Toni Negrin alustus Rooman yliopistolla pidetyssä keskustelutilaisuudessa 30.10.2001

Tunnen itseni hämmentyneeksi, kun globalisaatio käsitetään pelkästään mekaanisena tapahtumana, Imperiumin automaattisena laajentumisena. Globalisaatio, joka käynnistyi lopullisesti vuonna 1989, ei syntynyt pelkästään Imperiumin laajentumisena ja sitä edeltäneen poliittisen järjestelmän katoamisena. Globalisaatio syntyi kirotun syvällisten historiallisten tapahtumien seurauksena. Se on sellaisten työläisten ja proletaarien taistelujen yhtymäkohta, joita ei ollut enää mahdollista hallita kansallisvaltion tilan sisällä. Dynamiikka "taistelut - inflaatio - valtion budjetin säätäminen - hyvinvointiin kohdistuvat paineet ja porvarillisen perustuslain materiaalisten elementtien murtuminen" on synnyttänyt askel toisensa jälkeen ensinnäkin demokratian rajojen teorian (jonka piiristä löydämme myös Huntingtonin, joka Trilateral Commissionin 1970-luvun dokumenteissa kirjoittaa sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä) ja toiseksi vahvat paineet kansallisvaltioiden ylittymiseksi. Kansallisvaltio ei ollut pelkästään mahdollisuus pitää taistelut sisäisen sääntelyn piirissä, vaan se tarkoitti myös imperialistista ja kolonialistista valtiota. Viime vuosisadan puolessa välissä kolonialistiset prosessit päättyivät lopullisesti ja syntyi uusi maailma (se mitä sittemmin kutsuttiin nimellä kolmas maailma), jossa vapauden tahto ja työpalkkaan suuntautunut paine räjäyttivät ilmoihin mekanismin, joka ylläpiti raaka-aineiden hintoja. Juuri tämän vapautusprosessin myötä alkavat työvoimaan kohdistuvat vahvat globaalipaineet. Puhumattakaan Neuvostoliiton kriisistä, joka muodostuu hetkellä, jolloin maan pitäisi siirtyä fordistisesta tuotantomallista postfordismiin. Siirtymä on kuitenkin täysin mahdoton ilman työläisten vapautta. (...).

Globalisaatio syntyy siis kirotun positiivisena elementtinä. Se on vapauden merkki ja merkki siitä, että historiallisten prosessien voima on murtanut kansallisvaltioiden helvetillistä häkkiä. Kansallisvaltio, joka on vuosisatojen saatossa pakottanut ihmisiä kuolemaan tyhmimpien sotien vuoksi absurdeimmissa juoksuhaudoissa. Kansallisvaltio, jonka ideologia ei voinut olla johtamatta Auschwitzin uuneihin. Meille kansallisvaltion päätyminen ja kolmannen maailman vapautuminen proletaaristen voimien seurauksena on ollut uskomattoman hieno asia. Globalisaatio: vihdoinkin! On selvä, että vaikka me sanomme näin, ymmärrämme myös hyvin, ettei kapitalismia ole voitettu. Kapitalismi myös hyväksyy siirtymän tapahtuneeksi ja siksi se uudelleenorganisoituu juuri tämän muutoksen tasolle, ja näin syntyy Imperiumin problematiikka. Huomioikaa, että Imperiumi syntyy eri tavalla kuin pelkällä Yhdysvaltojen kansallisvaltion laajenemisella. Amerikkalaiset ovat, erityisesti alkuvaiheessa, täysin mukana Imperiumin tarinan synnyttämisessä, mutta he ovat mukana enemmän maailmanlaajuisen kapitalismin huipentumana ja keskipisteenä kuin valtiollisena voimana. Kollektiivinen pääoma on se, jota investoidaan tässä maailman uudelleenjärjestämisen ensimmäisessä vaiheessa. 1980- ja 90-luvun aikana alkaa poliittisten hallintamuotojen etsintä. YK ei enää riitä, koska YK:n sisällä paljastuu maailmanlaajuisen demokratian paradoksi: maailmanlaajuisella tasolla "yksi henkilö, yksi ääni" -periaate on järjettömyys. Se tarkoittaa, kuten eräät teoreetikot leikkisästi sanovat, imperiaalisen enemmistön luovuttamista Kiinalle.

