Uudet tuotannon muodot ja tiedon kierto
Maurizio Lazzarato

Saattaa olla, että sitten painokoneen keksimisen eurooppalainen kulttuuri ei ole kokenut näin paljon mullistuksia. Kulttuuria koskevien käsitysten sekä kulttuuristen tuotanto-, sosialisaatio- ja haltuunottomuotojen perusteet ovat hyökkäyksen kohteena. Tarkoitan tietenkin kulttuurin integroitumista taloudellisen arvon luomiseen. Tämä integraatioprosessi on kiihtynyt sitten 1980-luvun alusta saakka toisaalta globalisaation ja finanssivallan kasvavan taloudellisen merkityksen myötä, ja toisaalta ns. uusien teknologioiden hyökkäyksen kautta. Monet ovat nostaneet äänensä kulttuurin, intellektuellien ja taiteilijoiden puolustukseksi. Voimakkain ja organisoiduin vastatoimi kulttuurin asettamiselle talouden alaisuuteen tapahtui uudelleenneuvoteltaessa audio-visuaalisen tuotannon taloudellisista suhteista, liittyen kysymykseen "tekijänoikeuksista" - joiden määritys on avoin keskustelulle uusmedian tultua kuvaan mukaan.

Ainakin Ranskassa kulttuurisen puolustautumisen strategia vaikuttaa menevän suurten yhdysvaltalaisten kommunikaatio- ja viihdeyhtiöiden vastaisen mobilisaation ensimmäisiä muotoja pidemmälle. On tyypillistä, että tähän strategiaan kuuluu "kulttuurisen poikkeuksen" suojeleminen.

Taiteilijat ja intellektuellit - ja poliitikot sekä hallitukset - jotka vaativat oikeutta "kultuuriseen poikkeukseen" käsittävät itsensä sen eurooppalaisen tradition perillisiksi, johon kuuluu kulttuurinen autonomia sekä taiteen ja taiteilijoiden itsenäisyys politiikasta ja taloudesta. Tämä "kulttuurisen poikkeuksen" tukemisen strategia vaikuttaa uudelleenhautautumiselta kulttuurin ja talouden väliseen valliin.

Tämä asema - joka mielestäni heijastaa laajempaa eurooppalaista näkökulmaa - on heikko, ja kun sitä tarkastellaan tarkemmin, se osoittautuu kestämättömäksi mitä tulee tiedon tuotannon ja kierron uusiin muotoihin. Haluaisin esittää hypoteesin, joka asettaa kulttuurisen poikkeuksen strategian ylösalaisin, ja joka voidaan muotoilla lyhyesti tällä tavoin: tiedon ja kulttuurin tuotannon, sosialisaation ja haltuunoton muodot eroavat vaurauden tuotannon, sosialisaation ja haltuunoton muodoista. Georg Simmelin intuitiona oli, että kulttuurille erityiset tuotannon ja sosialisaation muodot - eikä suinkaan kulttuurin autonomia - täytyy ottaa käyttöön taloudessa. Eikä tämä käyttöönotto voi tapahtua vapaaehtoispohjalta, sillä - kuten Gabriel Tarde sanoo - "älyllisen tuotannon" taipumuksena on muotoilla vaurauden tuotannon suuntaa sekä järjestäytymistä, ja "tarve tietää", "kauneuden rakkaus sekä hienouden ahneus" ovat taloudelliselle kehitykselle avautuvia pääkanavia.

Tämän vuoksi käytän tässä näitä kahta kirjailijaa, ja erityisesti "taloudellista psykologiaa", jonka Tarde julkaisi 1902 - vuosisata sitten - purkaakseni argumenttini. Muistakaamme, että Tarden merkittävät varhaiset näkemykset eivät todella ole osa eurooppalaista kulttuurista perintöä, sillä hänen teoriansa on suurelta osin unohdettu. Pohjaten teoriansa kulttuurille sekä varsinkin tiedolle erityiseen tuotantomuotoon, Tarde esittää jännittävän nykyaikaisen poliittisen kansantaloustieteen kritiikin kääntämällä nurin taloudellisen analyysin lähtökohdan. Sen sijaan että aloittaisi käyttöarvon tuotannnosta - toisin sanoen, "materiaalisesta tuotannosta" (kuuluisa neulatehdas, jota käytettiin aina Lumièresin ensyklopediasta Adam Smithin skottilaiseen moraalifilosofiaan, ja josta siten tuli poliittisen kansantaloustieteen jäsennyspiste) - hän aloitti tiedon tuotannosta, toisin sanoen kirjoista.

