Talonpoikaismaailman loppu
Michael Hardt

Se, jolla on maata, sodan saa.
- Honoré de Balzac

[Stalinin] perusvirhe on epäluottamus talonpoikia kohtaan.
- Mao Tse-tung

Moninaisuus on ensisijaisesti luokkakäsite. Luokkaa koskevat teoriat joutuvat yleensä tekemään valinnan yhtenäisyyden ja pluraalisuuden välillä. Yhtenäisyyden puoli on yleensä assosioitu Marxiin ja hänen väitteeseensä, jonka mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee luokkakategorioiden yksinkertaistumisen tendenssi, jossa kaikilla työn eri muodoilla on taipumus yhdistyä yhdeksi yksittäiseksi subjektiksi - proletariaatiksi - joka asettuu pääomaa vastaan. Pluraalisuus puolestaan on esitetty selkeimmin liberaaleissa väitteissä, joiden mukaan yhteiskuntaluokkia määrittää väistämätön moneus. Itse asiassa molemmat perspektiivit ovat päteviä. On totta, että kapitalistiselle yhteiskunnalle on ominaista pääoman ja työn välinen jako; jako niihin, jotka omistavat omaisuutta, ja niihin, jotka eivät; ja lisäksi se, että omaisuudettomien työn ehdoilla ja elämän ehdoilla on taipumus saada yhteiset piirteet. On kuitenkin yhtälailla totta, että on olemassa potentiaalisesti loputon määrä luokkia, jotka muodostavat nyky-yhteiskunnan, perustuen ei ainoastaan taloudellisiin eroihin, vaan myös rotua, sukupuolta, seksuaalisuutta ja muita tekijöitä koskeviin eroihin. Sen tosiasian, että nämä molemmat, ilmeisen ristiriitaiset positiot ovat totta, tulisi osoittaa, että vastakkainasettelu itsessään saattaa olla virheellinen. Mandaatti tehdä valinta yhtenäisyyden ja moneuden välillä kohtelee luokkaa kuin se olisi vain empiirinen käsite, ja jättää huomioimatta sen missä määrin luokka itsessään on määritetty poliittisesti.

Luokan määrittää luokkataistelu. On tietenkin olemassa loputon määrä tapoja, joilla ihmisiä voidaan ryhmitellä luokkiin - hiusten väri, veriryhmä jne. - mutta merkitystä on niillä luokilla, jotka määrittyvät kollektiivisen taistelun linjojen mukaisesti. Rotu on tässä suhteessa aivan yhtälailla poliittinen käsite kuin taloudellinen luokka. Rotua ei määritä etnisyys eikä sitä määritä ihonväri; pikemminkin rotu määrittyy poliittisesti kollektiivisen taistelun tuloksena. Jotkut esittävät että rotusorto luo rodun, kuten esimerkiksi Jean-Paul Sartre tekee esittäessään, että antisemitismi tuottaa Juutalaisen. Tämä logiikka tulisi viedä yksi askel pidemmälle: rotu syntyy kollektiivisesta vastarinnasta rotusortoa vastaan. Taloudellinen luokka muodostuu samankaltaisesti kollektiivisten vastarinnan tekojen kautta. Niinpä taloudellisen luokan tutkimisen, kuten rodunkaan tutkimisen, ei pitäisi aloittaa pelkästä empiiristen erojen luettelosta vaan pikemminkin kollektiivisen vastarinnan linjoista, vastarinnan joka suuntautuu valtaa vastaan. Lyhyesti sanoen: luokka on poliittinen käsite, jonka mukaan luokka on ja voi olla vain kollektiivisuus joka taistelee yhteisesti.

Luokka on poliittinen käsite myös toisessa suhteessa: luokkateoria ei ainoastaan heijasta luokkataistelun olemassaolevia linjoja, se myös ehdottaa potentiaalisia tulevaisuuden linjoja. Tässä suhteessa luokkateorian tehtävä on identifioida olemassaolevat edellytykset potentiaaliselle kollektiiviselle taistelulle ja ilmaista ne poliittisena ehdotuksena. Tämä on selvästikin se miten meidän tulisi lukea Marxin väite suuntauksesta kohti luokkarakenteiden kaksijakoista mallia kapitalistisessa yhteiskunnassa. Empiirinen väite tässä ei ole, että yhteiskuntaa luonnehtii yksittäinen työn luokka yksittäisen pääoman luokan kohtaamana. Marxin historiallisissa kirjoituksissa, esimerkiksi, hänen analyysinsä kohtelee erillisinä lukuisia työn ja pääoman luokkia. Marxin luokkateorian empiirinen väite on pikemminkin se, että on olemassa edellytyksiä, jotka tekevät yksittäisen työn luokan mahdolliseksi. Tämä väite on todellakin osa poliittista ehdotusta työn taistelujen yhdentymisestä proletariaattiin luokkana. Tämä poliittinen projekti on se, mikä kaikkein perusteellisimmin erottaa Marxin kaksijakoisen luokkakonseptin liberaaleista luokkapluralismin malleista.

Moninaisuuden käsite on tarkoitettu yhdeltä kannalta osoittamaan, että taloudellisen luokan teorian ei tarvitse tehdä valintaa yhtenäisyyden ja pluraalisuuden välillä. Moninaisuus hylkää sen vaihtoehdon. Moninaisuus on redusoimaton moneus; singulaaristen sosiaalisten erojen, jotka konstituoivat moninaisuutta, on aina saatava ilmauksensa, eikä niitä voida koskaan latistaa samuuteen tai yhtenäisyyteen. Moninaisuus ei kuitenkaan ole vain sirpaleinen ja hajanainen moneus; se on subjekti joka toimii. Moninaisuus voidaan siten määritellä singulaarisuuksina jotka toimivat yhteisesti. Avain tähän määritelmään ja sen koherenssiin piilee siinä tosiasiassa, että ei ole käsitteellistä eikä aktuaalista vastakohtaisuutta singulaarisuuden ja yhteisyyden välillä.

Toiselta kannalta moninaisuuden käsite on tarkoitettu esittämään uudelleen Marxin poliittinen projekti, luokkataistelu, määriteltynä nyt moninaisuutena Imperiumia vastaan. Moninaisuus ei tästä perspektiivistä perustu niinkään luokan nykyiseen empiiriseen olemassaoloon vaan pikemminkin sen mahdollisuuden edellytyksiin. Toisin sanoen, kysymys joka meidän on esitettävä, ei ole "Mikä moninaisuus on?" vaan pikemminkin "Mitä moninaisuudesta voi tulla?". Tällaisen poliittisen projektin täytyy selvästi perustua empiiriseen analyysiin joka osoittaa niiden yhteiset ehdot, jotka voivat tulla moninaisuudeksi. Yhteiset ehdot eivät tarkoita samuutta tai yhtenäisyyttä, mutta vaativat kylläkin, etteivät moninaisuutta jaa luonnon tai lajin erot. Se tarkoittaa, että lukemattomat työn muotojen tai maantieteellisen sijainnin (joka tulee aina väistämättä olemaan läsnä) erityisyydet eivät ole niin poissulkevia että ne kieltäisivät yhteisen poliittisen projektin.

