Marx eilen ja tänään
Mario Tronti

"Me emme voi olla hyväksymättä marxilaisia perusväittämiä, aivan kuten vakavastiotettava fyysikko ei voi olla hyväksymättä newtonilaisia periaatteita; kuitenkin sillä suurella erolla, että sosiologian saralla on odotettava useita sukupolvia ennen kun voi ilmaantua Einsteinin kaltainen hahmo. Hän ei tule saapumaan ennen kuin Marxin teokset ovat tuottaneet historialliset tuloksensa". Tässä Rudolf Schlesingerin loppupäätelmät Marxin ajattelun ja sen ympärille kietoutuneen historiallisen aikakauden läpikäymisen jälkeen. Näistä loppupäätelmistä voimme lähteä liikkeelle tuodaksemme esille joitakin ensimmäisiä epäorgaanisia ajatuksia - työhypoteeseja, joita on syvennettävä ja vahvistettava.

Aloitetaan tärkeällä premissillä. Tutkimuksen, joka haluaa tuoda esille joitakin marxilaisen diskurssin perusteesejä ja niiden ajankohtaisuutta, on sijoitettava Marx meidän aikakauteemme, eikä hänen aikakauteensa. Pääoma-kirjaa on arvioitava nykykapitalismin perusteella. Näin pääsemme lopullisesti eroon siitä naurettavasta pikkuporvarillisesta banaalisuudesta, jonka mukaan Marxin teokset ovat syntyneet pienten tavarantuottajien yhteiskunnan aikana ja selittävät juuri sitä.

Marxin eräs perusteesi on, että kapitalistisessa yhteiskunnassa historiallinen prosessi operoi aina loogisen abstraktion, joka riisuu objektin kaikesta sattumanvaraisuudesta, tuomalla esille sen pysyvät ja tarpeelliset puolet; ne, jotka tekevät siitä tietyn historiallisen todellisuuden synnyttämän ja validin koko tämän todellisuuden olemassaolon ajaksi. Kapitalismin historiallinen kehitysprosessi yksinkertaistaa omaa historiaansa, tekemällä omasta luonteestaan selkeän, riisuutumalla kaikista tarpeettomista ristiriidoista, paljastaakseen ainoastaan sen perusristiriidan, joka samanaikaisesti määrittelee kapitalismia ja tuomitsee sitä. Tässä mielessä kapitalistinen kehitys on kapitalismin totuus. Ainoastaan kapitalistinen kehitys paljastaa kapitalismin salaisuuden. Tämä salaisuus, porvarillisesta näkökulmasta, muuttuu kapitalismin suurimmaksi ideologiseksi vääristymäksi kaikille eli kapitalismin todellistamiseksi ja järjestelmän yleisen tasapainottamisen ideologiseksi välineeksi. Sama salaisuus työläisnäkökulmasta on taas syvällisintä tieteellistä tietoa kapitalismin todellisesta luonteesta sen historian viimeisimpien kehityksien analyysin kautta, kapitalismin suurimman ristiriidan löytämistä eli sen tulevan kumoamisen teoreettinen instrumentti. Jos on totta, että työväenluokan ja pääoman ratkaisevan yhteentörmäyksen on tapahduttava kehittyneimmässä kapitalistisessa yhteiskunnassa, on samanaikaisesti totta, että samoissa olosuhteissa pitää ilmaantua myös luokkataistelu työläisteorian ja porvarillisen ideologian välillä.

