Työläistaistelut kapitalistisessa kehityksessä
Raniero Panzieri

"Työläistaistelut kapitalistisessa kehityksessä" on Sienassa maaliskuussa 1962 pidetyn konferenssin nauhoitus, ja tästä johtuen tekstissä esiintyy toistoja ja harppauksia. Puheessa Panzieri selvittää oman näkemyksensä luokan ja pääoman välisestä suhteesta. Lisäksi Panzieri torjuu kritiikit, joita Italian kommunistinen puolue (PCI) oli häneen kohdistanut.

Työläistaistelut kapitalistisessa kehityksessä

Työläistaistelut, sellaisina kuin ne ovat kehittyneet Italiassa vuodesta 1960, ovat teoreettinen ja käytännöllinen viitekehyksemme. Useimmiten nämä taistelut ovat olleet ainakin näennäisesti työtaisteluja vailla poliittista sisältöä. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, koska ne eroavat aiemmista työläistaisteluista.

Vuodesta 1960 käynnistyneet työläistaistelut ovat Italian poliittisen tilanteen tärkeimmät ja laajimmat tapahtumat. Uusien vaatimuksien kokonaisuus, joka on asetettu palkkavaatimuksen lisäksi, vie työläisten kehitysasteen samalle tasolle, jolla pääoma näyttäytyy tehtaissa. Uudet vaatimukset osoittavat selkeällä tavalla, miten työväenluokka pyrkii ensisijaisesti tuomaan esille työläistilanteen kokonaisuudessaan ja itsessään. On olemassa vaatimuksia, jotka muuttuvat yritys- tai aluekohtaisesti, mutta silti tärkein piirre on se, että työläisten asettamat vaatimukset pyrkivät tuomaan esille työläisten ja pääoman suhdetta sellaisenaan. On selvä, että työläisten ponnistus kohti näitä vaatimuksia, jotka eivät ole pelkästään palkkaan sidottuja, vaan koskevat työläisenä olemista yleensä, on myös yhteydessä luokka-ammattiyhdistyksen toimintaan.

Luokka-ammattiyhdistys on vahvasti ja selkeästi ymmärtänyt jo ennen vuotta 1960 kapitalistisen kehityksen uusia piirteitä: kiinteän pääoman kasvu, pääoman rakenteen muutos, yhä hienostuneimpien työläisiä tehtaaseen integroivien menetelmien käyttöönotto, suunnitelmallisuuteen liittyvien menetelmien käyttöönotto jne. Kun nykyisin tarkastelemme työläisorganisaatioiden huonontuvaa tilannetta, me emme saa unohtaa niitä tärkeitä asioita, joita juuri nämä organisaatiot ovat saaneet aikaiseksi viimeisten vuosien aikana. Työväenluokan ja ammattiyhdistyksen välillä on näiden vuosien aikana muodostunut monimuotoinen kommunikointiprosessi. Usein nämä kommunikointikanavat eivät ole olleet avoimia ja julkisia. Nykyisin näemme usein spontaanilakkoja. Todellisuudessa näissä lakoissa esiintyy ainoastaan tietyn asteinen spontaanisuus, koska niissä on myös työläistietoisuutta. Usein ajattelemme, että liitto ei tiedä näistä taisteluista yhtään mitään, että se toimii vasta jälkeenpäin, mutta tämä ei tarkoita, että liitto ei olisi toiminut ennen työläistaistelua. Näiden vuosien aikana luokka-ammattiyhdistys, eräät sen osat ja edustajat ovat osallistuneet huomattavalla panoksella työläistietoisuuden muodostumiseen, jotta se saavuttaisi saman tason kuin pääoman kehitys. Samaa emme voi sanoa poliittista puolueista.

Työläistaistelujen toinen tärkeä piirre liittyy siihen, että Italiassa on edelleen olemassa suuria alueellisia eroja. On olemassa kehittyviä alueita ja taantuvia alueita. Silti työläistaisteluja on esiintynyt näillä molemmilla alueilla. Usein työläistaistelut saavat, alueellisesta kehitysasteesta riippumatta, samoja piirteitä, jotka tuovat esille, vaikkakin vielä pelkän työtaistelun muodossa, pääoman ja työväenluokan yleistä suhdetta. Fiatin omistama sanomalehti tuki avoimesti CVS-ompelimon työläisten taistelua kirjoittamalla: "Nämä työläiset kapinoivat, koska heillä ei ole samoja etuja kuin Fiatin työläisillä". Miksi Fiatia kiinnostaa tällainen asia? Miksi sillä on tällainen asenne? Ensinnäkin, koska Fiat on kiinnostunut taloudellisesta kehityksestä kaikkialla, missä se voi toteutua, ja toiseksi ideologisista syistä vahvistaakseen Fiat-myyttiä "olonne ovat huonoja, koska te ette ole Fiatin työläisiä".

