Essee kirjasta: Karl Marx - Pääoma I, osastot I-V. Progress 1974
Antti Tietäväinen [ at65545@uta.fi ]

Talouden yhteiskunta

Kreikan kielen sana talous, oikonem, tarkoitti alunperin ”oman talon hoitoa”. Siis perheen tarvitsemien resurssien hankintaa ja jakoa. Vuonna 1867 Karl Marx totesi Pääoman ensimmäisen painoksen alkulauseessa: ”[…] tutkimusaiheenani tässä teoksessa on kapitalistinen tuotantotapa ja sitä vastaavat tuotanto- ja vaihtosuhteet”. Vaikka aikaa oli kulunut, ei käsitteen luonne ollut täysin muuttunut - ja Marx tiesi sen. Perhe, kylä tai laajempikaan yhteiskunta ei voi toimia vailla talouden tuottamia materiaalisia resursseja. Niitä hankitaan ja jaetaan, joskin tapa tehdä se vaihtelee yhteiskunnasta toiseen. On olemassa erilaisia yhteiskuntia, mutta ”primitiivisinkään” niistä ei ole vailla taloutta.

Pääomassa talous nähdään koko muuta yhteiskuntaa hallitsevaksi prosessiksi. Teoksen tarkoitus onkin tuoda julki ”[…] nyky-yhteiskunnan liikkeen taloudellinen laki.” Tästä Marx näkee esimerkiksi kulttuurin ja politiikan syntyvän. Yksilö on täten aina jossain määrin syyntakeeton. Hänen tietoisuutensa on yhteiskunnan, ja viime kädessä taloudellisen järjestelmän, tuottamaa. Yhteiskunnallinen asema määrittää yksilön tietoisuuden eikä päinvastoin.

Marx näkee talouden ”kehityksen” luonnonhistoriallisten prosessien kaltaiseksi. Oman talon hoidosta siirrytään kylätalouteen, siitä (kaupunki)valtiotalouteen, rahatalouteen ja lopulta maailmantalouteen. Talousjärjestelmän muuttuessa kehittyy uudenlainen yhteiskunta ja uusi yhteiskunnallinen tietoisuus. Talouden volyymin kasvaessa myös järjestelmän monimuotoisuus lisääntyy. Marxin visiossa kehittyneet maat näyttäytyvät ”alkeellisille” talouksille lähinnä niiden oman tulevaisuuden kuvana.

Talouden hallinta on Marxin mukaan myös kielellistä. Tämä koskee erityisesti tiedettä. Talouden rautaiset lait eivät toimi vailla ideologista perustetta. 1800-luvulla tämän hoiti ns. poliittinen taloustiede, apostoleinaan erityisesti ajattelijat David Ricardo ja Adam Smith. ”Totuudet” taloustieteessä oli esitettävä heidän termeillään. ”Kansantaloustiede on yleensä tyytynyt ottamaan sanastonsa sellaisenaan liike- ja talouselämästä ja sellaisenaan sitä käyttämään, jolloin se on kokonaan unohtanut, että tällä tavoin se rajoittaa itsensä näiden sanojen ilmaisemien ajatusten ahtaaseen piiriin.” Pääoman keskeinen tavoite onkin poliittisen taloustieteen virheiden paljastaminen. Se pyrkii olemaan tiedettä, mutta onkin vain politiikkaa. Marx pyrkii objektiiviseen tieteeseen.

Nähdäkseni juuri talousjärjestelmien historiallisuuden ja kapitalistisen järjestelmän ”lakien” paljastaminen ovat Marxin pääteemoja. Historiallisuus kertoo siitä, ettei mikään taloudellinen tai poliittinen järjestelmä ole välttämätön, vaikka se usein esitetäänkin ainoana vaihtoehtona. Talous ”kehittyy” ja yhteiskunta muuttuu. Kapitalistisen järjestelmän toiminnan esitys tuo julki järjestelmän valtasuhteita sekä talouspuheen ja ”todellisuuden” välisen ristiriidan. Lähden seuraavaksi käymään läpi Pääoman väitteitä yksityiskohtaisemmin sekä pohtimaan niiden relevanssia ja ajankohtaisuutta.