Toinen Marxin perusteesi on, että kehittynein taso selittää aina alhaisemman, eikä koskaan toisinpäin. Pääoma selittää maakorkoa eikä toisinpäin. Näin ollen ajattelun oikeudellisuutta ei tule tarkistaa siinä yhteiskunnassa, joka on sen näennäisesti tuottanut, vaan siinä, joka on sen ylittänyt, koska todellisuudessa juuri tämä on se, joka on sen tuottanut. Näin Marx sijoitti Hegelin kapitalistisen Euroopan kehittyneimpiin olosuhteisiin eikä feodaaliseen Saksaan. Näin hän pakotti Ricardoa antamaan vastauksia niihin kysymyksiin, joita yhteiskunta hänen omalla ajallaan esitti. Siksi nykypäivän Marx ei voi olla loputtomasti tekemisissä menneen filosofisen tietoisuuden kanssa, vaan hänen on taisteltava aktiivisesti nykykapitalismin moderneimmissa olosuhteissa ymmärtääkseen ja tuhotakseen niitä. Tämä verifiointi on sitä, mitä työläiset vaativat. Ei ole sattuma, että juuri nyt kun porvarillinen ajattelu tuottaa eksistentialistisia romaaneja inhimillisestä sisällöstä vieraantumisesta pysähtyen ekstaasissa joihinkin Marxin onnettomiin lauseisiin, jotka löytyvät Vuoden 1844 taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista, työläisajattelu palaa Pääoman todellisuuden tieteellisen analyysin klassisena mallina, joka palvelee vallankumouksellista taistelua, joka haluaa tuhota ja ylittää tätä todellisuutta.

Michaudilla on rohkeus tuoda terävästi esille ajatus, joka käsittääkseni on erittäin yleinen, vaikkakaan sitä ei välttämättä tiedosteta: "meidän aikakaudellamme palaa ideologinen tilanne, joka on tietyllä tavalla esimarxilainen". Mitä tämä tarkoittaa? Missä merkityksessä voidaan näin sanoa? Vastaus näihin kysymyksiin voi tuoda valoa hämärään.

Marxin ajattelu - kuten aidosti vallankumouksellinen ajattelu yleensä - pyrkii tuhoamaan jotakin, mikä on jo olemassa, voidakseen rakentaa sen tilalle jotakin, mitä ei vielä ole. On siis kaksi puolta, jotka ovat erillisiä ja orgaanisesti yhdistettyjä, ja jotka rakentavat hänen ajatteluaan. Yksi puoli on "kaiken olemassaolevan armoton kritiikki", joka Marxissa ilmenee porvarillisen ajattelun vääristävän toiminnan paljastamisena ja näin ollen kapitalististen ideologioiden teoreettisena paljastamisena. Toinen puoli on "olemassaolevan positiivinen analyysi", joka tieteellisen ymmärtämisen korkeammalla tasolla tuo esille tulevan vaihtoehdon vallitsevalle todellisuudelle. Yksi puoli on siis porvarillisen ideologian kritiikki ja toinen kapitalismin tieteellinen analyysi. Marxin teoksissa nämä puolet löytyvät loogisesti erotettuina ja kronologisessa järjestyksessä: Hegeliläisen julkisen oikeuden kritiikistä Pääomaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että niiden pitäisi aina olla jaettu samalla tavalla ja esiintyä samassa aikajärjestyksessä. Marx katsoi klassiseen talouspoliittiseen tieteeseen ja kulki uudestaan sitä polkua, joka oli vienyt tämän tieteen löytämään analyysin kautta joitakin abstrakteja yleissuhteita ja tiesi varmasti, että sitä samaa polkua ei pitänyt toistaa. Päinvastoin piti lähteä liikkeelle yksinkertaisista abstraktioista (työnjako, raha, arvo) voidakseen päätyä uudestaan "elävään kokonaisuuteen" (ihmiset, kansakunta, valtio, maailmanmarkkinat). Samalla tavalla meidän on käytettävä lähtöpisteenä Marxin työn loppupistettä - Pääomaa. Jos olemme päätyneet kapitalismin analyysiin, siitä meidän on uudestaan lähdettävä liikkeelle. Tiettyjen määrättyjen abstraktioiden tutkimus (vieraantunut työ, pääoman orgaanisen rakenteen muutokset, arvo oligopolistisessa kapitalismissa) on oltava lähtöpaikka, josta palata "elävään kokonaisuuteen" (kansa, demokratia, valtio uuskapitalismissa, kansainvälinen luokkataistelu). Eikä ole sattuma, että tämä on ollut Leninin tie: Kapitalismin kehityksestä Venäjällä Valtioon ja vallankumoukseen. Eikä myöskään ole sattuma, että porvarillinen sosiologia ja reformistiset ideologiat työväenliikkeessä seuraavat päinvastaista tietä.