Fiatin ja sen omistaman lehden arviot ovat kuitenkin vääriä. CVS-ompelimon taistelu, joka käynnistyi palkkavaatimuksista toi esille välittömästi myös erittäin korkean tason muita vaatimuksia ja potentiaalisesti poliittiseen taisteluun liittyviä aspekteja. CVS-ompelimon työläiset kyseenalaistivat työväenluokkaisen asemansa kokonaisuutena sanomalla avoimesti, että heidän ongelmansa ei ollut pelkästään palkkaan liittyviä, ja pakottivat liittoa viemään eteenpäin sellaisia vaatimuksia, joita yksikään ulkopuolinen ei ollut ajatellut voivan muodostua sellaisessa tilanteessa ja jotka liittyivät työläisenä olemiseen yleensä. Taistelut kehittymättömillä alueilla pyrkivät saamaan samat piirteet kuin taistelut kehittyneimmissä.

Tämä tapahtuu sen vuoksi, että työväenluokka kasvattaa omaa luokkatietoisuuttaan ja pyrkii mitoittamaan omia vaatimuksiaan sen perusteella mitä pääoma on, eikä sen perusteella mikä sen oma empiirinen tilanne sattuu olemaan. Tämä on erittäin tärkeä suuntaus. Se vie meitä pois sellaisesta todellisuudesta, joka on sirpaloitunut, ja katsomaan todellisuutta marxilaisittain siten, että todellisuus ei ole sama asia kuin empiiriset faktat eli yksittäinen yritys, vaan se on sama asia kuin pääoma sellaisena kuin se näyttäytyy jokaisessa yrityksessä. Jos emme näe pääomaa kokonaisuudessaan, emme pysty myöskään näkemään yksittäisten tilanteiden todellisuutta. Yksittäisten tilanteiden empiirinen todellisuus on tärkeä, koska se viittaa pääoman kokonaistilanteeseen, ja tämä mahdollistaa taas yksittäisten tilanteiden ymmärtämistä. Virhe, johon me usein syyllistymme on se, että me hyväksymme pääoman sellaisena kuin se itse haluaa näyttäytyä, eli pirstaleisena yksittäisten yritysten summana. Pyrkimys kohti työväenluokan yhtenäisyyttä, joka lähtee liikkeelle toisistaan poikkeavista tilanteista, tarkoittaa, että on olemassa selkeä yhtenäinen jännite, jonka sisältö ei ole sidottu pelkästään työtaisteluihin, vaan potentiaalisesti myös politiikkaan.

Kolmas piirre, jota haluaisin korostaa, on sidoksissa kahteen edelliseen: taistelut tuovat erittäin voimakkaasti esille jännitteitä sellaisten vaatimusten puolesta, jotka eivät liity ammattiyhdistystoimintaan, vaan työläisten valtaan. Työläistaistelujen moninaiset piirteet tarkoittavat yhdessä, että työväenluokka haluaa käsittää välittömästi pääoman ja työväenluokan välistä valtasuhdetta.

Tämä saavutettu työväenluokan autonomian taso näkyy myös sen asenteessa organisaatioihinsa. Luokka vaatii uutta työläisdemokratiaa ja pakottaa organisaatiot oikeaan työväenluokan ja järjestäytymisen väliseen suhteeseen. Työväenluokka nostaa jatkuvasti voimallisesti esille vaatimuksensa kontrolloida liiton elimiä. Se haluaa kontrolloida ja käyttää niitä. Se tunnistaa ne ainoastaan omina välineinään ja kieltäytyy sellaisesta suhteesta, jossa se itse olisi liiton väline. Joka päivä käy niin, että taistelut käynnistyvät työläisten yleiskokouksella, ja yleiskokous pysyy taistelun loppuun asti päätöksenteon suvereenina elimenä. Jatkuvasti työläiset protestoivat, kun taistelun päätyttyä liitto edustajansa välityksellä allekirjoittaa sopimuksen kapitalistin kanssa. Työläiset protestoivat väkivaltaisesti, mikä tarkoittaa kahta asiaa: ensimmäinen liittyy heidän suhteeseensa organisaatioon, eli he kieltävät edustuksellisuuden ja delegoinnin.

