, paitsi sillä teknisellä perusteella, että metallit ym. ovat kaikkien koneiden päämateriaali, myös siksi, että työvälineen on määrä esittää jatkuvasti samaa osaa toistuvissa tuotantoprosesseissa. Sen kestävyys tuotantovälineenä on sen käyttöarvon välitön vaatimus. Mitä useammin tuotantoväline on uusittava, sitä kalliimmaksi se tulee, sitä merkittävämpi osa pääomasta täytyisi käyttää siihen hyödyttömästi. Sen kestävyys on sen olemista tuotantovälineenä. Sen kestävyys on sen tuotantovoiman lisääntymistä. Sitä vastoin liikkuvassa pääomassa, jos se ei muutu kiinteäksi pääomaksi, ei kestävyys kytkeydy lainkaan itse tuotantotapahtumaan, eikä se niin ollen ole mikään itse liikkuvan pääoman käsitteen asettama momentti. Se, että jotkin kulutusvarantoon heitetyistä esineistä puolestaan määritetään kiinteäksi pääomaksi, koska ne kulutetaan hitaasti ja koska monet yksilöt kuluttavat niitä vuorollaan, liittyy myöhempiin määrityksiin (vuokraaminen myymisen sijasta, korko jne.), joita emme käsittele vielä tässä.

[VII-5]* »Siitä pitäen kun sieluttomat mekanismit otettiin käyttöön brittiläisissä manufaktuureissa, on ihmisiä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta käsitelty toissijaisina ja alistettuina koneina, ja puu- ja metalliraaka-aineiden täydellistämiseen on kiinnitetty huomattavasti enemmän huomiota kuin ruumiin ja hengen täydellistämiseem (Owen Robert. Essays on the Formation of the Human Character. Lontoo 1840, s. 31).

{Todellinen ekonomia - säästäminen - muodostuu työajan säästämisestä (tuotantokustannusten minimistä - ja minimoinnista). Kuitenkin tämä säästäminen on identtinen tuotantovoiman kehityksen kanssa. Se ei siis suinkaan ole luopumista kulutuksesta, vaan tuotantovoiman kehittämistä, tuottamiskykyjen kehittämistä ja niin ollen sekä kulutuskykyjen että kulutuskeinojen kehittämistä. Kulutuskyky on kulutuksen ehto, se on siis ensimmäinen kulutuskeino, ja tämä kyky on jonkin yksilöllisen taipumuksen, tuotantovoiman kehittämistä.

Säästö työajassa merkitsee lisäystä vapaassa ajassa, ts. yksilön täyden kehittymisen hyväksi käytettävässä ajassa, joka itse puolestaan suurimpana tuotantovoimana vaikuttaa takaisin työn tuotantovoimaan. Työajan säästämistä voi tarkastella välittömän tuotantoprosessin kannalta kiinteän pääoman tuottamisena, jolloin ihminen itse on tämä kiinteä pääoma.

On muutoin itsestään selvää, että itse välitön työaika ei voi pysyä abstraktisesti vastakohtaisena vapaalle ajalle, miltä asia porvarillisen taloustieteen kannalta näyttää. Työstä ei voi tulla leikkiä, niin kuin Fourier haluaisi - sama Fourier, jonka suurena ansiona pysyy, että hän esitti lopulliseksi tavoitteeksi itse tuotantotavan, ei jakaantumisen kumoamisen korkeampaan muotoon. Vapaa aika, joka on sekä joutilasta aikaa että aikaa korkeampaa toimintaa varten, muuttaa sen, jolla sitä on käytettävissään, tietenkin toiseksi subjektiksi, ja hän astuu tänä toisena subjektina sitten myös välittömään tuotantoprosessiin. Suhteessa muotoutuvaan [werdende] ihmiseen tämä välitön tuotantoprosessi on samalla kurinalaisuutta, kun taas suhteessa jo muotoutuneeseen [gewordene] ihmiseen, jonka päässä on kasaantunutta yhteiskunnallista tietoa, se on tiedon soveltamista, kokeellista tiedettä, materiaalisesti luovaa ja esineellisesti ilmentyvää tiedettä. Molemmille työ on samalla fyysistä harjoitusta, sillä työ vaatii käsien käyttöä ja vapaata ruumiillista liikuntaa, niin kuin maatalous.

Samoin kuin porvarillisen talouden järjestelmä purkautuu eteemme vain askel askelelta, samoin kehittyy sen itsensä negaatio, joka on sen lopullinen tulos. Olemme tässä yhä vielä tekemisissä välittömän tuotantoprosessin kanssa. Jos tarkastellaan porvarillista yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, niin yhteiskunnallisen tuotantoprosessin lopullisena tuloksena ilmenee aina yhteiskunta itse, ts. ihminen itse yhteiskunnallisissa suhteissaan. Kaikki se, millä on kiinteä muoto, kuten tuote jne., ilmenee tässä liikkeessä vain momenttina, häviävänä momenttina. Itse välitön tuotantoprosessikin ilmenee tässä pelkkänä momenttina. Prosessin ehdot ja esineellistymät ovat nekin yhtä lailla sen momentteja, ja sen subjekteina ovat vain yksilöt, mutta yksilöt keskinäisissä suhteissaan, jotka he sekä uusintavat että tuottavat. Se on heidän oman alituisen liikkeensä prosessia, jossa he uudistavat yhtä lailla itseään kuin luomaansa rikkauden maailmaa.}