"Kuinka kirja tehdään? Se ei ole yhtään vähemmän kiinnostavaa kuin tietää kuinka neula ja nappi tehdään": avauslausahdus jota ei voi kuvitella hänen aikansa - ja ehkä ei meidänkään aikamme - taloustieteilijöiden sanoneen. Meille lausahdus on kuitenkin paljon vähemmän käsittämätön, sillä kirjan tuottamista voidaan ajatella postfordistisen tuotannon paradigmana. Kuten mitkä tahansa muutkin tuotteet, "totuusarvot", kuten Tarde tietoa nimittää, ovat tuotantoprosessien tulosta. Kun toimintakoneistot kehittyvät tekemään tiedon tuotanto- ja kulutuskäytännöistä yhä uusinnettavampia ja yhdenmukaistettavampia - Tarde puhuu "painotuotteista" ja "julkisesta mielipiteestä" siinä missä me voisimme viitata televisioon ja tietokoneverkostoihin - nämä koneistot ottavat "määräluonteen, joka on yhä merkitympää, ja lisääntyvässä määrin altista oikeuttamaan niiden vertaamisen vaihtoarvoon". Tekeekö tämä niistä hyödykkeitä kuten mikä tahansa muu hyödyke?

Talous todellakin kohtelee niitä kuten se kohtelisi taloudellista vaurautta, käsittäen ne hyötyarvoiksi siinä muutkin hyötyarvot. Mutta Tardelle tieto on tuotantomuoto, jota ei voida supistaa "työnjakoon": se on "sosialisaation" ja "yhteiskunnallisen kommunikaation" muoto, jota ei voida järjestää markkinoiden ja vaihdon kautta vääristämättä sen tuotanto- ja kulutusarvoa.

Poliittinen kansantaloustiede on pakotettu käsittelemään totuusarvoja kuten muita hyödykkeitä. Tämä ensinnäkin sen vuoksi, että se ei tunne muuta menetelmää kuin sen, jonka se laati käyttöarvon tuottamista varten; toiseksi, ja tärkeämpänä, sen vuoksi, että sen täytyy kuitenkin kohdella näitä totuusarvoja materiaalisina tuotteina, tai muussa tapauksessa kääntää ylösalaisin teoreettiset sekä varsinkin poliittiset perusteensa. Itse asiassa "lumières" (merkit), kuten Tarde joskus kutsuu tietoa, ammentavat tyhjiin ne poliittisen kansantaloustieteen käsitykset taloudesta ja vauraudesta, jotka perustuvat niukkuudelle, puutteelle ja uhraukselle. Kuten poliittinen kansantaloustiede, aloittakaamme siis tuotannosta, mutta kirjojen eikä neulojen tuotannosta. Mitä tulee kirjojen tuotantoon, kohtaamme periaatteessa välittömästi tarpeen ylittää ne tuotanto- ja omistusjärjestelmien teoretisointi- ja oikeuttamistavat, jotka taloustieteellä on.

"Kirjoja koskeva sääntö on yksilöllinen tuotanto, siinä missä niiden omaisuus on olennaisesti kollektiivista; koska 'kirjallisella omaisuudella' ei ole yksilöllista merkitystä, ellei teoksia käsitetä hyödykkeiksi, ja kirjan idea ei kuulu yksinomaisesti kirjailijalle ennen julkaisemista, ts. kun se on vielä vieras sosiaaliselle maailmalle. Käänteisesti, hyödykkeiden tuotannosta tulee yhä kollektiivisempaa, ja niiden omaisuus säilyy, ja tulee aina säilymään yksilöllisenä, jopa silloin kun maa ja pääoma 'kansallistetaan'. Ei ole mitään epäilyttävää siinä tosiseikassa, että kirjojen tapauksessa vapaa tuotanto on elintärkeä parhaana tuotantomuotona. Työn tieteellinen organisointi, joka sääntelisi kokeellista tutkimusta tai filosofista pohdiskelua lainsäädännön kautta, tuottaisi surkuteltavia tuloksia."