Ensimmäinen lähestymistapamme on käsittää moninaisuus kaikkina niinä, jotka työskentelevät pääoman komennon alla, ja siten potentiaalisesti luokkana, joka vastustaa pääoman valtaa. Tässä mielessä moninaisuuden käsite liittyy hyvin läheisesti proletariaatin käsitteeseen. Kun teemme tämän samastuksen, meidän tulisi kuitenkin olla hyvin tarkkoja ja erottaa proletariaatin käsite lukuisista jaoista, jotka ovat määrittäneet sitä; jaoista joilla ei ole mitään tekemistä moninaisuuden kanssa. Proletariaatin käsitettä kavennettiin 1800- ja 1900-lukujen aikana, jolloin sitä määritti pääasiassa valkoinen miespuolinen teollinen työväenluokka, joka seisoi muista työtätekevistä luokista erillään. Tuolloin ajateltiin, että vallitsi lajieroja esimerkiksi miespuolisen teollisen työn ja naispuolisen uusintamistyön välillä, teollisen työn ja talonpoikaistyön välillä sekä työllistettyjen ja työttömien välillä. Argumentti tälle käsitteelliselle operaatiolle oli, että teollinen työväenluokka oli ensisijainen luokka joka työskenteli suoraan pääoman komennon alla ja siten ainoa luokka, joka voisi kollektiivisesti toimia pääomaa vastaan. Olipa tämä menneisyydessä asiainlaita tai ei, moninaisuuden käsite nojaa faktaan, että se ei ole totta tänään. Toisin sanoen käsite perustuu väitteeseen, että työn ehdoilla on tänään taipumus tulla yhteisiksi. Moninaisuus antaa siten proletariaatin käsitteelle täydellisimmän määritelmänsä, kattaen kaikki ne jotka työskentelevät pääoman komennon alaisuudessa.

Osoittaaksemme moninaisuuden käsitteen ja sen poliittisen projektin oikeaksi, meidän on osoitettava, että lajierot jotka aiemmin jakoivat työtä eivät todellakaan enää päde, toisin sanoen, että olemassa on edellytykset erilaisten työn muotojen yhteisiksi tulolle.

1. Talonpoikaisluokka taloudellisena kategoriana

Talonpojan hahmo asettaa tavallaan kaikkein suurimman haasteen moninaisuuden käsitteelle, koska niin valtava taloudellisen, kulttuurisen ja poliittisen historian painolasti sijoittaa talonpoikaisluokan teollisen työväenluokan ja muiden työtätekevien luokkien ulkopuoliseksi ja niihin nähden laadullisesti erilaiseksi. Monet todellakin näkevät talonpojan ylihistoriallisena hahmona. Mikä voisi olla ihmiskunnalle ikuisempaa ja perusluonteisempaa kuin talonpojan hahmo läheisessä vuorovaikutuksessa maan kanssa, viljelemässä maata ja tuottamassa ruokaa? Jotkut pitävät tänään kiinni jopa eräänlaisesta talonpoikaisluokan rodullisesta käsityksestä perustuen johonkin mikä näyttäytyy heille tiettyjen maaseutuväestöjen välttämättömänä kulttuurisena jatkuvuutena riippumatta näiden työn ja elämän ehtojen muutoksista. Meidän tulisi kuitenkin selkeästi todeta, että talonpoika on historiallinen hahmo joka ilmentää tiettyä maanviljelyksen ja tuottamisen tapaa erityisten yhteiskunnallisten suhteiden puitteissa. Talonpoikaisluokka on siten sopiva kategoria kuvaamaan maataloustuottajia joissakin yhteiskunnissa, mutta ei joissakin toisissa. Talonpoikaisluokka on syntynyt jonakin aikana ja tulee ennen pitkää katoamaan. Tämä ei tarkoita, että enää ei olisi maataloustuotantoa, maaseutuelämää tai vastaavaa. Pikemminkin se tarkoittaa, että maataloustuotannon ehdot tulevat muuttumaan, ja että ne tulevat tarkemmin sanoen muuttumaan yhteisiksi kaivostyölle, teolliselle työlle, immateriaaliselle tuotannolle ja muille työn muodoille. Ne muuttuvat sellaisella tavalla, ettei maatalous enää tule edustamaan laadullisesti erilaista tuotannon ja elämän muotoa. Tämä, kuten sanoimme, on yksi edellytys joka tekee moninaisuuden olemassaolon mahdolliseksi.

Talonpoikaisluokka on pääasiassa taloudellinen kategoria, joka ilmaisee erityistä asemaa tuotanto- ja vaihtosuhteissa. Talonpojat voidaan siten määritellä ensinnäkin niiksi, jotka työskentelevät maan parissa, tuottavat pääasiassa omaa kulutustaan varten, ovat osittain yhdistettyjä suurempaan talousjärjestelmään sekä alistettuja sen sisäisesti, ja joko omistavat tarvittavan maa-alan ja välineistön tai heillä on niihin käyttöoikeus. Näin ollen kaksi keskeistä määritelmän akselia liittyvät omistukseen ja markkinasuhteisiin. Sekaannuksen välttämiseksi on syytä korostaa, että talonpoikaisyhteisöt eivät ole taloudellisesti eristäytyneitä kuten jotkut perinteiset maataloustuotannon muodot; eikä niitä ole täysin yhdistetty kansallisiin tai globaaleihin markkinoihin kuten kapitalistisia maanviljelijöitä. Ne seisovat keskivaiheilla, osittaisen sisällyttämisen tilassa, jossa niiden tuotantonsa on pääasiassa mutta ei yksinomaan omaan kulutukseen suunnattua.

Talonpoikaisluokka ei kuitenkaan ole vielä tällä yleisesti hyväksytyllä määritelmällä kyllin tarkka, koska se ei tee riittävää erottelua omistuksen suhteen. Mao Tse-tung oivalsi varhaisten kiinalaista talonpoikaisluokkaa koskevien tutkimustensa aikana, että tehdäkseen taloudellisesta termistä poliittisesti käyttökelpoisen, hänen oli jaettava talonpoikaisluokka maanomistuksen perusteella kolmeen kategoriaan: rikkaisiin talonpoikiin, jotka omistavat maata ja/tai välineistöä ja palkkaavat toisia auttamaan heitä maanviljelyssä; keskimmäinen talonpoikaisluokka, jonka edustajat omistavat juuri riittävästi maata ja välineistöä, ja nojaavat pääasiassa oman perheensä työhön maanviljelyssä; ja köyhät talonpojat, jotka vuokraavat maata tai viljelevät sitä sato-osuutta vastaan, ja joiden usein täytyy myydä työtään muille. Perusjako Maon analyysissa omaisuutta omistavien ja omaisuudettomien talonpoikien välillä luo keskipakoisen tendenssin kummassakin päässä hänen ryhmittelyään, joka yhdistää talonpojat ei-talonpoikaisiin maaseutuluokkiin: huipulla rikkaat talonpojat ovat todellakin hyvin lähellä maanomistajia, koska heillä on riittävästi omaisuutta muiden työllistämiseen, ja pohjalla köyhät talonpojat eroavat hyvin vähän maatalouden työläisistä, koska heillä ei ole (riittävästi) omaisuutta. Niinpä kummassakin luokittelun päässä maaseutuluokat vastaavat suhteellisen hyvin ei-maaseutuluokkia: rikkaat talonpojat ja maanomistajat ovat samankaltaisia kuin maaseudun ulkopuoliset pääoman omistajat; ja köyhät talonpojat ja maataloustyöläiset ovat samankaltaisia kuin maaseudun ulkopuoliset työtätekevät, joiden on myytävä työvoimaansa. Sen sijaan keskimmäisen talonpoikaisluokan edustajat erottuvat tässä analyysissä. Keskimmäisen talonpoikaisluokan edustajilla on tarpeeksi omaisuutta ollakseen omavaraisia oman työnsä (tai pikemminkin perheen työn) varassa, mutta ei tarpeeksi muiden työllistämiseen.