Vaihto- ja käyttöarvo

Pääomassa pelataan paljon käsitteillä. Ensimmäiset niistä ovat käyttö- ja vaihtoarvo, joista edellisellä tarkoitetaan itse tavaraoliota (substanssia) ja jälkimmäisellä sen saamaa arvosuuretta (eli hintaa). Kyseessä on tavaran kaksi luonnetta. Käsitteiden ero johtuu Marxin mukaan niihin sisältyvän työn laadusta. Työn tuotteet voivat palvella joko suoraa (käyttöarvo) tai välillistä (vaihtoarvo) tarpeentyydytystä. Jälkimmäisiä vaihdetaan tai ne ovat kaupan, sillä ne ovat itselle turhia tai ylimääräisiä tuotteita. Kukapa tarvitsemaansa tuotetta alkaisi kauppaamaan?

Marxin mukaan kaikki ihmisen tuottava toiminta sisältää työtä, mutta vain osa siitä katsotaan ”hyödylliseksi”. Käyttöarvojen ollessa kyseessä hyödyllisyyden määrittää tietenkin yksilö itse. Vaihtoarvoja taas on vain sellaisilla tuotteilla, joiden sisältämä työ katsotaan yhteiskunnallisesti hyödylliseksi. Tämä vaihtelee yhteiskunnasta toiseen: feodaaliyhteiskunnassa hyödyllisyyden määrittää kuningas, kun taas kapitalistisessa yhteiskunnassa sen tekee pääosin markkinat. Kännyköitä valmistavassa yhteiskunnassa tietokoneinsinöörin arvo on korkea, kun taas kalastajayhteiskunnassa heidän työtään voidaan tuskin voi katsoa hyödylliseksi.

Yksilön on tuotettava sitä, mitä yhteiskunta kulloinkin katsoo hyödylliseksi. Käytännössä mikä tahansa tavara voi tulla ”hyödylliseksi” ja täten arvokkaaksi. Tämä paljastaa arvonmääritysprosessin poliittisuuden: esimerkiksi lastenhoito, taide, politiikka ja kulttuuri nähdään usein ei-hyödylliseksi työksi. Tullakseen ”hyödylliseksi” ne on politisoitava ja nostettava muun työn rinnalle. Hyvä esimerkki tästä on äitiysloma, joka teki ennen hyödyttömänä pidetyn työn hyödylliseksi ja mahdollisti näin pieniä lapsia hoitavien äitien vapautumisen palkkatyöstä.

Arvon kaksi muotoa ovat Marxin mukaan talousjärjestelmien ymmärtämisen avain. Yhteiskunnan luonteen määrää se, millaisen muodon sen talousjärjestelmä ottaa. Kysymys on siitä, tuotetaanko omaa käyttöä vai vaihtoa varten. Historiallisesti tarkastellen tuotannon volyymin kasvu on siirtänyt painopistettä kohti välillistä taloutta. Talouden perustassa on tapahtunut muutos käyttöarvoista vaihtoarvoihin. Tämä muutos on myös kaupan ja rahan perusta.

Kaksoiskäsitteet toimivat arkikielen- ja ajattelun kritiikin välineenä. Niillä Marx pyrkii esittämään, että vallitseva kieli peittää taakseen yhteiskunnan liikkeen logiikan. Perusteiltaan arvonmääritysprosessi on lähes mielivaltainen. Tavaroilla, edes kullalla, ei ole arvoa jos yhteiskunta ei sitä niille anna. Käyttö- ja vaihtoarvojen välinen ristiriita kuitenkin pysyy. Mitä monimutkaisemmaksi yhteiskunta kehittyy, sitä vaikeampi sen puitteissa on tehdä työtä vain itseä varten. Tarpeiden ja unelmien toteuttamiseksi vaaditaan valuuttaa ja se vaatii työtä, jolla on arvoa yhteiskunnan silmissä.

