Postkolonialistisen tutkimuksen hämärä tietoisuus
Michael Hardt

1900-luvun viimeisellä vuosikymmenellä postkolonialistinen tutkimus nousi esiin merkittävänä teoreettisena mallina yhdysvaltalaisessa yliopistokeskustelussa, mallina joka on kilpaillut marxilaisuuden, dekonstruktion, postmodernismin, feminismin sekä kriittisen rotuteorian kanssa – ja nyt tietyssä mielessä sisällyttänyt ne itseensä sekä ylittänyt ne. Itse asiassa eräs postkolonialistisen tutkimuksen mielenkiintoisimmista piirteistä on tapa, jolla se on liittänyt yhteen nämä erilaiset mallit uudeksi teoreettiseksi ja poliittiseksi asemaksi. Yhdysvaltalaisten intellektuaalisten tapojen logiikan mukaisesti postkolonialistisen tutkimuksen auktoriteetti on pakottanut muut teoreettiset diskurssit omaksumaan globaalin kehyksen: feministisen teorian tulee alituisesti kohdata kolmannen maailman naisten tilanne; yhdysvaltalaisten rotusuhteiden tutkimuksen tulee sijoittaa rotusuhteet kolonialistisen rasismin ja sen perintöjen historiaan; jopa dekonstruktion täytyy omalla tavallaan sitoa kolonialistinen ja globaali järjestelmä. Tämän seurauksena postkolonialistinen tutkimus hallitsee niiden uusien kirjojen nimiä, jotka ilmestyvät kirjakauppoihin, sekä uusia tiedekuntien virkoja, joita yliopistoihin palkataan.

Tämä intellektuaalisten keskustelujen näkökulman pakollinen laajentuminen kansallisten rajojen tuolle puolen on sinänsä hyvin terveellistä kehitystä Yhdysvaltojen yliopistomaailmalle. Meidän on huomioitava, että vaikka postkolonialistinen tutkimus on kehittynyt yhdysvaltalaisessa yliopistokentässä, sitä ovat ajaneet muualta maailmasta muuttaneet intellektuellit, joista useimmat ovat tulleet Intiasta ja monet itse asiassa Bengalista. Tämä tosiasia ei vähennä vaan pikemminkin korottaa kentän amerikkalaisuutta: Yhdysvaltojen yliopistojärjestelmä on alkanut magneetin tavoin vetää puoleensa intellektuellien parhaimmistoa kaikkialta maailmasta. Miksi tällainen määräävyys sattuu nousemaan esiin tänään ja miksi juuri Yhdysvalloissa? On vaikeata vetää selkeitä syiden ja seurauksien linjoja intellektuaalisten tapojen ja yhteiskunnan poliittisten/ideologisten tarpeiden välille, mutta ainakin voidaan sanoa, että tämä yhdysvaltalaisen postkolonialistisen tutkimuksen globalisoiva määräävyys liittyy Yhdysvaltojen erityiseen voimaan nykyisen globalisoituneen maailmamme huipulla – Imperiumin keskuksessa. Voitaisiin myös tehdä sellainen hypoteesi, että postkolonialistinen tutkimus nousee esiin kompensoivana mekanismina tyynnyttääkseen imperiaalisen voiman huonoa omaatuntoa, mutta mielestäni käyttökelpoisempaa ja tarkempaa on nähdä tämä intellektuaalinen liike Imperiumin itsensä sydämessä esiin nousevana, hämäränä ja epätäydellisenä yrityksenä ymmärtää Imperiumin luonnetta sekä mahdollisia vaihtoehtoja sen komennolle.