Käsitteellisesti ja sosiaalisesti keskimmäinen talonpoikaisluokka on talonpoikaisluokan itsenäisin kategoria. Ehkä tästä syystä keskivertotalonpojan kategoriaa on monissa yleisissä muotoiluissa käytetty määrittelemään talonpoikaisluokan käsitettä kokonaisuudessaan, niin että talonpojat on käsitetty taloudellisessa mielessä omavaraisina maatalouden pientuottajina. Keskivertotalonpoika edustaa hyvin tasapainoista ja punnittua kategoriaa. Keskivertotalonpojalle kaikkea on juuri riittävästi - juuri riittävästi maata perheen työntekoa varten, juuri riittävästi tuotantoa perheen omaa kulutusta varten.

Talonpoikaisluokan luokkakoostumusten muutosten historiallinen suuntaus läpi modernin aikakauden kuitenkin vähentää keskimmäistä talonpoikaisluokkaa dramaattisesti, vastaten keskipakoista käsitteellistä suuntausta Maon analyysissä. Toisin sanoen, yläpäässä rikkailla talonpojilla on ollut taipumus saada lisää maata ja tulla kasvavissa määrin erottamattomiksi maanomistajista. Alapäässä köyhillä talonpojilla on ollut taipumus tulla ulossuljetuiksi perinteisistä maan hallintaoikeuden muodoistaan (kuten sato-osuutta vastaan viljely) ja tulla kasvavassa määrin erottamattomiksi maataloustyöläisistä. Keskimmäinen talonpoikaisluokka on lähestulkoon kadonnut prosessissa, jossa se on pakotettu tavalla tai toisella mukautumaan yleiseen omistuksen jakolinjaan.

Tämä keskipakoinen historiallinen suuntaus vastaa modernisaation prosesseja sen niin kapitalistisissa kuin sosialistisissakin muodoissa. Maatalouden modernisaatio ei tässä mielessä suoranaisesti viittaa maataloustuotannon teollistamiseen ja mekanisointiin (vaikka nämä ilman muuta ovat osa prosessia) vaan pikemminkin maanomistuksen polarisaatioon ja maataloustuotannon yhdistämiseen yhä suurempiin markkinoihin. Sosialistiset ja kapitalistiset maat, ideologisesta ristiriidastaan huolimatta, hoitivat tehtävän erilaisten mutta samansuuntaisten prosessien kautta. Maatalouden kollektivisointi sosialistisissa maissa poisti kysymyksen talonpoikien maanomistuksesta perustamalla kollektiivisen omistajuuden ja suuntautumalla kohti valtionomistusta. Kapitalistisissa maissa kehitys on vähemmän tarkasti suunniteltua mutta vaikutuksiltaan yhtä selkeää. Omistus yhdistetään asteittain suuriin maatalousyhtiöihin jotka suuntaavat tuotantoa vientilajikkeisiin. Molemmissa tapauksissa talonpoikien vaihtosuhteet tuhotaan sitä mukaa kuin maataloustuotanto sisällytetään täydellisesti kansallisiin ja globaaleihin markkinoihin. Hahmo, jolla on taipumus tulla tässä kaikessa poissuljetuksi, on nimenomaan se tasapainoinen pienviljelijä, joka tuottaa etupäässä omaa kulutustaan varten - siis keskimmäiseen talonpoikaisluokkaan kuuluva talonpoika.

Stalinin käynnistettyä jyrkän kollektivisaatio-ohjelman vuosina 1929 ja 1930, neuvostohallinto ajatteli, että strategia tulisi vahvistamaan maataloustuotantoa suuren mittakaavan talouksien kautta ja edistämään kehittyneempien välineiden ja teknologioiden käyttöä: lyhyesti sanoen, kollektivisaatio toisi traktorit maatiloille. Neuvostojohtajat julistivat myös poliittista yhtenäisyyttä köyhän ja keskimmäisen talonpoikaisluokan kanssa ohjelmassa, joka suuntautui viljaa varastoivia rikkaita talonpoikia (kulakkeja) vastaan. Kulakeilta todellakin pakkolunastettiin heidän omaisuutensa ja heitä vangittiin tai karkotettiin, mutta myös keskimmäisen talonpoikaisluokan edustajilta (serednjakit), jotka vallankumouksesta lähtien muodostivat enemmistön venäläisistä talonpojista, riistettiin heidän omaisuutensa ja heidät pakotettiin kollektiivitiloille. Kollektivisaation julma prosessi ymmärrettiin selvästi alusta lähtien - ei vain johtajien vaan myös talonpoikien itsensä toimesta - sodaksi, ei yksinkertaisesti kulakkeja vaan kaikkia niitä talonpoikia vastaan, joilla oli omaisuutta, ja todellakin koko talonpoikaisluokkaa vastaan. Lyhyellä aikavälillä kollektivisaation prosessi ei todellakaan ollut menestys maatalouden tuottavuuden ja tehokkuuden kannalta (talonpoikien raivoisa vastarinta takasi sen epäonnistumisen), ja ehkä se ei ole onnistunut toteuttamaan suuren mittakaavan talouksia myöskään pitkällä aikavälillä - kyseessä on väittelykysymys jota kylmän sodan propaganda on pitkään hämärtänyt. Meidän ydinajatuksemme tässä on se, että maatalouden sosialistinen modernisaatio, jonka kiinalaiset suuressa määrin omaksuivat ja toistivat, ei ainoastaan tuonut traktoreita maaseudulle, vaan sitäkin tärkeämpänä asiana se peruuttamattomasti muutti maatalouden tuotanto- ja vaihtosuhteet, lopulta eliminoiden talonpoikaisluokan taloudellisena luokkana. Ei ole kovinkaan mielekästä jatkaa talonpoika-termin käyttöä nimittämään maataloustyöläistä joka työskentelee massiivisella kollektiivi- tai valtion tilalla, jolla ei ole omaisuutta ja joka tuottaa ruokaa kansallisen mittakaavan jakeluun. Ei myöskään ole mieltä jatkaa talonpoika-nimityksen käyttöä väestöihin, jotka ovat jättäneet pellot ja alkaneet työskennellä tehtaissa. Tämän lisäksi, myöhemmät maataloustuotannon kollektivisaation purkamisen prosessit Neuvostoliiton ja Maon jälkeisillä aikakausilla ovat vaihtelevissa määrin perustaneet yksityisen maanomistuksen uudelleen, mutta eivät ole lainkaan rekonstruoineet talonpoikaisluokkaa määrittäviä vaihtosuhteita (tuotanto pääasiassa perheen omaa kulutusta varten sekä osittainen yhdistäminen suuremmille markkinoille). Valtion ja kollektiivisen omaisuuden muuttuminen kohti yksityisomaisuuden muotoja ei ole paluuta entiseen asiaintilaan vaan uuden, globaaleihin kapitalistisiin tuotanto- ja vaihtosuhteisiin liittyvän olosuhteen luomista.