Toinen liittyy taas siihen, että työläisten työtaistelu on tuonut esille sisällön, jota yksikään liittosopimus ei voi tyydyttää, vaikka olisi kuinka edistyksellinen, koska ammattiyhdistystoiminta sisältää aina sopimuksen, ja siksi siihen sisältyy väistämättömästi myös järjestelmän tasapainottamista, mikä on juuri se aspekti, jonka työläiset taistelussaan olivat halunneet kyseenalaistaa. Koska työläiset eivät vielä löydä sopivaa poliittista muotoa ja mahdollisuutta artikuloida organisaation ja politiikan tasolla taistelujensa kokonaislatausta, he purkavat tyytymättömyytensä liittoon, myös sellaisissa asioissa, joista liitto ei voi olla vastuussa, koska liiton toiminta ei voi kuitenkaan vastata yleisluontoiseen poliittiseen tehtävään.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että liittojen toiminta ei sisällyttäisi erilaisia poliittisia valintoja: liiton toiminta toteutuu tietyllä tavalla, mikäli se toteutuu tietyn poliittisen perspektiivin piirissä, ja se toteutuu toisella tavalla, mikäli se toteutuu toisessa poliittisessa perspektiivissä. Nykyisin ammattiyhdistykset pyrkivät olemaan päättämättä, kannattavatko ne reformistista vai järjestelmää murtavaa vaihtoehtoa.

Kuitenkin vaikkakin ammattiyhdistystoiminta liittyisi järjestelmän murtamiseen, tämä ei tarkoita sitä, että liitto voisi hoitaa murtuman poliittista tehtävää: tähän se ei pysty. On hämmästyttävää, että eräät toverit syyttävät meitä anarkosyndikalismista, juuri kun meidän suurin huolenaiheemme on poistaa väärinkäsitys, jonka mukaan liittojen toiminta voisi vastata järjestelmän poliittisesta murtumasta. Poliittinen lähtökohtamme, ja työläistaistelujen lähtökohta, on se, että ammattiyhdistystoiminta ei voi missään tapauksessa tyydyttää poliittisia tarpeita, ja samalla luokkapuolueet, joiden pitäisi vastata näiden tarpeiden tyydyttämisestä, eivät nekään halua tehdä sitä.

Tämän diskurssin syventämiseksi meidän on katsottava objektiivisia tosiasioita. Työläistaisteluja esiintyy ja ne ovat tietenkin merkittävä asia, mutta silti ne voivat olla ainoastaan väliaikainen aspekti. Pitäisi katsoa mitä vihollisemme on. Meidän pitäisi tarkastella sitä asiaa, koska oikeaksi todistaminen toteutuu aina pääoman tasolla, se ei voi koskaan tapahtua työläisten tasolla. Työläisten taso rakentuu ainoastaan, mikäli se on itse kulkenut pääoman tasolle ja onnistunut dominoimaan ja sisällyttämään pääoman.

Taistelujen edistynyt luonne paljastaa kapitalismin edistyneet piirteet, sen nykyisen todellisuuden. Työläistaistelut pyrkivät olemaan edistyneitä, saavuttamaan poliittista rikkautta, joka vastaisi pääoman saavuttamaa tasoa. Taistelut ovat juuri niin edistyneitä kuin pääoma on.

Työväenluokan pyrkimys tuoda esille jokaisessa taistelussa pääoman ja työväenluokan yleistä suhdetta vastaa tiettyä erityispiirrettä, joka on ominainen työlle täysin kehittyneessä kapitalismissa, jossa pääoma on pakotettu integroimaan vaihteleva pääoma täydellisesti kiinteään. Sen on taattava täydellisesti, että vaihteleva pääoma eli elävä työvoima (koneet, jotka menevät illaksi kotiin nukkumaan, kuten Marx sanoi) on absoluuttisella tavalla alistettu kuolleisiin koneisiin.

Pääoma tarvitsee aina vain enemmän tätä täydellistä tottelevaisuutta, tätä työläisten absoluuttista supistamista puhtaaksi pääomaksi, jota kiinteä pääoma muokkaa, koska sitä enemmän kasvaa kiinteän pääoman arvo, sitä enemmän jokainen häiriö sen toiminnassa, koneiden toiminnassa, vaarantaa arvon kasvattamista.

Miten kokonaispääoma saa aikaiseksi sen, että tämä sen halveksittavan pieni elävä osa, jota ilman se ei kuitenkaan voi olla olemassa, voidaan sisällyttää kokonaan koneisiin? Se saadaan aikaiseksi pirstaloimalla työ. Vaihteleva pääoma pyrkii jatkuvasti muuttumaan työväenluokaksi ja siksi se pyrkii tottelemattomuuteen kiinteää pääomaa vastaan. Samalla se kapinoi myös itseään vastaan vaihtelevana pääomana (mikä on erittäin tärkeä aspekti, ellemme halua omaksua uskonnon kaltaista näkemystä työväenluokasta). Tärkein asia, joka pääoman on tehtävä voidakseen puolustautua työläistottelemattomuutta vastaan, on estää, että työläinen tunnistaisi toisen työläisen samaksi vaihtelevaksi pääomaksi, saman työprosessin osaksi.