Mutta tämäkään ei vielä riitä. Jos ymmärrämme sen spesifisen luonteen, joka on annettava kapitalismin analyysille, on samalla myös ymmärrettävä se spesifinen luonne, joka on annettava ideologian kritiikille. Kannattaa lähteä liikkeelle ehdottomasta ennakkoehdosta, tekemällä yksi niistä rajuista siirroista, jotka ovat Marxin tieteen positiivisille aspekteille ominaisia. Uusia ajatuksia stimuloiva ja aktiivinen välintulo käytännön politiikkaan. Ennakkoehto on tämä: ideologia on aina porvarillista, koska se on aina luokkataistelun vääristynyt heijastus kapitalistisissa olosuhteissa.

Marxismia on käsitetty työväenluokan "ideologiana". Tämä on virhe. Marxismin lähtökohta, sen synty, oli jokaisen ideologian tuhoamisessa porvarillisen ideologian destruktiivisen kritiikin kautta. Ideologisen vääristymän tuottamisen prosessi on mahdollinen ainoastaan modernissa porvarillisessa yhteiskunnassa. Ideologia on aina ollut ja aina tulee olemaan porvarillinen näkökulma porvarillisesta yhteiskunnasta. Kuka tahansa on edes kerran lukenut Pääoman ensimmäisiä sivuja tietää, että porvaristo ei valitse tietoisesti puhtaan ajattelun prosessia naamioidakseen riiston tosiasiaa, vaan tämä prosessi on todellinen, objektiivinen, koska se on itse riistämisen prosessia eli itse kapitalismin kehittymisen prosessia kaikissa sen vaiheissa.

Tämän vuoksi työväenluokka ei tarvitse omaa "ideologiaa". Sen olemassaolo luokkana eli sen läsnäolo antagonistisena todellisuutena kapitalistisen järjestelmän sisällä, sen organisoituminen vallankumouksellisena luokkana, ei sido sitä kapitalistisen kehityksen prosessiin, päinvastoin se tekee luokasta kapitalistisesta kehityksestä itsenäisen ja sitä vastaan asettuvan. Itse asiassa mitä enemmän kapitalismi kehittyy, sitä enemmän työväenluokka voi tulla autonomiseksi pääomasta. Mitä enemmän järjestelmä täydellistyy, sitä enemmän työväenluokasta on tultava suurin ristiriita sen sisällä, siihen pisteeseen asti, että se tekee kapitalismin henkiinjäämisen mahdottomaksi, ja mahdolliseksi ja tarpeelliseksi vallankumouksellisen murtuman, joka likvidoi ja ohittaa kapitalismin.

Marx ei edusta työväenluokan liikkeen ideologiaa, vaan sen vallankumouksellista teoriaa. Teoria, joka on syntynyt porvarillisen ideologian kritiikkinä, jonka on päivittäin kehitettävä tätä kritiikkiä, ja jonka on oltava edelleen "kaiken olemassa olevan armoton kritiikki". Teoria, joka on rakentunut kapitalismin tieteelliseksi analyysiksi ja jonka on kehitettävä joka hetki lisää tätä analyysiä, ja joskus peräti samastuttava tähän analyysiin, tilanteissa, joissa on saatava kirittyä aika umpeen ja täytettävä se tyhjiö, joka on syntynyt asioiden kehityksen ja tutkimuksen ja sen instrumenttien verifioinnin ja päivityksen välillä. Teoria, jonka ainoa olemassaolon syy on työväenluokan vallankumouksellinen toiminta, joka antaa sille aseita käyttöön, kehittää välineitä tietämistä varten sekä eristää ja suurentaa sen toiminnan kohteita. Marx on ollut ja on edelleen työväenluokan näkökulma porvarillisesta yhteiskunnasta.

