Työläistutkimuksen sosialistinen käyttö
Raniero Panzieri

Työläistutkimuksen sosialistinen käyttö on Panzierin alustus Torinossa syyskuussa 1964 pidetyssä Quaderni Rossi -lehden seminaarissa, jonka aiheena oli työläistutkimus. Alustus julkaistiin seuraavana vuonna Quaderni Rossi -lehden viidennessä numerossa Panzierin kuoleman jälkeen. Alustuksessa Panzieri käsittelee sosiologiseen työläistutkimukseen liittyviä teemoja yleisesti. Tämä on ainoa kirjoitus, jossa hän tuo esille marxismin kokonaismääritelmänsä, syventämällä erityisesti marxismin suhdetta porvarilliseen ajatteluun.

Työläistutkimuksen sosialistinen käyttö

(...) Minusta tuntuu, että eräät toverimme perusteettomasti suhtautuvat edelleen epäluuloisesti sosiologiaan ja sen tarjoamien välineiden käyttöön. Epäluulon syy on löydettävissä marxismin dogmaattisissa jäänteissä. On selvä, että sosiologisten välineiden käyttö työläispoliittisten tavoitteiden mukaisesti ei voi olla avaamatta uudestaan keskustelua [marxismin ja sosiologian välisestä suhteesta], koska vallankumouksellisen toiminnan tieteellinen perusta identifioituu historiallisesti marxismiin.

Marxismi - siis Marxin kypsän kauden marxismi - syntyy sosiologiana. Mitä muuta Pääoma, talouspolitiikan kritiikkinä, voisi olla ellei sosiologinen luonnos? Talouspolitiikan kritiikin perusta on käsitys - jonka Marx dokumentoi monipuolisesti - että talouspolitiikka on yksipuolinen tiede. Tämä sama teema esiintyi jo Marxin nuoruuden teoksissa, siksi tästä näkökulmasta on olemassa jatkuvuutta nuoren Marxin ja Pääoman välillä. Talouspolitiikka, joka redusoi työläisen tuotantotekijäksi, ymmärretään [marxilaisittain] sen rajallisuudessa, ei niinkään sen valheellisuudessa. Talouspolitiikka pyrkii sulkemaan yhteiskunnallisen todellisuuden rajallisen toimintakehyksen piiriin ja tekemään tästä kehyksestä luonnollisimman ja parhaan mahdollisen. Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa ja kaikissa muissa Marxin nuoruuden teoksissa talouspolitiikan kritiikki on yhdistetty historiallis-filosofiseen näkemykseen ihmiskunnasta ja sen historiasta, ja tämän subjektina on vieraantunut ihminen. Pääoman Marx luopuu tästä metafyysisestä ja filosofisesta teemasta. Kritiikki kohdistuu ainoastaan tiettyyn spesifiseen todellisuuteen, kapitalistiseen todellisuuteen, eikä se halua enää olla porvarillisen talouspolitiikan universaalinen vastakritiikki.

On helppo väittää, että sosiologian näkeminen poliittisena tieteenä on marxismin peruspiirre. Jos pitäisi antaa marxismista perusmääritelmä, sanoisin: marxismi on sosiologiaa, joka käsitetään poliittisena tieteenä ja vallankumouksen tieteenä. Näin ollen vallankumoustiede riisutaan kaikista uskonnon kaltaisista uskomuksista ja palautetaan tarkkojen tutkimuksien ja tieteellisten analyysien piiriin.

Marxin työn rinnalla kehittyy myös toinen tutkimussuuntaus, jota tunnetaan nimellä "marxismi". Uskoisin tämän viimeksi mainitun olevan lähde, josta pulppuaa modernin marxismin epäluulo sosiologiaa kohti. Tämän tutkimussuunnan alku löytyy joistakin Engelsin kirjoituksista, joissa hän pyrkii perustamaan yleisen materialismin ja universaalisesti validin dialektiikan luomalla järjestelmän, joka ei ole uskollinen Marxin ajattelulle. Dialektiikan tiede, joka on sovellettavissa niin luonnontieteisiin kuin yhteiskuntatieteisiin, on ilmiselvästi sosiologian kieltämistä spesifisenä tieteenä, ja se luo metafysiikan, joka on sekä työväenluokan liikkeen historian että nuijapään ja sammakon metafysiikka. Engelsiläisen marxismin naturalistisen objektivismin takaa nousee esille työväenluokan ja sen historiallisen tehtävän "uskonnollinen" käsitys. Jos hyväksyisimme tällaisen marxismin, olisi selvä, että ei jäisi tilaa yhteiskunnallisten faktojen tieteelle.