Ensi näkemältä postkolonialistista tutkimusta on hankala ymmärtää, koska se antaa nimen sellaisten monenlaisten kirjoittajien ja lähestymistapojen joukolle, jotka eivät varsinaisesti muodosta koulukuntaa.¹ Sitäpaitsi nimestään huolimatta postkolonialistisella tutkimuksella ei välittömästi vaikuta olevan minkäänlaista teoriaa postkolonialistisesta maailmasta – toisin sanoen teoriaa niistä globaalin järjestyksen taipumuksista ja vallan dynamiikoista, jotka ovat täyttäneet kolonialististen järjestelmien katoamisen jälkeensä jättämän tyhjiön. Postkolonialistisen tutkimuksen kenttää voidaan kuitenkin alkaa käsittämään yhtenäisesti tiedostamalla, että se tosiaankin koostuu kahdesta erillisestä (joskin selvästi toisiinsa liittyvästä) projektista: yhdestä, joka katsoo taaksepäin kolonialistiseen maailmaan, ja toisesta joka pyrkii, vaikkakin hämärästi, katsomaan eteenpäin nykyiseen ja tulevaan postkolonialistiseen tilanteeseemme. Ensimmäinen projekti, joka on tosiaan kentässä hallitsevin, sisältää kolonialistisen maailman kritiikkiä postkolonialistisesta lähtökohdasta. Postkolonialistisen post tässä ensimmäisessä merkityksessä ei siten viittaa tutkimuksen kohteeseen (kolonialistiseen maailmaan) vaan kritiikin lähtökohtaan; nimitys korostaa sen eroa niihin kolonialistisiin historioihin nähden, jotka ovat hallinneet tietoamme kyseisestä ajanjaksosta. Postkolonialistinen historiallinen projekti on todellakin antikolonialistisen ajattelun ja edellisen sukupolven – kirjoittajien ja militanttien kuten Franz Fanon, Albert Memmi ja Mahatma Gandhi – käytäntöjen jatke, mutta se muodostaa myös kriittisen siirtymän suhteessa kyseiseen perinteeseen. Tämäntyyppisen postkolonialistisen tutkimuksen pohjalla olevana perusteena on se, että postkolonialistinen aikakausi, joka Intiassa alkoi 1940-luvulta mutta josta tuli globaali olosuhde vasta 1960-luvulla, tarjoaa uusia mahdollisuuksia tiedolle.

Tämä postkolonialistinen näkökulma kolonialistiseen historiaan on esitettynä havainnollisesti Edward Saidin kirjassa Orientalism, joka julkaistiin alunperin 1978 ja jota olisi luultavasti pidettävä postkolonialistisen tutkimuksen alullepanevana kirjoituksena.² Saidin päällimmäinen väite on se, että eurooppalaisia tietoja "itämaisesta" määrittivät kolonialististen projektien välttämättömyydet ja että nämä tiedot vastaavat vähäisessä määrin oletettua kohdettaan: pohjois-Afrikan ja lähi-idän todellisuuksia. Orientalismi on siten niiden eurooppalaisten kolonialismien ideologinen osanen, jotka levittyvät kaikkialle akateemisten, poliittisten ja kansanomaisten tietojen laajaan piiriin. Saidin työn tavoitteena, jossa se on monessa suhteessa onnistunutkin, oli pakottaa joukko akateemisia perinteitä – kuten historia, antropologia ja kirjallisuuskritiikki – järjestämään uudelleen institutionaalinen rakenteensa, muuttaa tapa jolla kolonialistista maailmaa tutkittiin yhdysvaltalaisissa yliopistoissa sekä asettaa uudella tavalla kyseenalaiseksi perityt kolonialististen tietojen traditiomme. On myös huomionarvoista, että Saidin työ on osaltaan vaikuttanut siihen, että uudet kolonialistisen maailman tutkimukset ovat, niin hyvässä kuin pahassa, keskittyneet kolonialistisen epistemologian ja ideologian kritiikkiin eivätkä niinkään taloudellisten ja poliittisten voimien kritiikkiin.