Marx kirjoitti Vuoden 1844 käsikirjoituksissa (eräs hänen nuoruutensa teoksista, joita ei saisi yliarvioida), että pääoma kulkee kehityksessään kaikkien vieraantumisen asteiden kautta: ihmisen vieraantumisesta oman työnsä tuotteesta työläisen vieraantumiseen tuotantoprosessista, työläisen vieraantumiseen omasta kehosta (jota jossakin kehitysvaiheessa aletaan pitää elävän olennon eli työläisen ulkopuolisena koneena) viimeiseen vaiheeseen, jossa työläinen vieraantuu toisesta työläisestä. On selvä, että nämä kehitysasteet eivät seuraa toisiaan. Ne ovat toisiinsa solmiutuneita. Kapitalismi menee välillä eteenpäin, välillä se kulkee osittain taaksepäin. Kapitalismin yleinen piirre on kuitenkin, että kehityksensä korkeammalla tasolla se sisällyttää kaikki edeltävät vaiheet, ja kun neljännestä vaiheesta - työläisen vieraantuminen toisesta työläisestä - tulee työläisenä olemisen keskeisin piirre, tiedämme varmuudella, että olemme tekemisissä kehittyneen kapitalismin kanssa.

Kun pääoma ottaa käyttöönsä sellaisia välineitä, joiden avulla se voi paloitella työväenluokan yrityksen sisällä, käyttämällä myös funktionaalisia ideologioita, jotka eivät ole valheellisia, vaan ainoastaan pääoman funktioita, silloin olemme tekemisissä työläisintegraation tekniikan kanssa, joka kulkee varhaisemmista nykyisiin hienoistuneempiin kehitysasteisiin. Teollisen kehityksen alkuvaiheessa, konepajan vaiheessa, hyvin usein kone sopeutuu ihmiseen, sitten ihminen sopeutuu koneeseen. Koneet ovat kapitalismissa aina rakennusprosessin tulosta, ne eivät ole koskaan neutraaleja objektiivisia teknisiä keksintöjä. Koneen sisältä, kuten Marx sanoi, löytyy pääoman tahto. Koneita tarvitaan tuottamiseen, siksi niiden sisältämä objektiivisuus liittyy aina yhteiskunnalliseen tuotantotapaan. Kapitalistinen koneiden käyttö muokkaa myös koneita.

Sitä myöten, kun edetään teknologisen kehityksen eri vaiheiden kautta, integraatiotekniikat kehittyvät yhä enemmän. Kapitalistille tulee yhä tärkeämmäksi varmistaa, että työläinen ei kohtaa itseään tuotannossa kollektiivisena työläisenä, vaan yrityksen fragmenttina. Työläisintegraatio toteutuu mm. teknisen osallistumisen ideologian kautta. Työläiselle myönnetään valta päättää teknisissä kysymyksissä, ja siten hänelle pyritään sysäämään monet tehdasta palvelevat päätökset. Kuitenkaan työläisellä ei tule koskaan olemaan mahdollisuutta päättää asioista organisoidulla tavalla eli päättää pääomasta. Tekninen päätös sysätään yhä enemmän perinteiselle työläiselle tai teknikoille, jotka suuressa modernissa teollisuudessa ovat klassisen palkkatyöläisen vastine.

Kapitalismin käyttämistä funktionaalisista tekniikoista eräät koskevat työtehtäviä, ja nämä ovat merkittäviä työtaistelujen kannalta. Kapitalisti pyrkii tunnistamaan jokaisen yksittäisen työtehtävän omine työn piirteineen ja pyrkii näin fragmentoimaan työväenluokkaa. Kapitalistin ihannetilanne olisi, jos jokaisella työläisellä olisi oma yksilöllinen käsityksensä omasta työtehtävästään.

Kapitalistista työsuhdetta kaupataan objektiivisena teknisenä tarpeena. Vanhoja työläisammatteja ei enää tarvita uuden koneen, menetelmän tai tuotannon seurauksena, ja siksi kapitalisti sanoo: "Minä annan objektiivisen arvion siitä, mitä jokainen työläinen tekee, mittaamalla hänen suoritteensa, hänen liikkeensä, otan vaikka käyttöön subjektiivisia elementtejä laskemalla yksilön psyykkisiä, fyysisiä ja hermostollisia kykyjä". Luonnollisesti objektiivisuus on ainoastaan kapitalistin objektiivisuutta, jota työväenluokka ei voi hyväksyä. Se on koneiden objektiivisuutta, ja käsitämme tässä yhteydessä koneina koko tuotantoprosessin, joka on pääoman muokkaama. Pääoman objektiivisuus ei voi olla työväenluokan objektiivisuutta.