Informaatiotalouden suuret monikansalliset yhtiöt ovat valmistautuneet tunnustamaan mahdottomuuden järjestää tuotantoa "tieteellisen hallinnoinnin" mukaan. Omaisuusjärjestelmien suhteen ne ovat kuitenkin sietämättömiä. Onko omaisuuskäsitys sovitettavissa kaikkiin arvon muotoihin, hyötyarvosta ja kauneusarvosta totuusarvoon? Voimmeko omistaa tietoa hyötyarvona? Ehkä, vastaa Tarde - mutta ei tavalla, jolla talous- tai oikeustiede asian ymmärtävät, ts. "vapaana käyttöoikeutena".

"Tässä mielessä kukaan ei omista sen enempää kunniaansa, jalouttaan tai ansioitaan [yhteiskuntaa kohtaan] kuin hän omistaa omia raajojaan, joita, elävinä asioina, hän ei voi luovuttaa toisille. Niinpä hänen ei tarvitse olla huolissaan näiden arvojen pakkolunastamisesta, jotka ovat kaikkien tärkeimpiä, ja kaikkein vaikeimpia kansallistaa."

Välttääkseen tuotannon uuden järjestämismuodon sekä uuden omaisuusjärjestelmän (jota tiedon luonne edellyttää) välttämättömyyttä, poliittinen kansantaloustiede on velvoitettu muuttamaan "immateriaaliset tuotteet" "materiaalisiksi tuotteiksi", toisin sanoen hyödykkeiksi kuten mikä tahansa muu hyödyke, sillä kirjatuotanto asettaa ongelmallisiksi jakamattoman yksilöllisen omaisuuden sekä disiplinaarisen tuotannon, johon talous perustuu.

Siirtykäämme kulutukseen: onko vaurauden kulutus verrattavissa totuusarvojen ja kauneusarvojen kulutukseen? Tarde miettii: "Kulutammeko uskomuksia ajattelemalla niitä, tai ihailemiamme mestariteoksia katselemalla niitä?" Vain vauraus, sillä tavoin kuin poliittinen kansantaloustiede sen määrittelee, sallii "tuhoavan kulutuksen", joka puolestaan edellyttää kauppaa ja jakamatonta haltuunottoa. Sen sijaan tiedon kuluttaminen ei edellytä ehdotonta vieraantumista eikä tuhoavaa kulutusta.

Syventääksemme tiedon "kulutuksen" täsmällisyyttä, analysoikaamme "yhteiskunnallisen kommunikaation" muotoa, totuusarvon siirtomuotoa, jota taloustieteilijät eivät osaa käsittää ilman "markkinan" järjestystä. Tarde kertoo meille ensin, että tiedon ei tarvitse olla jakamatonta omaisuutta tyydyttääkseen tiedon halun, eikä se vaadi "tuotteen" ehdotonta vieraantumista. Sitten hän lisää, että tiedon siirtäminen ei alenna sen tuottajaa eikä vaihtajaa. Päinvastoin tiedon leviäminen laajentaa itse tiedon arvoa sekä luojansa arvoa - sen sijaan että riistäisi tätä. Siten ei ole välttämätöntä, että se on vaihdon väline ollakseen kommunikoitavissa.

"On kyse metaforasta tai kielen pahoinpitelystä kun sanomme, että kaksi vuoropuhelussa olevaa ihmistä 'vaihtaa ajatuksia' tai niiden ihailua. Vaihto, joka tapahtuu merkkien [tiedon] tai vaihdon kannalta, ei tarkoita uhrausta; se tarkoittaa molemminpuolista vaikutusta lahjan molemminpuolisuuden välityksellä, sellaisen erityisluontoisen lahjan, jolla ei ole mitään tekemistä vaurauden kanssa. Vaurauden tapauksessa antaja riistää itseään antamalla; totuuden ja kauneuden tapauksessa hän antaa ja pitää samanaikaisesti. Mitä valtaan tulee, joskus hän tekee saman asian... Ajatusten vapaassa vaihdossa, oli kyse sitten uskonnollisista uskomuksista, taiteesta ja kirjallisuudesta, instituutioista ja moraalista, kahden ihmisen välillä kumpaakaan ei missään tapauksessa tulla syyttämään kuten tultaisiin syyttämään niitä, jotka ovat omistautuneet hyödykkeiden vaihdolle - eli olemisesta toisen köyhtymisen syypää."