Ensimmäistä, postkolonialistisen tutkimuksen historiallista suuntausta on kehittänyt myös intialainen historioitsija Ranajit Guha, jonka työlle vuonna 1982 aloittanut aikakauslehti Subaltern Studies perustui. Guhan työn lähtöpisteenä on Saidin kaltainen havainto siitä, että Intialla ei ole omaa historiaa, vaikka se on nykyään poliittisesti itsenäinen suhteessa brittiläisiin. Toisin sanoen Intian menneisyys on yhä nykyään saatavilla intialaisille vain brittiläisen kolonialistisen historiankirjoituksen kautta, historiankirjoituksen joka on usein kolonialististen hallintomiesten ja yrittäjien itsensä tekemää. Guha ottaa kuitenkin askeleen Saidin projektin tuolle puolen; siinä missä Said jää kolonialististen tietojen kritiikkiin, Guha esittää vaihtoehdon, konstitutiivisen projektin intialaisen Intian historiankirjoituksen rakentamiseksi, tai, yleisemmin sanoen, kolonisoitujen näkökulmasta tehtävän kolonialistisen maailman historiankirjoituksen. Tätä uutta historiaa on ilmeisestikin äärimmäisen hankalaa kirjoittaa, varsinkin koska 1900-lukua edeltäviltä ajanjaksoilta löytyy hyvin harvoja tallenteita tai arkistoja, joissa kolonisoitujen näkökulma on säilynyt. Historiallinen tieto oli lähes yksinomaan kolonisoijien tallentamaa ja varastoimaa. Alistettujen historian takaisinsaaminen tai esiinkaivaminen edellyttää uusia ja luovia historiankirjoituksen menetelmiä. Guhan ja Subaltern Studies -lehden kollektiivin muiden jäsenten, kuten Dipesh Chakrabartyn ja Partha Chatterjeen, strategiana oli paljastaa kolonialistien itsensä asiakirjoihin haudattu tai naamioitu alistettu näkökulma: lukea esimerkiksi vuoden 1857 suuren intialaisen kapinan taistelijoiden poliittisista haluista brittiläisen hallintomiehen hämmentyneen "uskonnollista fanatismia" koskevan selonteon kautta tai tulkita juuttitehtaan työläisten lähtökohtia tehtaan valvojan muistikirjasta.³ Nämä tutkimukset pyrkivät panemaan kokoon kolonisoitujen subjektien piilotetut historiat niistä materiaaleista, joita on saatavilla.

Postkolonialistisen tutkimuksen ensimmäinen tyyppi merkitsee siten katsausta takaisin kolonialistiseen maailmaan sitä koskevan perityn tietomme tarkastamiseksi. Postkolonialistista tutkimusta ajavat kuitenkin aina myös tämän ajan poliittiset ongelmat ja halut. Mikä on tämän kolonialistisen historian projektin poliittinen merkitys tämän päivän postkolonialistisessa maailmassa? Mielestäni paras vastaus tähän kysymykseen, vaikkakin melko epäsuora sellainen, liittyy subjektien voimaan tehdä historiaa. Orientalistinen näkökulma ja kolonialistiset aikakirjat ovat tehneet kolonisoiduista historian passiivisia kohteita, joko eurooppalaisen toiminnan uhreja tai sen hyödynsaajia. Ja tämä kyvyttömyyden ja passiivisuuden ideologia jatkuu postkolonialistiseen aikakauteen saakka, riistäen myös kolonisoitujen perillisiltä voiman toimia ja tehdä historiaa. Vastapainona tälle postkolonialistinen tutkimus sen sijaan tuo päivänvaloon kolonisoitujen subjektien kollektiivisen toimijuuden, näiden voiman tehdä historiaa, kolonialistisen maailman sisäisesti ja sitä vastaan. (Tässä kohdin voimme nähdä selvästi yhteyden postkolonialistisen tutkimuksen historiankirjoituksellisen projektin ja E.P. Thompsonin työn, erityisesti merkittävän teoksen The Making of the English Working Class, välillä.) Kolonisoitujen subjektien toimijuus ja voima siirtyy eteenpäin moninaisuudelle, joka on niiden perillinen postkolonialistisessa maailmassa – ainakin siinä määrin kuin tämä historia alhaalta päin rikkoo passiivisuuden ja kyvyttömyyden ideologian.