Jos Marxin ajattelu on työväenluokan vallankumouksellinen teoria, jos Marx on proletariaatin tiede, millä perusteella ja mitä teitä pitkin ainakin osa marxismista on muuttunut populistiseksi ideologiaksi, itsestäänselvyyksien arsenaaliksi, jonka nojalla hyväksytään kaikki mahdolliset kompromissit luokkataistelussa? Historiankirjoittajan tehtävä on valtava, siksi riittäköön seuraava asia: jos ideologia on historiallisesti määritelty osa, spesifinen artikulaatio kapitalismin kehityksen mekanismista, tämän "ideologisen" ulottuvuuden hyväksyminen työväenluokan ideologian rakentamiseksi ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että työväenluokasta on tullut - sellaisenaan - kapitalistisen kehityksen passiivinen osa. Se on ollut integroitumisprosessin kohteena, jolla voi olla eri vaiheita ja eri tasoja, mutta jota joka tapauksessa seuraa sama lopputulos synnyttäen reformistisen toiminnan erilaisia vaiheita ja tasoja - eli erilaisia muotoja - jotka näyttävät nykyisin näennäisesti sisältyvän jopa työväenluokan määrittelyyn. Jos ideologia yleensä on aina porvarillista, työväenluokan ideologia on aina reformistinen eli se on vääristynyt tapa, jonka kautta ilmaistaan ja samaan aikaan käännetään työväestön vallankumouksellinen funktio.

Jos tämä on totta, siitä seuraa, että vääristämisen prosessin paljastamisen on tapahduttava marxismin sisäpuolella sen deideologisoitumisen prosessina. Ja puhun tässä marxismista, enkä Marxin teoksista, koska niitä koskeva diskurssi on erilainen. Tietenkin on olemassa myös Marxin teoksia koskeva sisäinen kritiikki, niiden sisällä on tehtävä eroja ja päätettävä tiettyjen suurten suuntien välillä, jotka siinä esiintyvät. On ymmärrettävä ja arvostettava niitä kohtia, joissa tieteellinen yleistäminen toteutuu korkeimmalla tasolla, ja joissa kapitalismin analyysi saa valtavan merkityksen, joka liittyy järjestelmän dynamiikan ymmärtämiseen, joka löytää ja arvioi perustendenssit, jotka jatkuvasti muuttavat sen rakennetta ja kumoavat sitä sisältäpäin. Toisaalta pitää päästä eroon niistä osista, joissa tieteellinen yleistäminen ei näytä onnistuvan, ja joissa siis välittömästi yleistetään osittaiset tiedot, joissa määrätty kapitalismin kehitysaste näyttää kuvaavan koko kapitalismia. Mutta tämä sisäinen kritiikki - joka eräässä merkityksessä on Marxin itsekritiikkiä - on täysin eri asia kuin tiettyjen marxilaisten teorioiden vääristyneisyyden paljastaminen, joka oikeastaan ei koske Marxin työtä, vaan marxismin tiettyä osaa.