Tavaratalous

Marx esittelee kirjassaan erilaisia vaihdon järjestelmiä. Niiden kehityksen hän osoittaa kulkevan yksinkertaisesta yleiseen, eli jotain yksittäistä tavaraa vaihtavista kulttuureista yleisen arvonmitan omaaviin kulttuureihin. Toistaiseksi päätepiste tällaiselle kulttuuri-evolutiiviselle ketjulle ovat Marxin mukaan kulttuurit, joiden vaihdon välineeksi on vakiintunut raha. Rahan ominaispiirre on, että se erottuu täysin suorasta vaihtojärjestelmästä. Sen avulla tavaroiden arvoja voidaan helposti vertailla. Siitä tulee väline, johon tuotteen sisältämä arvo voidaan hetkeksi jäähdyttää ennen kuin se vaihdetaan toiseen tuotteeseen.

Vaihtoarvo on kaikille tavaroille yhteismitallinen suure. Käyttöarvoja on aivan järjetöntä varastoida yli oman tarpeen, mutta raha on avain kaikkeen. Eletään esikapitalistista aikaa ja rahaa aletaan hamstraamaan. Siitä tulee aarre, yltäkylläisyyden symboli. Näin vaihdon helpottamiseksi tehty väline synnyttää eriarvoisuuden ytimen. Taloudessa siirrytään tarpeentyydytyksestä vaihtoarvojen tuotantoon. Tämä erottaa Marxin mukaan talouden sen luonnollisesta perustasta. Löytyykö talouden luonnollista perustaa mistään? Marx näkee siksi keräilijä-metsästäjä -kulttuurit, ja tyytyy tätä enempää pohtimatta vertailemaan talousjärjestelmiä idealisoituina tyyppeinä.

Siirryttäessä rahatalouteen syntyy ongelmia. Työtä ei tehdä välttämättömien elinhyödykkeiden vaan tuotteista syntyvien vaihtoarvojen vuoksi. Tilanne kärjistyy Marxin mukaan lakipisteeseensä teollisen vallankumouksen aikana, jolloin ammattitaitoisen käsityöläisen on viimeistään siirryttävä yksinkertaiseen ja mekaaniseen työhön. Työläisen autonomia katoaa, eivätkä työprosessin tulokset enää juuri ole erotettavissa tuotteeseen lopullisesta muodosta. Työläinen ei enää näe siinä kättensä jälkiä. Seuraa ihmisen vieraantuminen työnsä tuotteista.

Kapitalistinen tuotantotapa

Toinen työelämää koskeva muutos tapahtuu siirryttäessä kapitalistiseen tuotantotapaan. Sen logiikka vaatii, että pääoma liikkuu. Täytyy siis toimia päinvastoin kuin Roope Ankka tekee. Pääoman varastoimisen sijaan raha tulee saada synnyttämään lisää rahaa. Tätä tuotteeseen sijoitetun ja siitä realisoidun pääoman välistä eroa Marx kutsuu lisäarvoksi, joka on eräs Pääoman keskeisistä käsitteistä. Se voi syntyä pääomasta itsestään esimerkiksi koron kautta, mutta useimmiten se syntyy tavaran myynnistä ostohintaa tai tuotantokustannuksia korkeammalla hinnalla. Raha muuttuu tavaraksi ja tavara sitä kautta suuremmaksi summaksi rahaa.

Marx katsoo, että työnantajat eivät maksa työläiselle koko työpäivästä. Työntekijälle korvataan vain ne kustannukset, jotka hän tarvitsee suorittaakseen vastaavan työpanoksen tulevaisuudessa. Työpäivä jatkuu yli työvoiman uusittamiseen vaaditun ajan ja siitä tulee arvonlisäysprosessi. Tuotantovälineiden ja materiaalien korvaamiseen lisäksi tehtävää työtä Marx kutsuu lisätyöksi, joka on siis lisäarvon todellinen muoto. Koska kapitalisti ei luo mitään, ei hänellä periaatteessa olisi oikeutta työstä syntyneeseen arvotuotteeseen.