Tämä postkolonialistisen tutkimuksen suuntaus on kuitenkin perinpohjaisesti valmistautumaton asettamaan suoraan kiistakysymyksiä postkolonialistisessa maailmassa, koska se näkee vain kolonialistisia kontrollin ja hallinnan rakenteita. Se ei pysty tunnistamaan historiallista siirtymää, joka on tapahtunut kolonialististen järjestelmien lopun myötä, ja uusia vallan muotoja, jotka ovat nousseet muodostamaan nykyistä globaalia Imperiumia, koska tuo siirtymä on sen näkökentän ulkopuolella. Tätä osoittaa esimerkiksi se, että kun Said yrittää kritisoida Yhdysvaltojen 1900-luvun loppupuolella kasvanutta globaalia valtaa, vakavin syytös jonka hän saa kootuksi on se, että Yhdysvallat on ryhmittänyt uudelleen joitakin eurooppalaisten kolonialististen ideologioiden elementtejä.⁴ Hän ei kykene näkemään, kuinka Yhdysvalloista tullut todella postkolonialistinen valta, tai pikemminkin hän ei kykene tunnistamaan historiallista siirtymää imperialismista Imperiumiin.

Kuten olen sanonut, on kuitenkin olemassa toinenkin postkolonialistisen tutkimuksen tärkeä suuntaus, joka on ensimmäistä paremmin varustautunut käsittelemään nykyisen maailman eroavaisuutta ja monimutkaisuutta. Sen kohteena ovat juuri poikkikansalliset tai globaalit yhteiskunnallisten suhteiden ja vallan järjestelmät, jotka on rakennettu kolonialististen voimien kukistamisen jälkeen. Tämän postkolonialistisen tutkimuksen toisen suuntauksen kaksi vaikutusvaltaisinta kirjoittajaa, Homi Bhabha ja Gayatri Spivak, ovat molemmat tunnettuja ja laajasti kritisoituja proosansa lähes käsittämättömästä luonteesta. Tämä erottaa heidät merkillepantavasti postkolonialistisen tutkimuksen ensimmäisen tyypin kirjoittajista, kuten Saidista ja Guhasta, joiden proosa on selvää ja kasvattavaa. Spivakin ja Bhabhan hämärä kirjoitustyyli on epäilemättä osittain seurausta siitä vaikutuksesta, joka Jacques Derridalla, tai paremminkin dekonstruktion amerikkalaisella versiolla, on ollut heidän työhönsä, mutta kenties, ja mikä tärkeämpää, heidän proosansa hämäryys saattaa heijastella sen yhteiskunta- ja valtadynamiikan hämäryyttä, jota he yrittävät postkolonialistisessa maailmassa tavoittaa. Toisin sanoen, sen sijaan että kritisoitaisiin heitä elitismistä, käsittämättömyydestä ja kirjoitustensa abstraktiudesta – kaikki hyvin yleisiä syytöksiä – tätä hämäryyttä ja vaikeutta tulisi lukea oireena. Elämä Imperiumin alaisuudessa saattaa olla jotain sellaista kuin Hegelin yö, jossa lehmät näyttävät mustilta, tai pikemminkin kuin sumu, jonka kautta imperiaalisen vallan hahmot ja moninaisuuden vastarinta näyttäytyvät vain hetkittäisesti ja pimeästi. Siten kirjoituksen hämäryys heijastaa tiedon olosuhteiden hämäryyttä imperiaalisen kehityksen nykyvaiheessa. Jos aikoo lukea näitä postkolonialistisia kirjoittajia hyödyllisesti, silloin on pidettävä arvossa heidän teoreettisten kehystensä monimutkaisuutta, samalla kun asettaa syrjään kaikki toiveet selkeistä analyyseista tai varmoista väittämistä.