Me olemme puhuneet ironisesti ja halveksien vulgaarista marxismista ja tämänkin olemme oppineet Marxilta. Tiedetään, että Marxin arvio klassisesta talouspoliittisesta tieteestä ja hänen suhtautumistapansa siihen oli täysin erilainen kuin se, mikä hänellä oli suhteessa siihen, mitä hän kutsui vulgaariksi taloustieteeksi. Klassisen taloustieteen ansioksi hän luki ponnistuksen yhdistää, analyysin kautta, erilaiset rikkauden ilmentymismuodot riisuen ne niistä tekijöistä, jotka mahdollistavat niiden itsenäisen olemassaolon. Klassinen taloustiede haluaa ymmärtää asioita yhdistävät tekijät, vapauttamalla ne niiden välittömän olemassaolon moninaisesta muodosta. Tehdessään näin, vaikkakin suorittaen omalla tavallaan vääristävän prosessin, klassinen taloustiede onnistuu kulkemaan yhteiskunnallisten antagonismien kapitalistiseen tuotantoon kuuluvien todellisten kehityksien eli luokkataistelun objektiivisen tason kanssa. Taloustieteen piirissä - tai oikeastaan eräässä sen vaiheessa - majailee tekijä, joka edustaa siinä "tapahtuman yksinkertaista toistamista", ja tämä on se vulgaari tekijä, joka tietyssä vaiheessa erottuu kokonaisuudesta ja muuttuu yleensä talouden yksityiskohtaiseksi selitykseksi. Mitä enemmän todelliset ristiriidat etenevät, sitä monimutkaisemmaksi tulee niiden esittäminen ajatusten tasolla. Mitä vaivalloisemmaksi muuttuu analyysi tieteen tasolla - sitä enemmän vulgaari tekijä asettuu sitä vastaan autonomisena ja korvaavana tekijänä. Vulgaarista taloustieteestä tulee apologia, joka haluaa poistaa sanoilla kaikki ne ristiriitaiset ajatukset, joita todelliset ristiriidat saavat aikaiseksi. Kun luemme näitä Marxin sivuja ja ajattelemme vulgaaria marxismia, tuntuu siltä, että kaikki on jo sanottu.

Silti on lisättävä jotakin perustavaa laatua olevaa. Jos on totta, että vääristymä on kulkeutunut marxismin perustaan saakka, jos on totta, että on olemassa objektiivisia syitä, jotka ohjaavat ja ovat ohjanneet tätä vulgarisoinnin prosessia, on myöskin totta, että kiireisemmäksi tehtäväksi tulee eristää nämä ja tuoda esille nämä materiaaliset syyt, eikä vain niiden tuntemiseksi, vaan myös taistelemiseksi niitä vastaan. Tässä on oltava selkeitä. Kyseessä ei ole taistelu, joka toteutuu pelkän teorian tasolla. Meidän ei pidä asettaa vulgaarimarxistien vanhaa akatemiaa vastaan puhtaiden marxistien uutta skolastiikkaa. Taistelu on vietävä todelliselle tasolle ja käsitettävä teoreettisena tehtävänä luokkataistelun piirissä. Olemme hyväksyneet tämän marxilaisen marxismin puhdistuksen - kutsutaan sitä vaikka näin. Olemme ottaneet uudestaan haltuun kapitalismin analyysin tieteellisen tason, jota on sovellettava kansainvälisten tapahtumien monimutkaiseen tilanteeseen. Olemme ottaneet haltuun ja verifioineet uudestaan Marxin ajattelun tieteellisen yhtenäisyyden, joka näyttäytyy talouden ja sosiologian, poliittisen teorian ja käytännön taistelun orgaanisena yhtenäisyytenä. Vasta kaiken tämän jälkeen voimme lähteä liikkeelle uudestaan, paremmin sanottuna tästä murtumasta voimme hypätä eteenpäin palaamalla löytämään ne todelliset voimat, joiden on johdettava tätä prosessia, ne objektiiviset syyt, jotka pakosta sen tuottavat, ne materiaaliset syyt, jotka tulevat tekemään uudestaan itse teoriasta materiaalisen voiman.