Maatalouden tuotantosuhteiden muutos otti kapitalistisissa maissa eri reitin, tai oikeastaan useita eri reittejä, mutta päätyi analogiseen johtopäätökseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kapitalistiset markkinat (ja viime kädessä pankit) julistivat, että pienimuotoinen maataloustuotanto ei ollut enää toteuttamiskelpoista 1900-luvun alussa, synnyttäen massiivisen muuttoliikkeen maaseudulta urbaaneille ja puoliurbaaneille alueille. Omaisuuden radikaalia vakauttamista suuriin farmeihin ja lopulta valtavien maatalousfirmojen käsiin seurasi myös suuri tuottavuuden nousu vedenjakelun, mekanisaation, kemiallisen käsittelyn jne. myötä. Perhetila ja kaikki itsenäiset, pienen mittakaavan maataloustuottajat katosivat nopeasti. Euroopassa prosessi oli kirjavampi ja tapahtui pidemmän aikakauden kuluessa. Esimerkiksi Englannissa maatalousmaa yhdistettiin suuriin maatiloihin varhaismodernilla kaudella, mutta Ranskassa pienomistus säilyi kauan. Oli myös huomattava ero Itä-Euroopassa jatkuneen orjuuden ja Länsi-Euroopan maataloustyön suhtellisen vapauden välillä. 1900-luvun lopulla kuitenkin jopa jäljellä oleva maatalouden pienomistus on niin kansallisiin ja globaaleihin vaihtosuhteisiin yhdistynyttä, ettei sitä enää voida pitää talonpoikaisena.

Talonpoikaisluokan ja maataloustuotannon historia vähemmän kehittyneissä kapitalistissa maissa on monimutkaisempi. Mielessä tulisi pitää ennen kaikkea se, että monilla alueilla talonpoikaiset tuotanto- ja vaihtosuhteet olivat suhteellisen tuore, eurooppalaisten kolonisoijien luoma ilmiö. Ennen kolonialistien puuttumista asioihin, maatalouden omaisuus oli useimmissa tapauksissa kollektiivisessa omistuksessa ja yhteisöt olivat miltei täysin omavaraisia ja taloudellisesti eristäytyneitä. Siirtomaavallat tuhosivat kollektiivisen omistuksen järjestelmät, ottivat käyttöön kapitalistisen yksityisomistuksen ja integroivat paikallisen maataloustuotannon osittain paljon suurempiin taloudellisiin markkinoihin - siten luoden olosuhteen, joka muistutti sitä mikä Euroopassa tunnettiin talonpoikaistuotantona ja -vaihtona. Kuitenkin vain hyvin pieni osuus maaseutuväestöstä Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa on koskaan kunnolla sopinut keskimmäisen talonpoikaisluokan ideologisesti keskeiseen kategoriaan eli itsenäisiin pienviljelijöihin, jotka tuottavat pääasiassa omaan kulutukseensa. Esimerkiksi latinalaisamerikkalainen maatalous on ollut ainakin 1800-luvulta lähtien äärimmäisen maanomistuksen polarisaation hallitsemaa, toisessa päässä valtavine latifundio-maatiloineen, jotka työllistävät lukuisia perheitä, ja toisessa päässä maattomine työläisineen tai viljelijöineen joiden tilat ovat liian pieniä ja karuja omaa toimeentuloa varten. Maareformi, joka oli liberaali ja vallankumouksellinen taisteluhuuto Latinalaisessa Amerikassa halki 1900-luvun - Zapatan rähjäisistä joukoista Nicaraguan ja El Salvadorin vallankumouksellisiin sisseihin - piti tavoitteenaan jotain keskimmäisen talonpoikaisluokan kuvan kaltaista. Muutamaa lyhyttä poikkeusta lukuunottamatta, erityisesti Meksikossa ja Boliviassa, Latinalaisessa Amerikassa tendenssi on kuitenkin liikkunut jatkuvasti vastakkaiseen suuntaan, pahentaen maan hallintaoikeuden ja omistuksen polarisaatiota.

Halki vähemmän kehittyneen kapitalistisen maailman, pienviljelijöiltä riistetään järjestelmällisesti heidän oikeutensa maahan ja heidän omaisuutensa asteittain yhdistetään suurtiloihin, jotka ovat joko kansallisten maanomistajien tai mammuttimaisten ulkomaisten yhtiöiden kontrolloimia. Tämä prosessi näyttäytyy sattumanvaraisena ja ohjaamattomana liikkeenä jota toteuttavat laajat ja epäyhtenäiset toimijajoukot, mukaanlukien kansalliset hallitukset, vaikutusvaltaiset ulkomaiset hallitukset, monikansalliset ja ylikansalliset maatalousyhtiöt, Maailmanpankki, IMF ja monet muut. Abstraktimmalla ja perustavammalla tasolla näitä eri toimijoita kuitenkin yhdistää kapitalistisen modernisaation ja globaalin taloudellisen integraation ideologia. Tämän taloudellisen ideologian mukaan pientilojen kotitarveviljely on taloudellisesti takapajuista ja tehotonta, ei ainoastaan teknologisten ja mekaanisten rajoitustensa vuoksi, vaan sitä tärkeämmin vaihtosuhteidensa vuoksi. Tämän näkemyksen mukaan moderneilla, globaalisti integroiduilla markkinoilla, taloudellinen toimija voi selviytyä maataloudessa tai millä tahansa muulla sektorilla vain keskittämällä tuottavat energiat tavaraan, jota se voi tuottaa paremmin kuin muut ja jaella laajalla mittakaavalla, oli se sitten kännykät Suomessa tai soijapavut Brasiliassa. Tämä kehitys on kaikkein dramaattisin alikehittyneimmillä maailman alueilla. Esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa suurin osa maista on riippuvaisia yksittäisestä lajikkeesta, josta saatavat tulot vastaavat yli puolta niiden vientituloista. Tämän tyyppinen vientiorientoitunut yhden lajikkeen maataloustuotanto merkitsee väistämättä suuren mittakaavan maataloustuotantoa ja omistuksen keskittymistä. Kapitalistinen kollektivisaatio on siten suuntautunut kohti tosiasiallisen maanomistuksen monopolin luomista suurine maataloustuotannon yksiköineen, jotka työllistävät armeijoittain maataloustyöläisiä, jotka tuottavat maailmanmarkkinoita varten. Tämän ulkopuolelle on jätetty kasvava maaseutuköyhälistö jolla joko ei ole maata tai sillä on maata, joka ei riitä toimeentulon hankkimiseen.