Marxilaisessa sosiologiassa on eräs erityispiirre, joka syntyy talouspolitiikan kritiikistä ja joka on rajapyykki työväenluokan ja toisenlaisen sosiologian välillä. Marxin sosiologia syntyy talouspolitiikan kritiikkinä ja siksi se tarkastelee kapitalistista yhteiskuntaa syvällisen dikotomian läpäisemänä yhteiskuntana, jossa sen piirissä kehittynyt tiede - talouspoliittinen tiede - esittämällä yhteiskunnan yksipuolisesti sulkee pois omasta piiristään todellisuuden toisen puoliskon. Se, että työvoima käsitetään ainoastaan pääoman osana, asettaa Marxin mukaan rajan teorialle ja sisäisen vääristymän tieteelliseen järjestelmään, jota pyritään rakentamaan. Marxin mielestä sosialistiselle sosiologiselle analyysille on ominaista kahden perusluokan analysointi. Haluan korostaa juuri tätä Marxin sosiologisen ajattelun piirrettä, joka siis kieltäytyy määrittelemästä työväenluokkaa pääoman liikkeen perusteella eli kieltäytyy hyväksymästä sitä, että pääoman liikkeestä voisi automaattisesti päätyä tutkimaan työväenluokkaa. Siitä huolimatta, toimiiko työväenluokka konfliktuaalisena (eli kapitalistisena) vai antagonistisena (eli antikapitalistisena) elementtinä, se vaatii täysin puolueellista tieteellistä tutkimusta.

1920-luvun loppupuolen kulttuurihistoria todistaa sosiologian suurta kehittymistä, joka toteutuu marxistisen ajattelun ulkopuolella, vaikkakin on sanottava sosiologian historian merkittävimmän hahmon, eli Max Weberin, suhtautuvan vakavasti marxilaiseen ajatteluun.

Mielestäni porvarillisen sosiologian kehitys on jopa ylittänyt marxismin esitetyn tieteellisen analyysin saralla. Voimme esittää erään hypoteesin. Kapitalismi on menettänyt talouspolitiikan kriisin myötä klassisen ajattelunsa ja on siksi ryhmittänyt tieteensä uudestaan sosiologian ympärille. Tällainen hypoteesi selittäisi, miksi kapitalismi tutki historiallisessa alkuvaiheessaan ensisijaisesti omaa toimintamekanismiaan ja on sitä seuranneessa vaiheessa pyrkinyt tutkimaan, miten organisoida konsensusta ja yhteiskunnallisia suhteita, jotka perustuvat edellä mainittuun [kasauman] toimintamekanismiin. Tästä mekanismista tulee tärkeämpi sen myötä, kun kapitalismi kehittyy ja siirtyy suunnitelmavaiheeseen, kun se vapautuu omistussuhteiden merkityksestä ja perustaa tasapainonsa kasauman kasvavaan rationaalisuuteen.

Mielestäni tämä ei tarkoita, että sosiologia olisi porvarillinen tiede. Me voimme käsittää, käyttää ja kritisoida sosiologiaa juuri samalla tavalla kuin Marx teki klassisen talouspolitiikan kanssa eli käsittämällä sen rajallisena tieteenä. Ymmärtämällä, että se mitä se näkee kokonaisuudessa on osittain totta, eikä siis valheellista itsessään. Se on jotakin rajallista, joka aiheuttaa sisäisiä vääristymiä. Silti sosiologia säilyttää sen, mitä Marx piti tieteen määrittelevänä piirteenä, eli autonomian, joka perustuu tarkkaan tieteellisyyteen, logiikkaan ja sisäiseen koherenssiin.