Marx korostaa vaihtotalouden ja kapitalistisen tuotantotavan välistä eroa. Vaihtotalous synnyttää ammattiosaamista ja ihmiset erikoistuvat jonkin tietyn asian tuottamiseen. Lisätuotanto vaihdetaan toisen tuottajan kanssa. Osapuolet luovuttavat tavaroita, jotka käyttöarvoina heille ovat hyödyttömiä ja saavat vastineeksi tarvitsemiaan tuotteita. Molemmat hyötyvät. Vaikka erikoistuminen lisää tuotannon volyymiä, ei se suoraan johda lisäarvon syntyyn. Se syntyy kun kahden työläisen vaihtoprosessin väliin tulee pääomaa realisoiva kolmas toimija. Tämä on Marxin mukaan vasta kapitalistisen tuotantotavan piirre.

Teknologia ja työn muutos

Marx puhuu yhteiskunnallisesta työstä, joka on hänelle työn abstrakti perussuure. Yksittäinen työtunti sisältää vaihtelevan määrän yhteiskunnallista työtä, mistä Marx käyttää esimerkkinä teollisuutta. Sen luomat uudet innovaatiota kasvattavat tuotannon volyymia, minkä vuoksi vanha tuotantotapa ei kykene kilpailemaan uuden kanssa. Sen päivätuotantoa ei katsota enää entisen veroiseksi. ”Arvon suuruuden määrää siis vain yhteiskunnallisesti välttämätön työn paljous eli käyttöarvon synnyttämiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika.” Toisin sanoen kangaspuista tulee taloudellisessa mielessä ”kiellettyjä” kehruukoneen keksimisen jälkeen. On tuotettava nopeammin, jatkuvasti nopeammin.

Teknologian tulo teollisuuteen on eräs Marxin keskeinen teema. Tämä johtuu siitä, että Pääoman kirjoittamisen aikaan elettiin teknologista muutoskautta. Työn autonomisuus, jonka vanhat käsityöläisammatit usein tarjosivat, joutui väistymään Kehruu-Jennyjen ja muiden koneiden tullessa työsaleihin. Tuotannon lisääntyminen ei myöskään juuri auttanut työläisiä. Tuotannon nopean kasvukauden aikaan palkat putosivat ja useista entisistä ammattityöläisistä tuli konetta käyttäviä rivityöläisiä. Palkkojen putoaminen johti myös siihen, että oli tehtävä enemmän työtä ”välttämättömän” elintason saavuttamiseksi. Kun ennen palkkatöissä kävivät usein vain perheen miehet, alettiin tehdassaleihin haalimaan yhä suuremmassa määrin myös naisia ja lapsia. Marx toteaakin: ”Työn anastaminen vuorokauden kaikkien 24 tunnin aikana on kapitalistisen tuotannon sisäinen pyrkimys.”

Teknologian tuoma tuotannon volyymin kasvu ei tarkoita sen poliittista neutraalisuutta. Päinvastoin, innovaatiot ja niiden synnyttämät ”yhteiskunnalliset pakot” tekevät osasta työtä hyödytöntä. Ammattitaito menettää merkityksensä ja yksilön on mukauduttava uuteen järjestelmään. Vanhan tuotantotavan on väistyttävä jos se kykene jollain muulla tavoin perustelemaan arvoaan. Yksi joskus onnistunut esimerkki tästä on käsityö. Joissain tapauksissa se on kyennyt turvaamaan oikeutuksensa muuttumalla kilpailevasta rinnakkaiseksi tuotantoalaksi. Nyt entisiä käyttötuotteita myydään laatutuotteina.