Talonpojan hahmo on siis kautta maailman hiipunut maatalouden taloudellisen maiseman taustalle, maatalouden, jonka taipumuksena on nyt olla suurten yhtiöiden, maataloustyöläisten ja yhä epätoivoisemman maaseutuköyhälistön asuttama. Modernisaation suuri liike niin sosialistisissa kuin kapitalistisissa muodoissaan on ollut yleisen lähentymisen liike. 1970-luvulta lähtien eräät kirjoittajat ovat puhuneet talonpoikaisluokan ja teollisen työväenluokan yhteen tulemisesta, eli talonpoikaisluokan proletarisaatiosta sekä "tehtaiden luomisesta pelloille". Meidän tulisi kuitenkin varoa pitämästä tätä tuottavien käytäntöjen ja elämänmuotojen yhdenmukaistumisen prosessina. Maanviljelijöistä ei ole tullut sama kuin teollisesta työväenluokasta. Maataloustyö eroaa edelleen täysin kaivostyöstä, teollisesta työstä, palvelutyöstä ja muista työn muodoista. Maataloustyöllä on ainutlaatuinen suhde maahan ja sen tuottavuuteen. Maatalouden elämä kehittää symbioottisen suhteen kaikkien elämän elementtien kanssa - maa, vesi, aurinko, ilma. Tässä suhteessa maatalous on ja tulee aina olemaan täysin erityinen tuotannon ja elämän muoto. Ja silti - tämä on ollut meidän ydinajatuksemme - modernisaation prosessit ovat luoneet yhteiset tuotanto- ja vaihtosuhteet, jotka maatalous ja muut tuotannon muodot jakavat.

2. Talonpoikaisluokka kulttuurisena kategoriana

Talonpojan hahmon katoaminen, jota olemme seuranneet taloudellisin termein, voidaan tunnistaa myös kulttuurisin termein. Esimerkiksi suuri osa modernista eurooppalaisesta kirjallisuudesta 1800- ja 1900-luvuille saakka keskittyy talonpoikaismaailmaan - ei ainoastaan talonpoikaisluokkaan yhteiskunnallisena luokkana vaan myös kaikkiin muihin sosiaalisiin muodostumiin, jotka se tekee mahdollisiksi, kuten maaseudun herraskartanoiden yhteisö, urbaani aristokraattinen salonkien ja joutilaisuuden piiri sekä kyläelämän rajoittuneet ympyrät. Itse asiassa talonpojat eivät olleet eurooppalaisessa kirjallisuudessa itse yhtä tärkeitä kuin perinteinen maaseutuelämä, missä talonpojat, kuten myös maa, näyttelivät luonnollisen ja vakaan taustakulissin roolia. Tämä talonpoikaismaailma yhdistettiin perinteisten yhteiskuntajärjestelyjen - luokkajakojen, omistussuhteiden ja tuotantosuhteiden jne. - viattomuuteen ja luonnollisuuteen - järjestelyjen, jotka eivät tietenkään olleet todellisuudessa viattomia eivätkä luonnollisia. Ensin Englannissa ja myöhemmin läpi Euroopan levisi kuitenkin kasvava ymmärrys siitä, että tämä iloinen maaseudun talonpoikaismaailma oli kadonnut tai nopeasti katoamassa. Paljon sen jälkeen kun se oli todellisuudessa kadonnut, talonpoikaismaailma pysyi eurooppalaisessa kirjallisuudessa nostalgian muodossa, nostalgiana menneitä aikoja ja perinteistä tuntemisen rakennetta, arvokokonaisuutta tai elämänmuotoa kohtaan. Suuri 1800-luvun venäläinen romaanikirjailija kuten Tolstoi saattoi ilmaista sen konseptiollaan sielusta; saksalainen kirjailija kuten Goethe saattoi kytkeä sen Gemeinschaftin moraaliseen visioon; ja ranskalainen romaanikirjailija kuten Balzac saattoi nähdä sen yhteiskunnallisessa vakaudessa ja autenttisessa olemassaolossa. Mutta kaikissa tapauksissa tämä yleinen eurooppalainen kulttuurinen hahmo, perinteinen talonpoikaismaailma ja jopa nostalgia sitä kohtaan, tulee lopulta päätöspisteeseensä. Yksi monista kertomuksista, joita voidaan kertoa siirtymästä realismista modernismiin - yleinen kielikuva eurooppalaisessa kirjallisuustutkimuksessa - perustuu talonpoikaismaailman loppuun: kun talonpoikaismaailman lähimenneisyyteen ei ole enää pääsyä, monet eurooppalaiset kirjailijat (eurooppalaisten taiteilijoiden tavoin) siirtyvät primitiivisen ja myyttisen muinaisempaan menneisyyteen. Toisin sanoen, modernismin synty on tämän kertomuksen mukaan toisenlaisen menneisyyden löytäminen: ei enää talonpoikaismaailma vaan muinainen, ikivanha menneisyys, eräänlainen ikuinen psyyken, myytin tai vaiston primitiivi. D.H. Lawrence, T.S. Eliot ja Michel Leiris - Paul Gaughinin, Henri Matissen ja Pablo Picasson tavoin - nimetäksemme vain muutamia ilmeisimmistä esimerkeistä - omaksuvat primitiivisen eksistenssin ja olemisen hahmot esteettisten konstruktioidensa elementeiksi. Tämä jännite primitivismin ja rakentuneisuuden välillä on todellakin yksi piirre, joka määrittää modernismia.

Siinä missä modernissa eurooppalaisessa kirjallisuudessa voimme jäljittää kulttuurisen siirtymän talonpojasta primitiiviin, antropologian kentällä tapahtui siirtymä vastakkaiseen suuntaan, primitiivistä talonpoikaan. Klassinen antropologia syntyi myöhäisellä 1800-luvulla perustuen binaariseen jakoon eurooppalaisen itsen ja primitiivisen toisen välillä, mutta 1900-luvun puolivälissä klassisen antropologian kaksijakoisuuden syrjäytti erilainen binaaripari, eurooppalainen itse - talonpoikainen toinen, joka palveli modernin antropologian perustana. Yksi tärkeä aspekti siirtymässä primitiivisestä talonpoikaan on uusi toiseuden konseptio: antropologinen viehtymys primitiivistä kohtaan esitti äärimmäisen erilaisuuden ja vierauden suhteen, talonpoika sen sijaan oli tuttu ja läheinen hahmo, ja tällä siirtymällä toiseuden aste redusoitui. On kuitenkin syytä huomata, että talonpoikaisluokan käsite pysyy monissa antropologisissa tutkimuksissa hyvin epämääräisenä. Itse asiassa talonpoikaisluokasta ei ole koskaan ollut johdonmukaista kulttuurista määritelmää; kaikkein täsmällisimmät antropologit ovat sen sijaan nojanneet taloudelliseen määritelmään. Kuten aiemmin näimme, siitä lähtien kun talonpojan taloudellinen hahmo, joka oli Euroopan ulkopuolella alusta alkaen hataralla pohjalla, menettää äkillisesti merkityksensä 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, joutuu myös talonpojan antropologinen paradigma lopulta kriisiin. Tämä pakottaa antropologian kentän nyt 2000-luvun alussa menemään modernin paradigmansa yli ja kehittämään uuden erilaisuuden konseption, johon palaamme alempana.