Italiassa oli vaihe, kun uusien tuotantotekniikoiden ja kapitalismin uuden tilanteen oikea tulkinta vei monia ammattiyhdistysihmisiä ja tutkijoita tekemään suuren virheen eli sanomaan: "Otamme vastaan kapitalistin haasteen objektiivisuuden kentällä, ja koska tekniikka ei voi olla hyvää tai pahaa, me tulemme löytämään rationaalisuuden, joka on parempi kuin kapitalistin luoma".

Objektiivisuus ei kuitenkaan löydy tätä tietä pitkin. Vastaan on tullut tappioita, koska kapitalistisesta tuotantoprosessista löytyvä objektiivisuus ei voi olla muuta kuin sen tuotantoprosessin objektiivisuutta, kapitalistisen kehityksen objektiivisuutta.

Tämä ei tarkoita sitä, että työväenluokka voisi asettaa tätä valheellista objektiivisuutta vastaan paluun vanhoihin ammatteihin, koska nämä eivät ole enää olemassa. Kapitalistinen kehitys on haudannut ne alleen. Kapitalistista kehitystä vastaan on asetettava jotakin, joka on sen edellä, eli kollektiivinen työläinen. Tämä tarkoittaa pääoman totaalista kieltämistä, ja sitä että työväenluokka tunnistaa itsensä vaihtelevana pääomana, kieltäytyäkseen itsestään vaihtelevana pääomana ja tunnistaakseen itsensä täydellisesti työväenluokkana eli yhteiskunnallisena voimana, joka asettuu kokonaan pääomaa vastaan. Ei ole olemassa muita poliittisia vaihtoehtoja. Kaikkien uusien vaatimuksien on kuljettava tähän suuntaan.

Tilanne on kehittynyt siihen pisteeseen asti, että pääoman ja työväenluokan välinen suhde näyttäytyy dilemmana: luokka on joko kokonaan integroitu pääomaan tai sitten se asettuu kokonaan pääomaa vastaan ja pyrkii kaatamaan kapitalismin. Tämä ei tarkoita sitä, että ongelmamme olisi tehdä vallankumous tänään. Vallankumous on pitkä ja raskas prosessi, ja ainoa poliittinen tie sen suuntaan kulkee luokan yhtenäisyyden rakentamisen kautta.

On joitakin muitakin piirteitä, joita työläistaistelut nostavat tässä esille. Pääoman elimellisen rakenteen voimakasta kasvua vastaa työväenluokan integraatioprosessin laajeneva suunnitelmallisuus yritystasolla, mikä vaikuttaa myös vaihtoon, jakeluun ja kulutukseen. Vaihtelevan pääoman sisällyttämisen kannalta myynnin ja markkinoiden suunnittelutekniikoitten kehittäminen ovat keskeisiä. Pääoman on turvattava selustansa työläistottelemattomuutta vastaan, ja jakelussa sekä kulutuksessa se takaa tuotantomahdollisuutensa pitkällä aikavälillä. Jos kuulemme mitä yritykset nykyisin sanovat, se yleensä liittyy siihen, että ei ole enää mahdollista seurata kuluttajien toiveita, nyt pitäisi siis ohjelmoida kysyntää ja markkinoita.

Näihin asioihin porvarillinen sosiologia kiinnittää huomionsa. Se, joka näkee ainoastaan nämä pinnalliset tapahtumat, ei näe niiden takana olevaa todellisuutta. Tuotanto on tietenkin vain osa kapitalistista taloutta, mutta samalla se on tärkein elementti, joka määrittelee kaiken. Tuotanto näyttäytyy kapitalistisessa taloudessa kaksi kertaa. Spesifisenä ja yleisenä tapahtumana, eli taloutta dominoivana kategoriana. Ymmärtämättä tätä, me emme ymmärrä mitään kapitalismin toiminnasta ja päädymme käsittämään empiirisesti kapitalismin yksittäisiä momentteja. Tieteellisen abstraktion prosessi on myös historiallinen prosessi, kapitalismin kehittymisen historiallinen prosessi. Tuotannosta tulee yhä enemmän kaikkia muita momentteja määrävä.

Mitä tämä tarkoittaa? Tehdas oli kapitalismin ensimmäisissä kehitysasteissa tärkeä, mutta kuitenkin erillinen. Tehdas yleistyy nyt vaikuttamalla koko kansalaisyhteiskuntaan. Tässä on oltava tarkkoja, koska juuri tässä yhteydessä meitä yleensä syytetään "operaisteiksi". Oikeastaan kyse on juuri päinvastaisesta asiasta kuin se mistä meitä syytetään: tehdas katoaa spesifisenä momenttina. Saman tyyppinen prosessi, joka ohjaa tehdasta ja joka on ominainen tuotantomomentille, pyrkii nyt nousemaan esille koko yhteiskunnassa ja siksi tehtaalle ominaiset aspektit (elävän työvoiman alistaminen pääomalle jne.) levittäytyvät yhteiskunnan kaikille tasoille niiden spesifisissä muodoissa. Kehittyneessä kapitalismissa tehdas pyrkii tulemaan koko yhteiskunnallisen tilanteen spesifiseksi elementiksi. Ei ole sattumaa, että kuulemme jatkuvasti puheita nykyihmisen vieraantumisesta. Porvarillisten sosiologien puheet sisältävät totuuden, jota porvarillinen sosiologi ei voi kuitenkaan löytää: tuotanto vaikuttaa yleiseksi tulemisellaan kaikkiin yhteiskunnallisen elämän hetkiin.