Ilmaisu "kirjan arvo" on epäselvä, koska sillä on sekä turmeltunut arvo jonain mikä on "rahaksi muutettavaa, haltuunotettavaa, vaihdettavaa, kulutettavaa" että totuus jonain mikä on olennaisesti "ymmärrettävää, haltuunottamatonta, vaihtoon ja kulutukseen sopimatonta". Kirjaa voidaan pitää sekä "tuotteena" että "tietona". Tuotteena sen arvoa voivat määrittää markkinat - mutta entäpä tietona?

Menetyksen ja voiton ideat ovat sovellettavissa tietoon, mutta tässä menetysten ja voittojen arviointi edellyttää etiikkaa, ei markkinoita. Kirja luodaan toisia kirjoja varten tai vastaan, aivan kuten tuote luodaan toisia tuotteita varten tai vastaan. Kuitenkin vain jälkimmäisessä tapauksessa kilpailusta voidaan päättää hinnoin; ensinmainitussa vaaditaan etiikkaa. Tiedon siirrolla on tekemistä pikemminkin lahjan tai varkauden (jotka ovat moraalisia käsitteitä) kanssa kuin vaihdon kanssa.

"Toisaalta juuri sen [ajatusten vapaa kauppa] luonteesta molemminpuolisena lisäämisenä eikä korvaamisena johtuen, se nostaa joko hedelmällisiä kumppanuuksia tai kuolettavia shokkeja niiden heterogeenisten asioiden välillä, jotka se tuo yhteen. Siten se voi tuottaa suurta vahinkoa silloin kun se ei tuota suurta hyvää. Aivan kuten tämä älyllinen ja moraalinen vapaa kauppa tulee väistämättä taloudellisen vapaakaupan lisäkkeeksi, myös päinvastainen on totta: erotettuina toisistaan kumpikin olisi tehotonta ja vaaratonta. Mutta - toistan - ne ovat erottamattomia, ja kestääkseen määrättömästi kieltotullien täytyy sopia yhteen hakemiston, tuon hengellisen kieltolain kanssa."

Sitten Tarden mukaan tuotantomuodot ja tiedon kommunikaatio johtavat meidät talouden tuolle puolen. Olemme vaihdon, työnjaon, rahan ja jakamattoman omaisuuden kautta tapahtuvan älyllisten voimien sosialisaation tuolla puolen. Tämä ei tarkoita sitä, että yhteiskunnallisten voimien väliset valtasuhteet olisivat neutralisoituneet - itse asiassa ne nousevat esiin hedelmällisinä kumppanuuksina tai kuolettavina shokkeina markkinoiden ja vaurauden vaihdon tuolla puolen. Tämä tarkoittaa sitä, että taloudellisten voimien tunnustamaton eettinen luonne nousee voimakkaasti uudelleen pinnalle "taloudellisen sääntelyn" yksittäisenä muotona juuri sillä hetkellä, jona taloudellinen tuotanto alistetaan älylliselle tuotannolle.

Tästä löydämme nietzscheläisen ongelman "arvon hierarkiasta" ja "suuresta taloudesta", mutta eri seudulla.

Tarde antaa toisen esimerkin, tällä kertaa "harjoittelusta", joka johtaa samankaltaiseen johtopäätökseen. Voimme vakiinnuttaa vertaamisen vaurauden tuotannon ja opettamisen kautta tapahtuvan totuusarvon tuotannon välillä. Siten voimme, pedagogian osalta, määrittää ne eri tekijät joiden kautta opettaminen tuotetaan. Aivan kuten taloustieteilijät erottavat työn, maan ja pääoman "merkkien" tuotannossa, me voimme erottaa opiskelijan aktiivisuuden ja älyllisyyden sekä professorin tiedon. "Totuus on se, että nämä määritykset eivät ole valtavan käyttökelpoisia. Ennen kaikkea, ensimmäinen ehto hyvälle ohjeelle - opettajan ja opiskelijan psykologisten ehtojen kohtaaminen - on hyvä opetusohjelma, ja ohjelma edellyttää ajatusjärjestelmää, uskomusta. Samankaltaisesti, ensimmäinen ehto hyvälle taloudelliselle tuotannolle on moraalikoodi, josta kaikki ovat samaa mieltä. Moraalikoodi on ohjelma teolliselle tuotannolle, ts. kulutukselle - sillä nämä kaksi ovat toisistaan riippuvaisia."

Jos, kuten joidenkin mielestä, "merkit" voidaan jäsentää takaisin hyötyarvoon (ne edellyttävät kulutusta sekä voimien tuhoamista ja kuluja tuotannolle; ne materialisoituvat tuotteessa ja niillä on hinta), tuotanto, kulutus ja ajatusten sekä tiedon haltuunotto poikkeavat perustavalla tavalla "vaurauden" kommunikaatiosta ja sosialisaatiosta.