Meidän on suhtauduttava erittäin epäluuloisesti niihin, jotka suhtautuvat epäluuloisesti sosiologiaan. Minusta tuntuu, että marxismin historia osoittaa, miten toimivan suhteen rakentaminen sosiologiseen tieteeseen on poliittisen vallankumouksellisen ajattelun uudelleenkäynnistämisen ehto. Se, että sosiologian kohtalo huonontui stalinismin aikana, on selvä. Stalinistisen ajattelun suuressa neuvostoliittolaisessa valheessa sosiologian eristäminen oli järjestelmän säilymisen kannalta eräänlainen ennaltaehkäisevä välttämätön toimi. Ajatus marxilaisuudesta sosiologiana oli Leninille tärkeä. Hän ymmärsi nuorena Marxin teoksia sosiologisina. Hän sanoo sen selvästi, ja minä luulen että tässä asiassa, kuten monissa muissakin, Lenin oli täysin oikeassa.

Työläistutkimuksesta tulee meille pysyvä poliittinen metodi erityisesti siksi, että meidän on kieltäydyttävä johdattamasta työväenluokan analyysia pääoman analyysista. On toistettava Leninin lausetta, jonka mukaan työväen poliittinen liike on sosialismin ja työväenliikkeen spontaaniliikkeen kohtaamista. Mikäli työväenluokan spontaaniliike ei kohtaa vapaaehtoisesti, tietoisesti ja tieteellisesti sosialismia, sen piirissä vallitsee luokkavihollisen ideologia. Tutkimuksen metodi mahdollistaa luopumisen työväenliikkeen uskonnon kaltaisesta tulkinnasta ja takaa työväenluokan saavuttaman tietoisuusasteen tieteellisen havainnoinnin ja sen kehittämisen yhä korkeammalle tasolle. Tämän vuoksi sosiologisen havainnoinnin momentin ja poliittisen toiminnan välillä vallitsee jatkuvuus. Sosiologien tutkimus on eräänlainen välittävä tekijä. Ilman sitä on jatkuvasti läsnä vaara palaamisesta joko liian pessimistiseen tai liian optimistiseen, todellisuudesta irrallaan olevaan, näkemykseen työväenluokan tietoisuuden ja antagonismin tasosta.

Nykysosiologian välineiden valinnassa on suhtauduttava kriittisesti erityisesti mikrososiologiaan, koska tutkimukselle ennalta asetetut rajat voivat johtaa todellisuuden vääristämiseen. Mikrososiologian instrumentit eivät mahdollista sellaisten yhteyksien näkemistä, jotka paljastuisivat mikäli tutkimukset olisi sijoitettu laajempaan kontekstiin. Tämäntyyppisissä - usein antropologisissa - tutkimuksissa valitaan ennakkoon asioita, joita sitten eristetään laajemmasta kontekstista ja joiden korrelaatioita muihin aspekteihin jätetään tarkastelematta: tämä vie vääristyneisiin lopputuloksiin. Tutkittaviksi valittavat asiat ovat usein juuri sellaisia, jotka pitävät sisällään konfliktien ratkaisemista, kun taas jätetään käsittelemättä sellaiset yhteydet, jotka voivat olla olemassa tutkittujen yhteiskunnallisten suhteiden ja järjestelmän antagonistisen kumoamisen perspektiivin välillä.

Sosiologian sosialistinen käyttö vaatii uudelleenarviointeja ja viime kädessä sellaisen perushypoteesin hyväksymistä, että konfliktit voivat muuttua antagonismiksi olematta enää funktionaalisia järjestelmän säilymisen kannalta (konfliktit ovat funktionaalisia järjestelmän säilymisen kannalta, koska järjestelmä kehittyy konfliktien avulla).