Organisointikysymykseen vastataan siis keksimällä uusi suvereniteetin muoto. Suvereenisuus, jota kansallisvaltiot eivät kykene järjestämään uudella tavalla, siirretään yhä enemmän sellaisille instituutioille, joita on mahdollista sijoittaa maailmanlaajuiselle tasolle: G8, IMF, jne... Nämä ovat loppujen lopuksi organisaatioita, joita on keksitty toisen maailmansodan jälkeen kansainvälisen keynesiläisyyden hallintaa palvelemaan, mutta niistä tulee kapitalistisia välitysorganisaatioita, maailmanlaajuisen kapitalistisen sääntelyn elimiä. Tästä prosessista kuitenkin tulee yhä vaikeammin hallittava, koska se siirtää konflikteja yksittäisten valtioiden sisältä kansainväliselle tasolle. Maailmanlaajuinen taistelujen yhdistyminen, joka toteutuu 1980- ja 90-luvulla, on käsittämättömän voimakas. Tietysti jo aiemmin oli toteutunut tärkeitä taisteluja (Taivaallisen rauhan aukiosta Koreaan, Indonesiasta Los Angelesiin, Chiapasista vuoden 1995 Pariisiin), jotka olivat määritelleet maailmanlaajuisen kapitalistisen vallan vihollisena. Nämä olivat kuitenkin irrallisia taisteluita, ne eivät edustaneet sykliä, ne eivät kyenneet kasaamaan sitä murtavaa voimaa, jonka pelkästään yhteistä kieltä puhuvat yhteiset taistelut kykenevät järjestämään. Kaikki tämä kuitenkin muuttuu todeksi Seattlen liikkeen kanssa, joka kykenee asettumaan imperiaalista voimaa vastaan samalla hetkellä kun tämä alkaa muodostumaan. Näin ollen syntyy taistelusykli, joka vaikkakin vielä rajallisena ja pinnallisena tunnistetaan kansainvälisessä kapitalistisessa joukkomielipiteessä erittäin vaarallisena Imperiumin muodostumiselle.

Tässä vaiheessa meidän on päätettävä mitä meidän pitäisi tehdä. Yksi niistä asioista, joita meidän pitää välttää, on pitää amerikkalaista kansakuntaa uutena imperialistisena valtiona. Se ei ole pelkästään sitä. Myös tämä elementti on tietysti olemassa, mutta kapitalistisen luokan yhtenäisyys on perustavaa laatua. Menneiden kansallisvaltioiden eliitit rekrytoidaan massiivisella tavalla Imperiumin huipulle. Suurin osa 1990-luvun puolenvälin keskusteluista, jotka pyrkivät analysoimaan sotien hallintaa ja joita käydään USA:ssa, koskevat kapitalistista mahdollisuutta toimia suoraan ja vahvasti Imperiumin organisoinnissa ja uuden maailmanjärjestyksen rakentamisessa ja sitä, miten saada nämä prosessit vauhtiin. Tästä syntyy esim. ohjuskilpitematiikka, josta tulee valtava väline, jota käytetään sovitteluun uuden järjestyksen määrittämisessä. Imperiumi yrittää luoda, kuten bysanttilaisessa taulussa, suojatun keskipisteen (Yhdysvallat ja länsivaltiot), jossa vallan akkumulointi näyttäytyy. Viimeinen yritys pitää muu maailma ulkopuolella räjähti 11. syyskuuta 2001. Siksi sota. Mutta mikä sota? Miten on mahdollista käydä sotaa ilman ulkopuolista vihollista? Siksi sodasta tulee poliisitoimintaa. Amerikkalainen sotatiede oli kehittymässä ohjuskilven ympärille ja jalkaväen muuttamiseksi nopean toiminnan joukoksi, joka voidaan hetkellä minä hyvänä siirtää minne tahansa. Amerikan armeijasta piti tulla merijalkaväki. Nyt me kohtaamme akkumulaation, jossa ovat mukana kaikki teknologiset, diplomaattiset, taloudelliset, rahalliset ja poliisiresurssit. Resurssit, joita kasataan globaalin maailman organisoimiseksi, josta tähän asti puuttui "suuren hallituksen" toiminta. "Big government is over" oli tapana sanoa, mutta nyt sanotaan "big government is back". Tämä suuri prosessuaalisen hallinnan funktio eli "governance" ts. jatkuva hallinnollinen toiminta, joka ylittää jokaisen aiemman juridisen fiksaation. Tämä dynamismi, joka sekoittaa säännön määritelmää ja sen legitimaatiota, tekee armeijasta juridisen ja perustuslaillisen välineen. Tämä on juuri sitä, mitä nyt on tapahtumassa.