On kuitenkin tuotava esille marxistinen tehdaskäsitys. Kuten Lenin sanoi, tehdas ei ole empiiristen tietojen kokoelma. Tehdas, sanoi edelleen Lenin, on teollisuuden kehitysaste kapitalismin tietyllä kehitysasteella. Pitää omaksua tehtaan epäempiirinen käsitys. Työläistaistelut ovat nykyisin niin vahvoja ja niiden sisältö on niin rikas, koska ne ilmaisevat työläisvastalauseen tehtaan todellisuuden tasolla, joka nykyisin on se taso, joka määrittää koko yhteiskunnallista kehitystä. Se mikä antaa työläistaisteluille näin suuren jännitteen on juuri niiden tendenssi asettua nykytehdasta vastaan, mikä ei tarkoita enää spesifisen todellisuuden vastustamista, vaan tahtoa hallita koko talouden ja yhteiskunnan kokonaisuuden sisällä.

Samaa voidaan sanoa valtion ja kansalaisyhteiskunnan välisestä suhteesta. Kapitalismi perustuu alkuvaiheessaan kilpailuun, ja valtio on se taso, jolla kapitalistit takaavat työvoiman vapaan oston ja myynnin perusedellytykset. Jotta työvoimaa voisi myydä markkinoilla vapaasti, kaikilla yksilöillä pitää olla oikeus ostaa ja myydä. Palkkatyöläisyys vaatii kaikkien kansalaisten juridista tasa-arvoa lain edessä, ilman sitä kapitalismi ei voi kehittyä.

Siihen asti, kun on vallinnut suhteellisen kilpailun tilanne, valtio on ollut jokaiselle yksittäiselle kapitalistille vastakkaisten intressien harmonisoinnin tae. Pääoman kehityksen myötä valtio pyrkii ottamaan itselleen uusia tehtäviä, koska sen vanha funktio ei enää vastaa uuden kehityksen tarpeita. Valtio pyrkii muuttumaan - kuten tietysti Marx ja peräti Engels jossakin selvässä sivussa olivat sanoneet - kollektiivisen kapitalistin välittömäksi edustajaksi.

Kapitalismin kehityksen myötä katoavat yksityisomistukseen ja kilpailuun liittyvät aspektit, yrittäjä katoaa ja pääoman operaattoreista tulee - kuten Marx sanoo - pääoman virkamiehiä. Kaikki pääomassa objektivisoituu, muuttuu järjelliseksi itsessään. Pääomasta tulee objektiivinen voima, joka yhdistää kaikki voimat, ja tässä kehitysvaiheessa pääoman tärkeimmäksi edustajaksi nousee kollektiivinen kapitalisti eli valtio. Pääoman on korkeimmalla kehitysasteellaan suunniteltava omaa kehitystään, ja tämän suunnittelun agentti on valtio.

Valtio ei ole enää kapitalisteille neutraali kenttä, jolla ratkaista ja yhdistää heidän välisiään konflikteja. Valtiosta tulee pääoman edun edustaja, se hoitaa pääoman liiketoimia. Suunnitelmallisuus on yksi tyypillisistä esimerkeistä siitä, mistä Marx oli Pääomassa puhunut. Pääoman kehitysprosessi pyrkii yhä enemmän integroimaan sellaiset termit, jotka alkuvaiheessa olivat toisistaan erotettuja - tehdas, kansalaisyhteiskunta ja valtio. Ne integroituvat, muodostaen yhden kokonaisuuden, kuitenkin ilman, että niiden ominaispiirteet katoaisivat.