Tuotteen ja työn hinta

Pääoman tavoite on kapitalistisen tuotantotavan lakien yleinen esitys. Tuotteen hinta koostuu koneista, rakennuksista ja raaka-aineista (pysyvä pääoma) sekä näiden jalostamiseen kuluvista kustannuksista eli työstä (vaihteleva pääoma). Kapitalismissa tuotteen hintaan kuuluu myös lisä-arvo, eli kapitalistille jäävä ”ilmainen” osa. Kuten jo edellä mainitsin, Marxin mukaan kaikki arvot ovat palautettavissa työhön. Vaihteleva pääoma vastaa välttämätöntä työaikaa ja lisäarvo lisätyöaikaa; koneet puolestaan korvaavat työtä ja luovuttavat käytössä osan arvostaan tuotteeseen.

Marx kuvaa työn muutosta. Vaihtoarvo synnyttää välillisen tuotannon, ”turhuuden markkinat”, ja kapitalismi viimeistään lisäarvosta nauttivan työtä tekemättömän luokan. Raaka-aineet ja osa tuotantovälineistä (kuten tiede) ovat kapitalistille ilmaisia. Tällä Marx tarkoittaa sitä, että vaikka luonnonrikkauksia voi myydä, ei niillä sinällään ole mitään arvoa. Niiden onnekas omistaja luo niistä lisäarvoa, siis synnyttää varallisuutta tyhjästä. Yhteiskunta luo luonnolle arvon, esimerkiksi uraanilla ei ollut juuri mitään arvoa ennen kuin ydinreaktoreita alettiin kehittämään.

Ajattelutapa mahdollistaa työn erilaiset järjestelyt. Jos kapitalisti haluaa kasvattaa lisäarvon määrää, on hänellä kaksi mahdollisuutta: työpäivän pidentäminen tai lisätyönajan suhteellisen määrän kasvattaminen. Työpäivän pidentäminen lisää kapitalistin voittoja tietenkin siksi, että lisätyöaika on absoluuttisen suurempi. Tuotetaan enemmän tuotteita, minkä vuoksi jokaisesta tuotteesta osavoiton saavan kapitalistin kokonaisvoitto on suurempi. Marx käyttää esimerkkinä koneistamista, joka lisää tuotannon volyymiä ja mahdollistaa työläisen uusittamiseksi tarvittavan pääoman tuottamisen lyhyemmässä ajassa. Näin siis, jos oletetaan että tuotteiden hinnat pysyvät samana.

Pysyvä pääoma - vaihteleva pääoma - lisäarvo -kaava on kaikilta osin muunneltavissa. Se selittää miksi työpäivää voidaan lyhentää tuotannosta saatavien voittojen säilyessä samana. Jos kahdeksan tunnin työpäivästä siirrytään kuuden tunnin työpäivään, tarvitsee vain jokaista kolmea työntekijää kohti palkata yksi uusi. Tässä yhteydessä Marx puhuu siitä miten työläisiä vaaditaan ”[…] tiivistämään työtään [niiin paljon], että se käy mahdolliseksi vain lyhyempänä työpäivänä”, ja vaatii työpäivän yleistä lyhentämistä.

Argumentti on ajankohtainen myös tänään. Lyhyempi työpäivä merkitsee (jossain tapauksissa) työn tehostumista, sillä yksi työläinen ei yksinkertaisesti pysty tuottavaan toimintaan päivässä kuin rajallisen ajan. Voidaan esimerkiksi väittää, että kuuden työtunnin jälkeinen työaika on vain ajanhukkaa. Työläisen uusintamisen kannalta olisi paljon järkevämpää, että hän kuluttaisi nämä kaksi tuntia esimerkiksi lepäämiseen. Työn tulokset eivät ole mitenkään suoraan sidoksissa työaikaan.

Eteenpäin!