Homi Bhabhan työ keskittyy hybridisyyden käsitteen ympärille ja keskittää siten tavallaan huomion epäselvyyden ja neutraalisuuden kysymykseen Imperiumissa.⁵ Bhabhan mukaan postkolonialismia luonnehtii hybridisyys ensisijaisesti siinä kulttuurisessa mielessä, että sosiaaliset identiteetit ovat kasvavassa määrin juoksevia ja sekoittuneita. Vastakkaisesti Itsen ja Toisen tai Valkoisen ja Mustan dialektiikkaan nähden, joka luonnehti kolonialistista aikakautta (tai ainakin sen ideologiaa), hydbrisyys on postkolonialististen subjektien olosuhde. Tämä postkolonialistinen hybridi subjekti, Bhabha kirjoittaa tyypillisessä proosassaan, on "'sisäinen' ero, subjekti joka asuu 'välillisen' todellisuuden reunalla".⁶ Bhabha myös tulkitsee hybridisyyttä kolonialistisesta maailmasta saakka, kolonisoitujen joskus kehittämänä vastarinnan keinona kolonialististen identiteettien järjestelmää vastaan, mutta tämä on vain alkusoittoa ennen hybridisyyden täyttä nousua postkolonialistisen maailman hallitsevana mallina. Bhabhan työssä on kuitenkin turhauttavaa, poimuisan proosan lisäksi, hänen kieltäytymisensä tai kyvyttömyytensä arvioida hybridisyyttä sen monenlaisissa nykyaikaisissa tilanteissa ja yhteyksissä. Joskus vaikuttaa siltä, että hän uskoo kulttuurisen hybridisyyden sinänsä olevan vapautumisen muoto, koska se sekoittaa vallan kaksijakoisuuden – esimerkiksi siinä mielessä, että hybridin subjektin, joka ei ole valkoinen eikä musta, voidaan ajatella sekoittavan rasismin rakenteen. Postkolonialistisen subjektin hämäryys tai selvittämättömyys on siten hyve, vastarinnan teko. Mutta imperiaalisessa maailmassa valta itse on alkanut toimia hybridien identiteettien hallinnan ja kontrollin kautta, ja tämä on tunnettavissa Bhabhan työstä ainoastaan aavisteltavasti.⁷ Toisin sanoen hybridisyydet eivät välttämättä tänään muodosta vastarintaa valtaan nähden vaan imperiaalisen vallan taipumusten keskeisen elementin. Siten Bhabhan ajatus hybridisyydestä voi auttaa luonnehtimaan postkolonialistisia olosuhteitamme mutta ilman arvioinnin ja erottamisen kaavaa sillä ei ole mitään sanottavaa hallinnasta ja vapautumisesta niiden sisällä.