Me näemme silmiemme edessä kehittyvän tilanteen, jonka olisimme voineet ennustaa jo vuosia sitten. Tietenkään kukaan ei olisi voinut ennakoida sitä, mikä olisi tämän prosessin välitön syy, mutta se, että prosessin piti kulkea näin, oli ilmiselvää, koska se seurasi riiston globaalitason sääntöjä. Piti vain keksiä malli, joka olisi yhtä tehokas kuin menneisyydessä kansallisvaltiot ja sopimusluonteinen kansainvälinen oikeus. Piti keksiä uusia välineitä. Jos me katsomme perustuslaillisen uudelleenorganisaation välineitä, joita käytetään antamaan vastaus tälle suurelle nykyiselle kriisille, on ilmiselvää, että meidän on tehtävä vastarintaa. Mutta tehdä vastarintaa miten? Missä? Tehdä vastarintaa uuden työläisten maailmanlaajuisen yhteiskunnan nimissä liikkuvuuden näkökulmasta.

He yrittävät pysäyttää työvoiman sen liikkeissä, mutta he eivät tule siinä onnistumaan. On tehtävä vastarintaa niitä uusia hierarkioita vastaan, joihin he yrittävät pakottaa meitä - nämä hierarkiat on räjäytettävä ilmaan. Mutta onko edelleen olemassa mahdollisuus taistella tällaisessa maailmassa vai olisiko parempi olla karkureita sanan kaikissa sen merkityksissä. Karkuun tieteessä, armeijassa, älyllisessä työvoimassa. Tästä on lähdettävä. Eräät ystävämme sanovat: sodan taitoa vastaan karkuruuden taidolla. Ylläpitää pelkoa ja muodostaa se hobbesilaisin termein on Imperiumille erittäin vaikea tehtävä. Mutta se on erittäin vaikeaa ainoastaan siksi, että me emme muodostu kansaksi, vaan jatkamme moninaisuutena olemistamme. Tämä on älykäs moninaisuus, joka on haltuunottanut työn ja joka ei enää tarvitse pääomaa. Me emme voi enää muodostua kansaksi. Kansa on sama kuin suvereenisuus, sillä ei ole enää mitään merkitystä globalisaation tasolla. [...].