Marx onnistuu hyvin tulkinnassaan aikansa kapitalistisen järjestelmän luonteesta. Usein kansantaloustieteen arvostelu pätee huolimatta siitä ajatteleeko sitä talousmatemaattisesti vai poliittisesti. Se osoittaa Ricardon ja Smithin teorioissa on aukkoja ja epäloogisuuksia, jotka on Pääoman luvun jälkeen tunnustettava huolimatta siitä millaisena yhteiskunnan perustan toivoisi olevan. Pääoma on kuitenkin selvästi aikansa tuote. Siinä on yhteiskunnallisia ja metodisia lähtöoletuksia, jotka eivät enää nyt ole niin ajankohtaisia kuin 145 vuotta sitten.

Ensimmäinen niistä on kulttuuri-evolutiivinen lähestymistapa. Vaikka Marx Pääoman toisen painoksen loppusanoissa väittääkin, että hänen metodinsa ”[…] ei ainoastaan ole perustaltaan erilainen kuin Hegelin metodi, vaan se on tämän suoranainen vastakohta”, on yhtäläisyyksiä helppo löytää. Hegelin dialektinen metodi on myös Marxin tieteellinen menetelmä. Marxille yhteiskunta on ainoa tosiolio, substanssi, jonka liikkeessä yksilöt saavat tietoisuuteensa. Hegelin tapaan yhteiskunnan nähdään kehittyvän sen itse luomien ristiriitojen kautta. Nähdäkseni vastakohta tälle olisi nähdä yhteiskunta enemmän prosessina, joka on seurausta useiden subjektien kohtaamisista ja yhteentörmäyksistä.

Liika keskittyminen yhteiskunnan lakeihin peittää ihmisen toimijana. On helppo arvostella asioita jälkeenpäin, mutta yhteiskunnat eivät Marxin jälkeen useinkaan muuttuneet jonkin ”heräämisen” seurauksesta vaan paljolti sattumalta. Tietenkin yhteiskunnallinen tilanne on pohja niille, mutta usein on kehitys on kulkenut kriisistä vakautukseen. Lenin vakautti sodan runteleman Venäjän ja Hitler hyperinflaatiosta kärsineen Saksan. Vallankumousten jälkeen sopeuduttiin yllättävän nopeasti sosiaaliseen tilanteeseen, muututtiin kommunisteiksi tai fasisteiksi. Ehkä paradoksaalisesti näin ei käynyt Englannissa, vaan siellä teollistumisen synnyttämät ongelmat ratkaistiin maltillisesti ja tilanne vakautettiin revisionistisesti.

Immateriaalinen työ ja elämäntuotanto

Toinen pääoman ongelma on työn asettaminen kaiken mitaksi. Voidaan mielestäni aivan saivartelematta kysyä mitä oikeastaan on työ? Viime aikoina on sosiologisessa keskustelussa on tullut esiin immateriaalisen työn käsite (1). Tällä tarkoitetaan työn käsitteen radikaalia laajentumista ja työn siirtymistä pois perinteiseltä paikaltaan. Tavaroiden sijaan työn nähdään tuottavan yhä suuremmassa määrin informationaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Tuotannon paikka ei myöskään enää ole vain tehdas, vaan työ laajenee uusille alueille.

Työn luonteen muutos on merkittäviä. Ensimmäiseksi, työn arvo ei immateriaalisen työn aikana enää ole suoraan palautettavissa tuotantoon kuluneiden resurssien ja lisäarvon summaan. Tämä näkyy esimerkiksi koneissa, jotka kykenevät muokkaamaan omaa toimintaansa. Niiden toiminta ei rajoitu vain arvon luovuttamiseen tuotteelle (pysyvä pääoma), vaan marxilaisen ihmistyön tavoin ne osallistuvat arvon lisäämiseen. Myöskään ihmistyö ei enää ole entisen kaltaista. Kun Marx katsoi sen lähes välttämättä liittyvän kapitalistiseen prosessiin (vaihteleva pääoma), pystyy se nyt yhä useamman arvottamaan itsensä. Ihmistyö ei ole riippuvainen koneista ja pääomasta, vaan yhä suuremmassa määrin toisista ihmisistä, vuorovaikutteisista ympäristöistä. Yhdessä mm. kybernetiikan kanssa tämä aiheuttaa sen, että ihmisen ja koneen välinen raja hämärtyy.