Ehkä koskaan aiemmin ei ole ollut yhtä selkeästi totta kuin nyt se vanha leninistinen teesi, että ei ole olemassa vallankumouksellista liikettä ilman vallankumouksellista teoriaa. Kun kuulemme kaikkien ilmaisevan tarpeen nähdä ja ymmärtää vallankumouksen strategista perspektiiviä, päivittäisen sokean taktiikan tuolla puolen, silloin ymmärrämme kuinka suuri on tämä teorian tarve, joka koskee kaikkia kapitalistiselle järjestelmälle antagonistisia voimia ja rikkoo niiden yhtenäisyyttä eräässä ratkaisevassa kohdassa, pitämällä ne erossa toisistaan, yhtä voimakkaasti kuin teoria voisi tehdä niistä homogeenisia ja yhdistää niitä. Mutta koskaan aiemmin ei ole myös ollut totta muuan täysin päinvastainen asia: vallankumouksellinen teoria ei ole mahdollinen ilman vallankumouksellista liikettä, siksi teoreetikon on autettava käytännön uudelleenlöytämisen ja uudelleenorganisoimisen työssä, jonka kohteena ovat ainoat todellisesti kumoukselliset voimat, jotka majailevat kapitalismin sisällä. On tiedostettava niiden voimien olemassaolo ja autettava niitä löytämään materiaalisesti organisoitua muotoa, joka niiden olemassaolossa objektiivisesti ilmaantuu. Voimme sanoa, että työ marxismin vääristämisen paljastamiseksi ei ole mahdollista ilman työväen valtaa. Työväen valta - työväenluokan autonominen organisaatio - on vääristämisen paljastamisen todellinen prosessi, koska se on vallankumouksen materiaalinen perusta.

Tässä merkityksessä Marxin polemiikin tärkein kohde ei nykyisin voi olla enää Vulgärökonomie, ei edes sen nykyisessä vulgaarimarxistisessa muodossa. Koska vulgaarimarxismin perusta ja sen tulos on työväenluokan liikkeen Vulgärpolitik, juuri tätä vulgaaripolitiikkaa vastaan on taisteltava. Mutta tämän taistelun muodot on valittava tarkkaan ja samalla on tiedostettava, että nykymarxistien tehtävä ei lopu tämän taistelun muotojen valintaan. Selvä periaate, jota on usein huonosti tulkittu, on se, että työväenluokan sisäisen kritiikin on aina oltava taistelua ulkoista luokkavihollista vastaan, ja siksi marxismin sisäisen kritiikin on ensisijaisesti tultava esille taisteluna porvarillista ajattelua vastaa. Näin ollen tuhoava kritiikki kaikkia uuskapitalistisia ideologioita vastaan on oltava lähtökohta jokaisen ideologian kritiikille, mukaan lukien kaikki työväenliikkeen reformistiset ideologiat. Olemme kuitenkin nähneet miten kapitalismin analyysin on jollakin tavalla tultava ennen ideologian kritiikkiä siinä merkityksessä, että kapitalismin analyysi perustaa ideologian kritiikin. Näin voimme sanoa, että olemassaolevan positiivinen analyysi - eli käytännön taistelun perspektiivien teoreettinen kehittyminen ja niiden materiaalisten voimien uudelleenorganisointi, joiden on sitä ilmennettävä - tulee väkisinkin ennen ja perustaa ideologisten ja poliittisten vääristymien negatiivisen tuhoamisen.

Me voimme lopettaa sanomalla, että ideologinen tilanne on ehkä esimarxilainen, samalla kun teoreettinen tilanne on ehkä esileninistinen. Haluan sanoa, että meidän ei tarvitse aloittaa uudestaan tilanteesta, joka oli ennen Marxia, eikä jatkaa siitä mikä oli Leninin jälkeen. Meidän on ehkä - ja sanon tämän tietoisesti provosoivalla tavalla - uudestaan koettava harppaus Marxista Leniniin. Nykykapitalismin analyysistä meidän on kuljettava kirjoittamaan proletaarisen vallankumouksen teoria modernin kapitalismin aikakaudella. Työläisvallankumouksesta - kaikkine instrumentteineen - on tultava uudestaan ja konkreettisesti - työväenliikkeen minimiohjelma. Jo kerran aiemmin työväenluokka on löytänyt Marxin Leninin kautta: lopputulos oli lokakuun vallankumous. Kun se tulee toistumaan, soivat maailmalla kuolinkellot kapitalismille - sanoisi ehkä Marx.

Tammikuu 1962 (Mondo nuovo)