Kapitalismissa sitten kaikkia tuotantomuotoja, jopa kaikkein vähiten verrattavissa olevia, voidaan yhä enemmän arvioida rahassa, mutta silti tieto sallii itseään tämänkaltaiseen arviointiin yhä vähemmän. Tässä Tarde avaa taas erään älyllisen tuotannon piilotetun oven, jota poliittinen kansantaloustiede ei pysty lähestymään niukkuuden, uhrautumisen ja välttämättömyyden periaatteidensa kautta. "Älyllisen tuotannon" asettama ongelma ei ole vain totuusarvolle sopivan "eettisen" mitan määrittäminen, vaan varsinkin se tosiasia, että sillä on taipumus kohti tuotantomuotoa, joka on yhä vapaampaa ja vapaampaa. Älyllinen tuotanto imee tyhjiin talouden ja sen tieteen, taloustieteen "raison d'êtren" (olemisen syyn) - niukkuuden.

"Sivilisaation vaikutuksena on työntää liiketoimintaan - ts. taloustieteilijän kentälle - piiri asioita, joilla ei aiemmin ollut hintaa, ei edes oikeuksia tai voimia. Siten myös vaurauden teoria on ottanut omavaltaisesti ja lakkaamatta käyttöönsä oikeus- ja valtateoriaa, ts. oikeustiedettä ja politiikkaa. Mutta tätä suuntausta vastaan, laajasti jaeltavan tiedon alituisesti kasvavan vapauden kautta, kasvaa raja vaurauden teorian ja sen mitä saattaisimme kutsua merkkien teoriaksi välillä."

Tuntuu ikäänkuin nämä muutamat sivut olisi kirjoitettu ajatellen informaatiotaloutta ja immateriaalisen talouden älyllistä omistusta. "Vapaa tuotanto", "kollektiivinen omaisuus" ja totuusarvojen sekä kauneusarvojen "vapaa kierto" ovat informaatiotalouden yhteiskunnallisten voimien kehityksen ehtoja. Jokainen näistä älyllisen tuotannon laaduista on informaatiotalouden sisäiseksi "ristiriidaksi" tulemisen prosessissa, informaatiotalouden jolle Internetin tänään esittämät haasteet ovat vain tulevien vastustusten edellytyksiä.

Samana aikana kirjoittanut Georg Simmel tulee samankaltaisiin johtopäätöksiin. "Eikä edes älyllisten hyödykkeiden kommunikaatio vaadi meitä sieppaamaan siitä mitä toisen on maistettava; vain pahennettu ja näennäispatologinen tietoisuus voi todella tuntea itsensä laiminlyödyksi kun objektiivinen älyllinen sisältö ei ole enää jakamatonta subjektiivista omaisuutta, vaan sen sijaan toisten ajattelemaa. Yleisesti ottaen voimme sanoa, että älyllisen omistuksen täytyy lopulta tulla tuotetuksi juuri sen saajan tietoisuudessa, ainakin siinä määrin kuin sillä ei ole taloudellista ulottuvuutta. Silti on selvästi kyse tämän intressien sovittamisen esittelystä, joka on tässä peräisin objektin luonteesta, sovittamisesta taloudellisiin alueisiin, joissa - erityisen tarpeen tyydyttämistä koskevan kilpailun vuoksi - kukaan ei rikastuta itseään kuin ainoastaan toisten kustannuksella."

Simmelin onnistuneessa sanontatavassa intressien sovittaminen, joka on peräisin älyllisen objektin luonteesta, on poliittinen ohjelma, sillä uudet tietoteollisuudet ovat asettaneet tuotteensa niukkuuden logiikan, jakamattoman omaisuuden järjestelmän ja tuotantomuodon alaisiksi. Mutta jos emme osoita älylliselle tuotannolle ominaisia uusia vastustuksia, jos rajoitamme itseämme vaatimalla kulttuurin ja sen tuottajien autonomiaa, vastarinta nykyisen kapitalismin kulttuuridominaatiota kohtaan pysyy vain hurskaana lupauksena.