Tästä seuraa se, että työntekijän korvaaminen on vaikeampaa. Hänen persoonallisuudestaan kokonaisuudessaan on tullut tärkeä osa itse tuotantokoneistoa. Tämä on merkittävä ero suhteessa Marxin kuvaamaan yhteiskuntaan, jossa suuri osa työntekijöistä oli tarvittaessa nopeasti vaihdettavissa. Kärjistetyimmillään tämä näkyy esimerkiksi IT-alan sisällöntuottajissa, mutta ajatusta voi soveltaa myös suureen osaan palvelualaa ja sosiaalisektoria. Työstä tulee luottamukseen perustuva suhde, jonka rakentamiseen kuluu aikaa. Työvoimalle tulee mahdollisuus saavuttaa takaisin sen teollisen vallankumouksen aikaan menettämä autonomisuus, ainakin palkkatyön saralla.

Toiseksi, itse tuotteisiin liittyy tänään paljon asioita, joita ei voi katsoa seuraukseksi ”ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta”. Tuotteiden sijaan kapitalismi on keskittynyt enemmän myymään niihin liittyviä imagoja. Perustarpeiden tuotanto on länsimaissa jo saavuttanut lakipisteensä. Tilanne on hyvin erilainen kuin Marxin aikana, jolloin tuotannon kasvusta huolimatta lähes kaikesta oli puute. Kärjistäen voisi sanoa, että nyt länsimaissa on puutetta enää vain unelmista. Toisaalta jo Marx aavisti tämän kehityksen todetessaan puhuessaan kapitalismin kehityksestä seuraavista ”turhuuden markkinoista”.

Kolmanneksi, työ muodollisena alistussuhteena ei enää ota haltuun koko elämää. Joissain länsimaissa on mahdollista, ja jopa kohtuullisen tavallista, elää työttömänä. Vapaus palkkatyöstä voidaan joskus myös käsittää immateriaalisen työn perustaksi. Esimerkiksi oman lapsen hoitaminen tai kansalaisaktivismi ovat tämän kaltaista työtä. Ne eivät tuota tuotteita, vaan ajatuksia ja uutta elämää. Toisaalta tuotteiden markkinatkaan eivät toimi vailla uusia innovaatiota tuottavia aivoja ja kysyntää luovaa koneistoa. Immateriaalisen työn käsite kyseenalaistaa tavaroiden ja ajatusten tuotannon välisen selvän eron. Ei ole ei-poliittista aluetta, ei neutraalia vapaa-aikaa. Elämänpolitiikan aikana taistelu käydään ruumiista, ja tällöin palkkatyö on vain yksi kamppailun kenttä.

Oman elämän tuotannon ohella kuitenkin elää institutionaalinen ja kapitalistinen elämäntuotanto. Tämän eräs merkittävä on vapaa-ajan haltuunotto. On vaikea löytää elämän osa-alueita, jotka eivät olisi vahvasti markkinatalouden tai jonkun instituution välittämiä. Tietenkin vapaa-ajanviettoa oli säännelty ennenkin esimerkiksi kirkon toimesta, mutta ihmisillä oli silti huomattavasti enemmän autonomiaa. Havainnollisen esimerkin tästä saa kuvittelemalla tilannetta, jossa instituutiot, talous ja teknologia yhtäkkiä lakkaisivat toimimasta. Elämä pysähtyisi, kriisi olisi valtava verrattuna vastaavaan tilanteeseen 100 vuotta sitten. Elämänpolitiikan aikana talouden liikkeen lakien lisäksi tuleekin tiedostaa se, millä moninaisilla tavoilla oma elämä on riippuvainen taloudesta ja koko muusta yhteiskunnasta.

(1) Katso mm. Maurizio Lazzarato : ”Immaterial labour” teoksessa Virno, Paolo & Hardt, Michael (eds.) (1996) Radical though in Italy, University of Minnesota press, Minneapolis.