3. Talonpoikaisluokka poliittisena kategoriana

Lopuksi, lisäyksenä taloudellisiin ja kulttuurisiin ulkomuotoihinsa, talonpoika on myös poliittinen hahmo tai, monissa käsitystavoissa, pikemminkin epäpoliittinen hahmo, tai hahmo, joka on tehty politiikkaan kelpaamattomaksi. Tässä suhteessa talonpoikaisluokka eroaa laadullisesti muista työtätekevistä luokista, kuten teollisesta työväenluokasta, ja tämä on syy, miksi läpi 1800- ja 1900-lukujen talonpoikaisluokkaa tuli poliittisissa analyyseissa pitää erillisenä työn luokkana. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö talonpojat kapinoi omaa alistamistaan ja riistoaan vastaan, onhan moderni historia todellakin ollut talonpoikaiskapinan massiivisten räjähdysten, kuten myös pienen mittakaavan talonpoikaisvastarinnan jatkuvan virran siivittämä. Se ei myöskään tarkoita, etteikö talonpoikaisluokka näyttelisi tärkeää poliittista roolia. Pikemminkin se tarkoittaa, että talonpoikaisluokka on perustavanlaatuisesti passiivinen, eristäytynyt, ja kykenevä vain reaktioon - ei mihinkään omaan autonomiseen poliittiseen toimintaan.

Marxin mukaan talonpoikaisluokan poliittinen passiivisuus johtuu sekä sen kommunikaation ja kommunikoitavuuden puutteesta että sen laajan mittakaavan yhteiskunnallisen yhteistyön piirin puutteesta. Pienviljelyä harjoittava Ranskan talonpoikaisluokka 1800-luvun puolivälissä, jota Marx tutki, oli hajallaan pitkin maaseutua, eivätkä talonpoikaisyhteisöt näin ollen kommunikoineet vaan pysyivät erillisinä ja yksilöllisinä. Tämä on syy siihen, miksi Marx uskoi etteivät talonpojat voineet edustaa itseään (ja siten heitä ei tullut myöskään edustaa): koska he eivät pystyneet kommunikoimaan. Toisin sanoen, Marx katsoi että poliittinen subjektiivisuus vaatii luokalta ei vain itsensä edustamista vaan ennen kaikkea sisäistä kommunikaatiota. Tässä mielessä kommunikaatio on avain kaupungin ja maaseudun välisen perinteisen jaon poliittiseen merkitykseen ja urbaanien poliittisten toimijoiden poliittiseen ennakkoluuloisuuteen, joka seurasi 1800-luvulta 1900-luvulle. Maaseutuelämää ei määrittänyt niinkään tylsämielisyys kuin kommunikoitavuuden puute. Kaupunki oli kollektiiviselle poliittiselle subjektiivisuudelle kommunikaation paikka, maaseutu taas äänetön ja eristäytynyt. Urbaanin proletariaatin suuri etumatka maaseudun talonpoikaisluokkaan nähden kommunikaation suhteessa on myös työn ehdoista johtuvaa. Proletaarista työtä, erityisesti teollisessa muodossaan, määritti yhteistyö ja kommunikaatio, proletaarien työskennellessä tyypillisesti tiimeissä yhteisen koneen ympärillä. Kommunikaatio ja yhteistyö ovat kykyjä, jotka antoivat proletariaatille mahdollisuuden tulla aktiiviseksi poliittiseksi subjektiksi.

Marx ja suuri osa sosialistisista ja kommunistisista traditioista ennen häntä ja hänen jälkeensä pitivät talonpoikaisluokkaa siten luokkana, jolla saattoi olla vallankumouksellista potentiaalia vain siinä tapauksessa, että se seuraisi urbaania teollista proletariaattia. Kyseessä oli epätasa-arvoinen kumppanuus, jossa proletariaatti näytteli aktiivista, johtavaa osaa, ja talonpoikaisluokka passiivista. Talonpoikaisluokan vallankumouksellisella liittolaisuudella teollisen proletariaatin kanssa on kuitenkin ollut 1800- ja 1900-luvuilla varsin traaginen historia. Kun teollinen proletariaatti on johtanut talonpoikaisluokkaa ja puhunut sen puolesta, se ei todellakaan ole aina ollut talonpoikien etujen mukaista. Tämä onneton historia on opettanut meille, jälleen kerran, mikä epäoikeudenmukaisuus ja mitkä hirveät seuraukset liittyvät siihen, että yksi subjekti puhuu alistetun toisen puolesta, silloinkin, kun tämä alistettu toinen on kyvytön puhumaan itse puolestaan.