Gayatri Spivak, tämän postkolonialistisen tutkimuksen toisen suuntauksen toinen merkittävä kirjoittaja, on postkolonialistisista kirjoittajista kaikkein kiehtovin ja ehkä siitä syystä kaikkein turhauttavin. Hänen projektinsa kunnianhimoinen ala voidaan havaita sen teoreettisten mallien hämmästyttävästä yhdistelmästä: hän on omistautunut dekonstruktiolle (hänen ensimmäinen merkittävä julkaisunsa oli erinomainen englanninkielinen käännös Derridan teoksesta De la grammatologie), marxilaiselle ajattelulle (jonka pettämisestä hän usein syyttää nykyajan marxilaisia) ja globaalille feminismille. Spivakin viimeisin kirja, A Critique of Postcolonial Reason: Toward a History of the Vanishing Present, edustaa koko postkolonialistisen tutkimuksen kentän huippukohtaa – mutta omituista sellaista, koska se varoittaa, että suuri osa yhdysvaltalaisesta akateemisesta postkolonialistisesta tutkimuksesta ei ole ainoastaan erehtyväistä vaan vaarallista. Hän kirjoittaa: "Postkolonialistisesta tutkimuksesta, joka tietämättään viettää menetetyn objektin muistoa, voi tulla alibi, jos sitä ei aseteta yleiseen kehykseen. Kun kolonialistisen diskurssin tutkimus keskittyy vain kolonisoitujen representaatioon tai siirtomaiden aiheeseen, se voi joskus palvella nykyisen uuskolonialistisen tiedon tuotantoa asettamalla kolonialismin/imperialismin turvallisesti menneisyyteen ja/tai esittämällä, että on olemassa jatkuva linja menneisyydestä nykyisyyteemme."⁸ Toisin sanoen postkolonialistinen tutkimus usein epäonnistuu tunnistamaan postkolonialististen olosuhteidemme erityisyyttä. Tämä on hyvin tärkeä kritiikki, joka todellakin osuu kohdalleen kentän suuren osuuden suhteen. Hän selittää, että sovittaaksemme postkolonialistisen tutkimuksen oikein tarvitsemme sellaisen modernin ja nykyisen maailman aikakausittamisen, joka erottaa kolonialismin (ulkomaisten alueiden eurooppalaisen hallinnollisen komennon aikakausi), uuskolonialismin (imperialistiset taloudelliset ja kulttuuriset taipumukset, jotka ilmaantuvat kolonialististen järjestelmien hajoamisen jälkeen) ja postkolonialismin (nykyinen globaalin komennon olosuhde). Spivak epäröi nimetä postkolonialistista maailmaamme määrittävää hallitsevaa valtaa. Toisinaan hän kutsuu sitä "uudeksi Imperiumiksi" ja toisinaan "hirviömäiseksi Pohjoisen/Etelän globaaliksi valtioksi". Spivakin tiukka kiinnipitäminen tästä aikakausittamisesta kolonialismista uuskolonialismiin ja postkolonialismiin ja se, että hän tunnistaa perustavanlaatuisella tavalla uuden globaalin komennon olosuhteen postkolonialistisessa vaiheessa, ovat eräitä hänen työnsä edustamia suuria etuja postkolonialistisen tutkimuksen kentän sisällä.

Spivakin toinen tärkeä väliintulo postkolonialistisessa tutkimuksessa on hänen kieltäytymisensä sellaisista vastarinnan käsityksistä, jotka perustuvat kansan edustamiseen. Kansa ei ole ykseys, hän väittää, vaan supistamaton subjektiivisuuksien monimuotoisuus. Lisäksi representaation teko – sekä esteettinen esittäminen että poliittinen edustaminen, sekä "darstellen" että "vertreten" – ei ainoastaan ole taipuvainen monimuotoisuuden supistamiseen johonkin tiettyyn identiteettiin, vaan se ottaa ilmaisu- ja toimintavoiman pois subjekteilta itseltään. Siten Spivak itse asiassa peräänkuuluttaa ensinnäkin teoriaa Imperiumista ja toiseksi teoriaa moninaisuudesta.

Kuitenkin Spivakin kääntyessä kritiikistä ehdottamiseen hänen työstään tulee paljon abstraktimpaa ja vihjailevampaa. Samalla juuri näissä pisteissä hänen kirjoitystyylistään tulee kaikkein hankalimmin ymmärrettävää. Hän ei pysty kuvailemaan Imperiumia ja sen muodostumista sen paremmin kuin luettelemalla listan ylikansallisia taloudellisia instituutioita, jotka jotenkin kuuluvat siihen: Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, Maailman kauppajärjestö jne. Ja hänen selvin yrityksensä tunnistaa moninaisuutta on hänen väitteensä, että "uudet sukupuolitetut alistetut", ts. kolmannen maailman naiset, ovat postkolonialistista maailmanjärjestystä ja sen taloudellisia verkostoja tukeva pohjimmainen pylväs – ja meidän on tästä johtuen otaksuttava, että tämä on se subjekti, joka sisältää suurimman vapautumisen potentiaalin.⁹ Meidän on pantava merkille, että tämä vaatimus vastaa Spivakin omaa käytännön työtä yhdessä bangladeshilaisen naisten kansalaisjärjestön kanssa, mutta hän ei tarjoa mitään argumenttia sen sisältämän analyyttisen väitteen eikä poliittisen potentiaalin vahvistamiseksi. Tällaisten vihjailevien vaatimusten ja häipyvien intuitioiden tuolla puolen meille ei jää mitään muuta kuin Spivakin dekonstruktiivisen retoriikan pimeys.