Tässä kontekstissa on todellakin tärkeä eräs tutkimustyömme puoli, nk. "kuuma" tutkimus, joka suoritetaan suuren konfliktualisen liikkeen yhteydessä. Tällaisessa konfliktitilanteessa on mahdollista tutkia konfliktin ja antagonismin välistä suhdetta. Tutkia, miten työläisten arvomaailma muuttuu normaalitilanteisiin nähden, mitkä arvot korvautuvat tietoisuudella vaihtoehdosta, mitkä arvot katoavat ja miksi on olemassa arvoja, jotka vallitsevat normaalitilanteessa ja jotka poistuvat luokkakonfliktitilanteessa ja toisinpäin.

Olisi tutkittava erityisesti työläissolidaarisuutta ja työläissolidaarisuuden ja kapitalistisen järjestelmän kieltämisen välistä suhdetta. Missä määrin työläiset tiedostavat, että solidaarisuus voi saada myös antagonistisia yhteiskunnallisia muotoja. Käytännössä on tarkasteltava, mihin pisteeseen asti työläiset ovat tietoisia siitä, että he edustavat tasa-arvon yhteiskuntaa epätasa-arvon yhteiskuntaa vastaan, ja siitä, että tasa-arvosta voi tulla yleinen yhteiskunnallinen arvo.

Kun puhumme "kuumasta" tutkimuksesta, viittaamme olettamukseen, että antagonistinen yhteiskunta ei koskaan kykene homogenisoimaan yhtä sen perusosista: työväenluokkaa. On tärkeää tutkia konkreettisesti dynamiikkaa, jonka kautta työväenluokka siirtyy konfliktista antagonismiin, eli miten se voi räjäyttää vallitsevan dikotomian.

Tutkimuksen on huomioitava tärkein kapitalismissa tapahtunut muutos: siirtymä suunnitelmallisuuteen ja byrokratiaan, omistussuhteiden laskeva ja kasauman "järjellisyyden" kasvava merkitys. Samasta näkökulmasta on tutkittava työväenluokan muutoksia, uusia suhteita, jotka muodostuvat työläisten ja teknikkojen välillä, uusien kategorioiden muodostuminen ja työväenluokan rakenteessa tapahtuvat muutokset.

Tutkimuksen on siis huomioitava muutos, joka on historiallisesti toteutunut kapitalistissa suhteissa. Rikkauden ja vallan välinesuhde muuttuu. Klassisessa kapitalismissa rikkaus on päämäärä ja valta on väline, kapitalismin kehittymisen myötä tämä suhde kääntyy päälaille ja valta pyrkii valjastamaan rikkauden: rikkaudesta tulee väline, jolla kasvattaa valtaa.

Tutkimuksen tärkein päämäärä on toimivien suhteiden luominen yksittäisiin työläisiin ja työläisryhmiin. Tutkimuksen ja poliittisen rakentamisen työn välillä ei ole eroa tai ristiriitaa. Tutkimus on poliittisen rakentamisen työn perusaspekti. Lisäksi tutkimus tulee pakottamaan meitä keskusteluun, myös teoreettiseen keskusteluun, tovereiden ja työläisten kanssa, ja keskustelu on poliittisen koulutuksen ja kasvattamisen syvällistä työtä.

Tutkimuksella on myös muita poliittisia päämääriä. Monet teoriamme luonnoksista on tuotettu pelkästään vastateeseinä, eli virallisten positioiden kritiikkinä, mutta niitä ei ole kehitetty positiivisesti eli niiltä puuttuu empiirinen perusta luokan tasolla.

Meidän ei ole mahdollista suorittaa teesiemme poliittista tarkastelua, joka voisi antaa meille makroskooppisia elementtejä, siksi tutkimustyö on juuri nyt kaikista tärkein työ, jonka voimme suorittaa. Työ, joka takaa, objektiivisista syistä nyt puutteellisen, käytännön ja teorian yhdistymisen.

Tämä on pysyvä päämäärämme, ja sitä pitäisi aina tavoitella. Käytännössä se on metodimme peruspiirre.

Toinen erittäin tärkeä päämäärä on eurooppalaisen tason rakentaminen. Eri maissa suoritettujen tutkimusten vertailu voisi antaa meille ja muille tärkeitä elementtejä, joiden perusteella määritellä miten ja millä perusteella on mahdollista yhdistää työläistaistelut Euroopassa.