Voi näyttää, että Mao Tse-tung on se hahmo, joka kaikkein selkeimmin irtautuu tästä marxilaisesta ajattelumallista talonpoikaisluokan passiivisuutta koskien, korostihan Mao jo varhain poliittisella urallaan talonpoikaisluokan keskeistä poliittista roolia. "Ilman köyhiä talonpoikia ei voi olla mitään vallankumousta", Mao kirjoitti vuonna 1927 Hunanin maakunnan maaseudulla tekemiensä tutkimusten jälkeen. "Heidän hylkäämisensä tarkoittaa vallankumouksen hylkäämistä. Heidän yleinen suuntansa vallankumoukselle ei ole koskaan väärä". Jälkimmäinen lause näyttää osoittavan, että Mao ajatteli talonpoikien omaavan pettämättömän poliittisen kompassin ja voivan sen avulla johtaa vallankumousta itse. Lause on kuitenkin harhaanjohtava - ehkä vain liioiteltua retorista sanahelinää Maon osalta - koska myös hän, varhaisen poliittisen toimintansa päivistä vallankumouksellisen taistelun kaudelle saakka, yhtyi kahteen Marxin ajattelun perusperiaatteeseen koskien talonpoikaisluokan poliittista roolia: talonpoikaisluokka on perustavanlaatuisesti passiivinen, ja sen täytyy liittoutua ainoan todella poliittisen vallankumouksellisen subjektin, teollisen proletariaatin kanssa, ja tulla sen johtamaksi. 1900-luvun kiinalainen talonpoikaisluokka ei tietenkään ollut sen vähemmän eristäytynyt eikä sen kommunikatiivisempi kuin talonpojat, joita Marx näki 1800-luvun Ranskassa. Mutta Mao havaitsi myös sen, että kiinalaisen yhteiskunnan tapauksessa - teollisen proletariaatin ollessa niin pieni ja talonpoikaisluokan ollessa niin suuri - talonpoikaisluokan poliittisen osallistumisen olisi oltava paljon laajempaa kuin muualla - ja että kiinalaisen vallankumouksen olisi todellakin keksittävä kommunistisen talonpoikaisvallankumouksen muoto. Tähän asti Kiinan talonpoikaisluokan roolin ero aikaisempiin kommunistisiin vallankumoustaisteluihin nähden oli kuitenkin vain määrällinen ero. Itse Kiinan vallankumous oli todellakin vallankumous, jota tehtiin talonpoikaisluokan kanssa, ei vallankumous talonpoikaisluokan toimesta. Talonpoikaisluokan roolin laadullinen ero ja Maon todellinen suuruus tulevat esille vasta myöhemmin. Vallankumouksellisen taistelun aikana ja kasvavassa määrin suuren harppauksen ja kulttuurivallankumouksen aikakausilla, Maon politiikka suuntautui kohti talonpoikaisluokkaa - ei talonpoikia kohtaan sellaisina kuin ne olivat, vaan talonpoikia sellaisina kuin ne voisivat olla. Otetaan esimerkiksi Maon 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa esittämä kritiikki stalinistista maatalouden kollektivisaatiopolitiikkaa vastaan: neuvostohallinto käytti liikaa varoja uusiin koneisiin ja tuotantovoimien kehittämiseen, Mao arvosteli, ja kiinnitti liian vähäistä huomiota talonpoikien itsensä muuttumiseen, toisin sanoen ylärakennetta koskeviin, poliittisiin muutoksiin. Tästä perspektiivistä voimme lukea koko maolaisen projektin pitkästä marssista kulttuurivallankumouksen halki pyrkimyksenä muuttaa talonpojat poliittisesti. Talonpojat, pitkän ja monivaiheisen vallankumouksellisen prosessin myötä, voittavat sen passiivisuuden ja eristyneisyyden jonka Marx oli havainnut; talonpojista tulee kommunikatiivisia, yhteistyötä tekeviä ja he saavat ilmaisunsa aktiivisena kollektiivisena subjektina. Tämä on se muutos, jota Mao piti niin tärkeänä ja jonka sivuuttamisesta hän kritisoi neuvostohallintoa. Maolaisuuden ydin on talonpoikaisluokan poliittiseksi tuleminen.

Talonpoikaisluokan muuttuessa kommunikatiiviseksi ja aktiiviseksi se kuitenkin lakkaa olemasta erillinen poliittinen kategoria, ja samalla kaupungin ja maaseudun välinen jako menettää poliittisen merkityksensä. Talonpoikaisluokasta tulee kommunikaationsa ja poliittisen harjaantumisensa myötä aktiivinen. Paradoksaalisesti, talonpoikaisvallankumouksen lopullinen voitto on talonpoikaisluokan loppu (erillisenä poliittisena kategoriana). Toisin sanoen, lopullinen talonpoikaisluokan poliittinen päämäärä on tässä mielessä sen oma tuhoutuminen luokkana - siinä vasta mahtava vallankumouksellinen projekti! Lopulta talonpojan hahmo, joka nousee passiivisesta ja eristäytyneestä tilastaan kuten perhonen kotelostaan, löytää itsensä osana moninaisuutta.

4. Moninaisuuden antropologia

Talonpojan hahmon taipumus tulla tänään vähemmän erilliseksi ja kaukaiseksi kategoriaksi on osoitus yleisemmästä kaikkien työn hahmojen yhteiskunnallistumisen trendistä. Itse asiassa tuotanto on keskittynyt yhteiskunnalliseen työhön, tarkasteltuna tässä kohtaa biopoliittisesta perspektiivistä. Kaikki erilaiset työn hahmot, kuten talonpoika, siirtyvät erilaisuudesta yhteisyyteen. Varmasti kukin työn muoto pysyy konkreettisuudessaan täysin singulaarisena ja varmasti jokainen työläistyyppi eroaa kaikista muista - autotehtaan työläinen riisinviljelijästä ja tämä vähittäiskaupan myyjästä - mutta tällä moneudella on taipumus ilmentyä yhteisen perustan puitteissa. Samalla tavalla kuin talonpojan hahmolla on taipumus kadota, niin on myös teollisen työläisen, palvelusektorin työläisen ja kaikkien erillisten kategorioiden laita. Filosofisin termein voimme sanoa, että nämä lukuisat singulaariset muodot synnyttävät yhteisen työnteon substanssin: kullakin työn muodolla on singulaarinen olemus ja silti ne kaikki osallistuvat yhteiseen substanssiin.

Maatalouden ja teollisuuden taloudelliset perussuhteet ovat modernisaation tuloksena yhdentyneet, ja siksi, immateriaalisen tuotannon alueen mukana, ne käyvät samankaltaisella tavalla läpi siirtymää kohti postmodernisaatiota tai, toisesta perspektiivistä, siirtymää fordismista postfordismiin. Siinä missä modernisaatio keskittyi suuren mittakaavan talouksiin sekä tuotannossa että vaihdossa, postmodernisaatio, joka on noussut esiin 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien, kehittää joustavia pienemmän mittakaavan järjestelmiä. Tämän postmodernisaatioprosessin läpi kulkevan taloudellisen perusideologian mukaan tehokkuuden esteenä ovat monoliittiset tuotantojärjestelmät ja massavaihto. Tehokkuutta voidaan lisätä tuotantojärjestelmillä, jotka kykenevät vastaamaan nopeasti, sekä eriytetyillä markkinajärjestelyillä, jotka pyrkivät erikoistuneisiin strategioihin. Voimme tunnistaa maataloustuotannon nousevan postfordistisen muodon tunnusmerkit esimerkiksi eräissä viimeaikaisissa teknologisissa siirtymissä. Maatalouden modernisaatio nojasi voimakkaasti mekaanisiin teknologioihin: neuvostotraktori voi olla yksi sen symboli ja Kalifornian kastelujärjestelmät toinen. Maatalouden postmodernisaatio sen sijaan nojaa pääasiassa biologisiin ja biokemiallisiin innovaatioihin, kuten geenimuunneltuihin siemeniin ja toisen sukupolven rikkaruohomyrkkyihin. Se tarkoittaa myös yhä laajempaa erikoistuneiden tuotantojärjestelmien käyttöä, kuten kasvihuoneet, keinovalaistus sekä maaperää käyttämätön maatalous. Näillä uusilla tekniikoilla ja teknologioilla on taipumus siirtää maataloustuotantoa pois suuren mittakaavan tuotannosta ja mahdollistaa erikoistuneemmat, pienen mittakaavan operaatiot.