Vaikka postkolonialistisesta tutkimuksesta suuri osa on käsitteellisesti ja poliittisesti epäselvää, sitä voidaan sokeuksistaan huolimatta lukea Imperiumin alaisen elämän oppaana. Mielestäni postkolonialistista tutkimusta ei ole lähestyttävä luettelemalla sen virheitä, vaan yksinkertaisesti näyttämällä suunta, jota kohti sen omat argumentit johtavat, ja osoittamalla, että selvä ymmärrys tämän päivän imperiaalisesta järjestelmästä on postkolonialistisen tutkimuksen itsensä välttämätön seuraus. Toisin sanoen analysoimalla postkolonialistisen tutkimuksen mystistä tietoisuutta, tutkimuksen joka on itselleen hämärä, tulee selväksi, että postkolonialistinen maailma on jo kauan unelmoinut jostain, josta sen tarvitsee ainoastaan tulla tietoiseksi voidakseen omistaa sen todellisuudessa. Teoria Imperiumista ja, mikä tärkeämpää, teoria moninaisuudesta joka voi tulevaisuudessa luoda todellisen vaihtoehdon sille, näyttäytyvät siten postkolonialistisen tutkimuksen todellisena täydellistymisenä.

___

1 Viime vuosina on julkaistu lukuisia postkolonialistisen tutkimuksen antologioita, jotka pyrkivät esittämään kentän yleiskuvan. Ks. Bill Ashcroft ym. (toim.): The Post-Colonial Studies Reader (Routledge, 1995); Patrick Williams and Laura Chrisman (toim.): Colonial Discourse and Post-Colonial Theory (Columbia University Press, 1994); ja Padmini Mongia (toim.): Contemporary Postcolonial Theory (Edward Arnold, 1996). On myös useampia syntetisoivia analyyseja kentästä, kuten Leela Gandhi: Postcolonial Theory: A Critical Introduction (Columbia University Press, 1998) ja Bart Moore-Gilbert: Postcolonial Theory: Contexts, Practices, Politics (Verso, 1997).

2 Edward Said: Orientalism: Western concepts of the orient. Penguin, Harmondsworth 1985.

3 Hyvä valikoima kyseisen lehden artikkeleita sisältyy teokseen Ranajit Guha ja Gayatri Spivak (toim.): Selected Subaltern Studies (Oxford University Press, 1988). Ainakin lehden alkuvuosina sen kollektiivissa vallitsi ikäänkuin työnjako, jossa Guha käsitteli historiallisia kysymyksiä, Chatterjee omistautui poliittiselle filosofialle ja Chakrabarty keskittyi työsuhteisiin sekä -liikkeisiin. Mitä tulee näiden kirjoittajien edustavimpiin töihin, ks. Partha Chatterjee: Nationalist Thought and the Colonial World: A Derivative Discourse (University of Minnesota Press, 1993); Dipesh Chakrabarty: Rethinking Working-Class History: Bengal 1890-1940 (Princeton University Press, 1989); ja Ranajit Guha: Dominance without Hegemony: History and Power in Colonial India (Harvard University Press, 1999).

4 Ks. esim. neljäs osa Edward Saidin teoksessa Cultura e imperialismo (Gamberetti, 1998).

5 Homi Bhabha: The Location of Culture (Routledge, 1994).

6 Mt, s. 13.

7 Hybridien identiteettien ja nykyisen poikkikansallisen järjestyksen juoksevien rakenteiden analyysina ks. Arjun Appadurai: Modernity at Large Cultural Dimensions of Globalization (University of Minnesota Press, 1996).

8 Gayatri Spivak: A Critique of Postcolonial Reason: Toward a History of the Vanishing Present (Harvard University Press, 1999).

9 Mt, s. 102.