Karkuruus tai konflikti? En koe tämän kysymyksen vaihtoehtoja toisilleen vastakkaisiksi. Uusi globaalisuvereenisuuden muoto kantaa mukanaan investoinnin tuotantomuotoihin ja erityisesti elämän ja yhteiskunnan uusintamiseen, ja siksi me määrittelemme imperialisen vallan biopoliittiseksi vallaksi: elämän ja työn biopoliittiseksi kudokseksi. Työstä on tullut yhteiskunnallinen kudos, jossa elämä, koulutus, palkkatyö, kommunikaatio ja yhteiskunnallinen yhteistyö riistetään. Tällä elämän globaaliriiston tasolla toteutuu biovalta. Ja tässä me kohtaamme karkuruuden tai paremmin sanottuna exoduksen. Ei ole enää olemassa klassisen sabotaasin mahdollisuutta tai luddistista kieltäytymistä, koska me olemme työn sisällä. Koska tänään työläisellä on työkalut omassa päässään, miten olisi mahdollista kieltäytyä työstä tai sabotoida sitä? Itsemurhalla? Työ on meille ylpeyden aihe. Työstä kieltäytyminen oli kuviteltavissa fordistisessa yhteiskunnassa, tänään siitä tulee mahdoton vaihtoehto. On tietysti edelleen olemassa kieltäytyminen työn komennosta, joka on täysin eri asia. Kun sanomme exodus, meidän on pyrittävä rakentamaan uusia elämisen muotoja. Nykyisen tyyppinen kapitalistinen yhteiskunta institutionalisoidaan väkivalloin sodan konstitutiivisten mekanismien kautta. Mutta me emme halua tätä. Ei ole mahdollista mennä osoittamaan mieltä G8-kokousta vastaan sanomalla "toisenlainen maailma on mahdollinen" ja sitten jättää exodus toteuttamatta. Exodus on väistämättä konfliktuaalinen, koska vihollisemme haluaa pakottaa meitä tottelemaan. Ymmärrän hyvin perustuslaillisen, juridisen ja valistuneen idealismin. Mutta ymmärrän sitä pelkästään radikaalien päätöksien pohjalta. Jos te pakotatte minua keksimään uudestaan demokratian, minä en siihen suostu. Olen perin kyllästynyt sellaiseen demokratiaan, joka on täydellisesti yhteensovitettavissa kapitalismin kanssa. Minun puolestani se ei ole enää yhteensovitettavissa, koska valtaa ei voida enää uusintaa globaalitasolla samassa muodossa kuin aiemmin, eikä myöskään samojen voiton periaatteiden pohjalta, jotka toimivat kansallisella tasolla, ja siksi soditaan. Sota, joka vaikuttaa päivittäiseen elämään. Se on bakteriologinen sota, ja se on hirvittävä metafora siitä, millaiseksi valta on tulossa. Tällä tasolla kannattaa puhua Imperiumista.

Minä ja Hardt olemme käyttäneet kirjassamme ehkä liian mekaanista metodia, jolla olemme vieneet "operaistisen" metodin kansainväliselle tasolle, mutta suuri on ollut tyytyväisyytemme, kun olemme löytäneet samoilta positioilta koko postkolonialistisen koulukunnan. Intialainen koulukunta ajattelee juuri niin kuin me. (...).

Tieteellisesti moninaisuuden konsepti on varmasti keskeinen. Me lanseerasimme konseptin voidaksemme katsoa, toimiiko se. Kun haluamme uudelleen kvalifioida proletariaatin, puhumme moninaisuudesta, puhumme monista subjekteista. Liikkeestä, jossa toimivat yhteistyössä olevat yksilöllisyydet. Se eroaa valtavasti luokkakäsitteestä. Moninaisuus työskentelee, se on täydellisesti riistetty, mutta se yhdistyy verkon kautta, yhteyksien, yhteistyön ja kielen kautta. Moninaisuudella on monipuolinen konstitutiivinen tuottavuus, kaikki sellaiset elementit, jotka voivat viitata myös klassisiin marxilaisiin kategorioihin: työvoiman muuttuminen todellisen alistamisen aikakaudella, siirtymä general intellectin tuottavuuteen. Moninaisuuden käsitettä käytetään välineenä, mutta mikä voi olla sen poliittinen merkitys?

Tällä tasolla uskon, että elämme valtavaa maailmanlaajuista alkuperäistä kasaumaa. Kuvataksemme sitä, mitä on tapahtumassa subjektiivisuuden näkökulmasta, meillä ei ole kuin Lucretiuksen primitiivisen materialismin kielikuvat: valtava on atomien ja pienolioiden liike, jotka yksilöllisesti yhdistyvät ja rakentavat sinne sun tänne. On selvä, että tästä proletariaatin uudesta lihasta on muodostettava keho, ja tämä liha voi tulla kehoksi ainoastaan sellaisen teloksen pohjalta, joka perustuu itseorganisaatioon, joka lopettaa demokratian, sosialismin ja pääoman demokraattisen ja sosialistisen hallinnan.

Horisontti, jossa me liikumme, ei ole kovin miellyttävä. Näyttää siltä, että sota, johon olemme pakotettuja, muistuttaa enemmän 30-vuotista sotaa ja sen joukkomurhia, eräänlaista luonnontilaa. Tätä konstitutiivista moottoria, joka pistää Imperiumin käyntiin, kutsutaan nimellä sota, ja se tuottaa katastrofeja.

Toni Negri

(Suomennettu Sherwood Tribunen julkaisemien muistinpanojen pohjalta.)