Samalla kun teollinen tuotanto tulee postfordismin aikakaudella informationalisoiduksi, esimerkiksi yhdistettäessä kommunikaatioteknologioita olemassaoleviin teollisiin prosesseihin, myös maatalous tulee informationalisoiduksi. Kaikkein selkeimmin tämä tapahtuu siementen tasolla. Yksi mielenkiintoisimmista taisteluista maatalouden saralla käydään siitä, kuka omistaa kasvien ituplasman eli siemenien kantaman geneettisen informaation. Kasvien jalostajat ja siemenyhtiöt voivat patentoida uusia kasvilajikkeita, joita he - nykyään usein geenimuuntelun avulla - luovat. Viljelijät ovat kuitenkin perinteisesti keksineet, säilöneet ja kehittäneet kasvien geneettisiä resursseja ilman mitään vastaavaa oikeudellista vaatimusta omistajuuteen. FAO on siten ehdottanut maanviljelijöiden oikeuksia geneettisten resurssien kasvattamisesta vastapainoksi kasvinjalostajien oikeuksille. Ajatuksena on yksinkertaisesti se, että tässä kohtaa maataloudellisen vaihdon prosessi ja taistelu oikeuksista ovat riippuvaisia informaation, erityisesti kasvien geneettisen tiedon, kontrolloinnista ja manipuloinnista. Se on yksi niistä tavoista joilla maatalous on informationalisoitumassa.

Nämä ovat esimerkkejä kaikkien taloudellisen tuotannon muotojen - maatalouden, teollisuuden, palvelujen jne. - taipumuksesta kehittyä yhteisen kehityskaaren suuntaisesti. Erityisesti informaatio, geneettisen materiaalinkin tasolla, on tulossa määritteleväksi tekijäksi kaikilla sektoreilla. Tämä ei tarkoita, että sanoisimme työn ja tuotannon ehtojen olevan nyt kaikkialla maailmassa tai talouden eri sektoreilla samat. Väite on pikemminkin se, että tämä tuotannollisten olosuhteiden, paikallisten tilanteiden ja elettyjen kokemusten moneus on olemassa rinnakkain toisenlaisella abstraktion tasolla tapahtuvan yleisten tuotannon ja vaihdon ehtojen yhteisiksi tulemisen kanssa - ja ettei tämän moneuden ja yhteisyyden välillä ole ristiriitaa. Näin ollen työn sisällä ei ole laadullista jakoa. Tämä on moninaisuuden taloudellinen edellytys. Voimme selventää tätä moneuden ja yhteisyyden välistä suhdetta palaamalla antropologian kentälle. Kuten aiemmin sanoimme, klassisen antropologian ja sen paradigmaattisen toiseuden hahmon - primitiivisen - rapistuminen teki tietä modernille antropologialle ja sen paradigmaattiselle talonpojan hahmolle. Nyt talonpojan hahmon rapistuminen toisena ja sitä seuraten modernin antropologian hahmon rapistuminen tekee tietä jollekin, mitä jotkut kutsuvat globaaliksi antropologiaksi. Globaalin antropologian tehtävä on - meistä näyttää siltä - hylätä toiseuden perinteinen rakenne kokonaan ja löytää sen sijaan kulttuurisen eron käsite singulaarisuuden käsitteeseen nojaten. Toisin sanoen, klassisen ja modernin antropologian toisia - primitiivinen ja talonpoika - tarkasteltiin keskittymällä niiden eroavuuteen modernista eurooppalaisesta itsestä. Erot modernista Euroopasta esitettiin molemmissa tapauksissa ajallisin termein, siten että ei-eurooppalainen oli vanhanaikaista jäännettä menneisyydestä, joko primitiivisen varhaismenneisyydestä tai talonpojan historiallisesta menneisyydestä. Globaalin antropologian on voitettava näiden konseptioiden perustavanlaatuinen eurosentrismi. Kulttuurista eroa on tarkasteltava itsessään, singularisuutena, ilman mitään perustaa toisessa. Vastaavasti sen on ajateltava kaikkia kulttuurisia eroja ei menneisyyden vanhanaikaisina jäänteinä vaan yhteisen nykyisyytemme tasavertaisina osallistujina.

Otetaan esimerkiksi tästä uudesta globaalista paradigmasta se, kuinka antropologit ovat alkaneet tarkastella uusilla tavoin Afrikan moderniutta. Niin kauan kuin näemme eurooppalaisen yhteiskunnan standardina jonka mukaan modernia mitataan, eivät monet Afrikan osat, kuten muutkaan alisteiset maailman osat, tietenkään tule ikinä saavuttamaan Euroopan moderniutta; mutta heti kun havaitsemme erot ja pluraalisuuden moderniteetissa, voimme alkaa ymmärtämään kuinka Afrikka on yhtälailla moderni - vaikkakin erilainen - kuin Eurooppa. Tämä edellyttää globaalia moderniteetin käsitystapaa, joka muodostuu paikallisista eroista. Yksi haastavimmista ilmiöistä Afrikan tapauksessa, kuten Jean ja John Comaroff tuovat esille, saattaa olla analyysi rituaalin ja taikuuden nykyisistä muodoista, jotka ovat olennainen osa afrikkalaista moderniteettia. Esimerkiksi apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa on esiintynyt huomattavaa kasvua okkultistisia ja väkivaltaisia ilmiöitä, kuten noituutta, satanismia, hirviöitä, zombieita, rituaalimurhia yms. koskevan raportoinnin suhteen. Comaroffit väittävät, ettei kyseessä ole primitiivisen esimodernin paluu eikä myöskään paikallinen ilmiö. Se on pikemminkin yksi yhteinen elementti joka on nousemassa esille vertailukelpoisissa asiayhteyksissä ympäri planeettaa, vaikkakin erilaisisa paikallisissa muodoissa. Esimerkiksi Indonesia, Venäjä ja osat Latinalaista Amerikkaa ovat todistaneet tällaisten okkultististen ilmiöiden ja väkivallan uudelleen heräämistä. Nämä kaikki ovat yhteiskuntia, joissa uudet unelmat vauraudesta globaalissa kapitalistisessa taloudessa ovat ensimmäistä kertaa törmänneet imperiaalisten hierarkioiden jääkylmiin realiteetteihin. Näiden elämänmuotojen paikallinen moneus ja globaali yhteisyys eivät ole keskenään ristiriidassa vaan pikemminkin yhdessä määrittävät meidän pluraalista kollektiivista planetaarista olosuhdettamme.

Tällainen tutkimus auttaa meitä ymmärtämään moninaisuuden ensisijaisia antropologisia piirteitä. Kun lähestymme erilaista väestöä, emme enää ole pakotettuja valitsemaan sen väliltä että sanoisimme joko "ne ovat sama kuin me" tai "ne ovat meille toisia" (tämä oli tilanne primitiivisiä koskevan diskurssin, ja jossain määrin myös talonpoikia koskevan diskurssin kanssa). Ristiriitainen käsitepari, identiteetti ja ero, ei ole sopiva kehys moninaisuuden organisaation ymmärtämiselle. Sen sijaan olemme singulaaristen elämänmuotojen moneus ja samaan aikaan jaamme yleisen globaalin olemassaolon. Moninaisuuden antropologia on singulaarisuuden ja yhteisyyden antropologiaa.