Jos tämä prosessi käsitetään staattisena, kuten yleensä ideologia tekee, se näyttäytyy päälaellaan. Työväenluokan vallankumouksellisen poliittisen potentiaalin laadullisen ja määrällisen painon todellinen kasvu esitetään työväenluokan katoamisena. Kapitalistisen työläistyön, palkan ja pääomasuhteen yleistymistä esitetään sen katoamisena sekoittamalla tuotanto kulutukseen. Prosessin todellisuudessa kaiken salaisuus on yhä laajenevassa työläisalistamisen suhteen yleistymisessä pääoman alaisuuteen. Uuskapitalistisissa ideologioissa taas pääoman hirviömäistä kehitystä pyritään näyttämään pääoman katoamisena. Näiden ideologioiden mukaan pääoma pyrkii kehityksensä äärirajoilla katoamaan ja muuttumaan koko yhteiskunnan yhteiseksi rikkaudeksi. Tässä kontekstissa ongelmaksi muodostuu ainoastaan se, miten hallita tätä yhteistä rikkautta ja rakentaa hyvinvointivaltiota, ja näin kollektiivisen kapitalistin valtio esitetään hyvinvointivaltiona, joka jakaa yhteistä rikkautta luokkien ja yhteiskunnan jäsenten välillä. Näin valtio hallitsee kapitalismia suoraan, se takaa suunnitelmallisuudella kapitalismin kehityksen, ja näin se esitetään valtiona, joka on menettänyt omat luokkaluonteensa.

Tämän lisänä ovat vielä kaikki positiiviset ja negatiiviset teknologiset myytit, jotka esiintyvät niiden hienoistuneimmissa muodoissa reformististen ja porvarillisten intellektuellien keskuudessa.

Positiivisia myyttejä on helpointa paljastaa. Sosialismi tulee syntymään automatisaation seurauksena, näin se hirvittävä tulevaisuus, joka on automatisoitunut maailman kapitalismissa, käännettään ihmisen vapautumisen positiiviseen muotoon. Kiinnostavampia ovat negatiiviset teknologiset ideologiat, jotka pyrkivät sanomaan, että teollistumisen prosessi tekee tuotannossa ihmisen totaalisesti vieraantuneeksi. Näiden ideologioiden mukaan tämä on teollistumisen, eikä kapitalismin seurausta. Miten silloin ihmistä voidaan vapauttaa? Ei mitenkään. Teollisuutta ei voi vapauttaa, siksi voimme vapauttaa ihmisen ainoastaan sen ulkopuolella, antamalla tälle vapaata aikaa, eikä pelkästään auton, koska yleensä nämä ideologit eivät pidä vulgaareista asioista, jotka ovat sidoksissa tuotannon maailmaan. Ihmiselle pitää antaa pellot, paluu luontoon... Aamulla hän menee tehtaaseen, mutta iltapäivällä ihminen rakentaa uudestaan yhteyden luontoon, luonnonvoimiin.

Tronti on sanonut tästä aiheesta, että juuri sen vuoksi, että porvarillinen tiedemies on pakotettu pääoman palkkatyöläiseksi, hän ei halua myöntää palkkasuhdetta, koska silloin hänen pitäisi tunnistaa myös oma tilanteensa. Tiedemies ei siis kykene tuottamaan tiedettä, koska se ei kykene tai halua enää ymmärtää kapitalistisen suhteen todellisuutta, jota esimerkiksi klassinen taloustieteilijä kykeni tiettyyn pisteeseen asti tunnistamaan, koska hänestä ei ollut vielä tullut palkkatyöläinen pääoman piirissä ja hän eli yhteiskunnassa, jossa pääoma oli vielä yksi osa yhteiskuntaa, eikä se ollut vielä miehittänyt sitä kokonaan kuten nyt.

Eräs meille usein esitettävä kysymys on: "Mitä poliittinen toiminta oikein edustaa teille? Tunnustatteko politiikan?" Ongelma ei ole tämä. Oikeastaan diskurssimme perustuu siihen, että tehtaassa luokkasuhde pyrkii välittömästi muuttumaan poliittiseksi suhteeksi ja valtasuhteeksi. Politiikan piiri ei siis katoa, vaan se laajenee, ja siksi tarve antaa työläistoiminnalle poliittinen luonne ei pienene, vaan se vahvistuu. Tästä näkökulmasta me voimme kieltää anarkosyndikalistiset positiot ja kritisoida niitä syvällisesti.

Pitäisi ymmärtää se, että poliittinen luokkasuhde dominoi kaikkia muita momentteja, kaikkia tehtaan, kansalaisyhteiskunnan ja valtion aspekteja. Politiikka ei tietenkään enää toteudu pelkästään valtion tasolla, vaan kaikilla tasoilla, jotka ovat integroituneet toisiinsa.

Esimerkiksi menneisyydessä työväenluokalla oli mahdollisuus sijoittua toiminnassaan pääoman ja sitä edeltävien yhteiskunnallisten kehitysasteiden väliin. Nykyisin työväenluokalla ei ole tämän tyyppistä taktista ja strategista mahdollisuutta, se ei voi esimerkiksi omaksua porvarillisia demokraattisia päämääriä sijoittuakseen vanhan feodaaliyhteiskunnan jäänteiden ja kapitalismin väliin, niitä molempia vastaan.

Edellä esitetty on se peruselementti, joka luonnehtii kansainvälistä tilannetta. Tällä diskurssilla on välittömästi kansainvälinen ulottuvuus, koska edistyneiden kapitalististen maiden työväenluokan on löydettävä kansainvälisellä tasolla yhtenäisyyden tasonsa pääoman yhtenäisyyden tasolla. Kehittymättömät maat, jotka ovat suorittaneet kansallisen vapautuksen syklin, voivat ylittää tuon kehitysvaiheen ja voittaa taistelun uuskapitalismia vastaan erittäin vaikeasti, ellei sitten lännen työväenluokka vie taistelua kapitalistisen vallan keskuksia vastaan. Vaikka kuinka voimakas olisi kehitysmaiden kansojen vallankumouksellinen lataus, niiden on vaikea asettua taistelun uudelle tasolle. Jos taistelua käydään nykykapitalismin tasolla, kapitalismin vastaisen taistelun ensisijaiset tekijät ovat Euroopan työväenliikkeet, edistyneiden kapitalististen yhteiskuntien työväenliikkeet. Se on vastuu, joka on kannettava, muuten on mahdollista puhua syvällisessä marxilaisessa merkityksessä eli kansainvälisellä tasolla kansainvälisen työväen ja proletaarisen liikkeen pettämisestä.

Objektiivisesti Italiassa ja muissa edistyneissä kapitalistisissa maissa tilanne on militanttien näkökulmasta innostava.

Innostava, koska ensimmäistä kertaa historiassa työväenluokka on kutsuttu suoraan taisteluun sosialismista. Me tiedostamme tämän tunteen. Nyt on tärkeintä olla jämähtämättä vanhoihin kuvioihin, vanhaan diskurssiin kapitalismin ristiriidoista. Tärkeintä on onnistua siten, että olemassa olevat organisaatiot ottaisivat vastaan uusia sisältöjä ja kehittäisivät poliittisia linjauksia, jotka tarjoaisivat luokkasuhteiden tasolla poliittisia perspektiivejä, eivätkä saarnoja vallankumouksesta.

Me tiedämme hyvin, että nykyinen tilanne asettaa työväenluokalle vallankumouksellisia tehtäviä. Vallankumouksellisen strategian muodostaminen perustaa taktiikan, mutta taktiikka ei voi toistaa vanhoja malleja, sen on oltava uusi taktiikka, joka on tilanteen tasalla.

Työväenliikkeen keskeisin taktiikka on yhdistää työväenluokkaa poliittisella tasolla. Eikä ainoastaan työtaistelujen tasolla, eli olla pysähtymättä taistelujen pirstaloitumisen tasolle, johtamalla näistä taisteluista käsin syyt uudelle yritykselle rakentaa poliittisesti luokkayhtenäisyyttä, jota emme voi nähdä eilispäivän silmin, koska luokka on nyt vahvempi, tietoisempi ja suurempi kuin koskaan aikaisemmin.

Jos pääoman kehitys tarkoittaa pääomaa tottelevien palvelualojen kehitystä, se tarkoittaa myös työväenluokan laajenemista ja uusien ryhmien sisällyttämistä. Ajatelkaa niitä tekniikoita tai älytyöläisiä, jotka jo nyt osallistuvat tuotantoprosessiin. Jos katsomme vain vanhoja työläisammatteja ja vanhoja poliittisia liittoumia, me emme tule koskaan huomaamaan uusia ammatteja ja liittoumia, joita meidän pitäisi tässä tilanteessa käsittää.

Meidän ei pitäisi jäädä myöskään miettimään, onko jokin hallituskokoonpano parempi kuin toinen. Ongelma on täysin erilainen: ymmärtää kykeneekö organisoitu työväenliike viemään taistelua pääoman kokonaisvastustamisen tasolle, koska nyt ei ole olemassa muuta mahdollisuutta.

Euroopassa me todistamme erittäin voimakkaita luokkajännitteen oireita, me olemme nähneet niitä vuosia. Se mikä näyttäisi olevan ammattiyhdistystoimintaa, on oikeasti jännite, jota ei voida neutralisoida ammattiyhdistyksellisellä integraatiolla, mutta joka pyrkii vallankumoukselliseen luokkaratkaisuun.

Jälleen kerran, yhä enemmän, ainoastaan luokkaorganisaatio voi ilmentää ja viedä eteenpäin tämäntyyppistä prosessia voittoisasti sellaisissa poliittisissa- ja organisaatiomuodoissa, jotka ovat uusia ja eivät toista vanhoja työväenluokan organisaatiomuotoja. Mutta tämä on prosessi, jota emme voi improvisoida, sen on kuljettava historiallisten työväenliikkeen organisaatioiden asteittaisen muuttamisen kautta.