Ja kuitenkin nykyinen vaurauden tuotanto ei integroi ainoastaan tuotantoa, sosialisaatiota ja tiedon haltuunottoa, vaan myös kauneusarvoa, ts. esteettisiä voimia. Niin kauan kuin tarpeista tulee yhä erikoistuneempia, esteettinen arvo on yksi niistä peruselementeistä, jotka stimuloivat halua tuottaa ja halua kuluttaa. Tämä prosessi, joka oli juuri alkanut, kun Tarde kirjoitti nämä sivut, ja joka oli tuskin hänen aikansa taloustieteilijöiden havaittavissa, on joutunut käymään läpi epätavallisen kiihtyvyyden, joka alkoi sen kukoistamisesta, mitä me voimme kutsua informaatiotaloudeksi tai immateriaaliseksi taloudeksi. "Kulttuurisen poikkeuksen" strategian kulttuurimääritelmä edellyttää laadullista eroa teollisen työn ja taiteellisen työn välillä. Tänään taiteellisesta työstä on tulossa eräs vaurauden tuotannon malleista, seuraten suuntausta jonka Tarde tunnisti, eli suuntausta jonka mukaan älyllinen tuotanto määrää taloudellista tuotantoa.

Olemme jo nähneet kuinka vaurauskäsityksen täytyy yhdistää tieto, ja kuinka älyllinen työ Tarden mukaan hahmottelee "taloudellisen edistyksen" kehityksen suuntaa. Jää näkemättä ainoastaan se, kuinka taiteellinen työ voisi johtaa tämän radikaalin muutoksen ymmärtämiseen. Tarden mukaan jokainen aktiviteetti on matkivan ja keksivän työn yhdistelmä, johon kuuluu kuitenkin myös taiteellinen työ, joka on läsnä epätasaisissa osuuksissa. Teollinen työ ei pakene tätä sääntöä. Mikä suhde on teollisen ja taiteellisen työn välillä? Selvä ero, jonka Tarde vakiinnuttaa teollisen ja taiteellisen työn välille, ei sulje pois siirtymän jatkuvuutta.

Tarden loistavasti käsittämä taiteellisen aktiviteetin yhteiskunnallinen määritelmä saattaa inspiroida useita pohdiskeluita siitä kuinka se, integroivana teollisena aktiviteettina, voi muuttaa tuottajan ja kuluttajan välistä suhdetta. Tarden taiteellisen työn määritelmän osalta alleviivatkaamme kahta aspektia: toisaalta "mielikuvituksen" määräävää roolia; toisaalta sitä tosiseikkaa, että taiteellisessa aktiviteetissa tuottajan ja kuluttajan välisellä erolla on taipumuksena pyyhkiä itsensä. Meidän ei tarvitse lisätä, että myös tässä Tarden pohdinnat ovat hyvin tärkeitä nyky-yhteiskunnan "kuluttaja-kommunikoijan" statuksen ja funktion määrittämisessä. Itse asiassa postfordismissa minkä tahansa teollisen tuotannon asiakkailla (ja varsinkin kaikessa informaatiotalouden tuotannossa) on taipumuksena samaistaa itsensä erityiseen yleisöön, joka sen sijaan näyttelee sekä tuottajan että kuluttajan roolia.

Tarden mukaan aistimus on se ei-esitettävä ja siten ei-kommunikoitava elementti, joka on taiteellisen työn objekti. "Olemme sanoneet sen alusta saakka: tietoisuuden ilmiöitä ei voi täydellisesti selvittää uskon ja halun, päätöksen ja aikomuksen kautta. Näissä ilmiöissä väijyy aina tehokas ja tunnusmerkillinen elementti, jolla on tärkein rooli aistimuksissa, ja joka korkeimmissa aistimuksissa - ts. tunteissa, jopa kaikkein pohjimmaisissa sellaisissa - toimii salaavalla tavalla, mikä ei tee siitä kuitenkaan yhtään vähemmän olennaista. Ajatusten ja aikomusten käsittelijänä se on varmasti alempi suhteessa uskontoon ja moniin hallituksen, politiikan, lain ja moraalin muotoihin. Mutta mikään ei pääse sen tasolle aistien ja makujen kouluttajana."

Tarkoittaako tämä sitä, että myös aistimukset voivat konstituoida itsensä arvona, joka voidaan määrittää määrällisesti ja siten vaihtaa? Ja minkälaisen koneiston kautta, minkälaisen aktiviteetin myötä?

"...suuret taiteilijat luovat yhteiskunnallisia voimia, joita voidaan aivan yhtä oikeutetusti nimittää "voimiksi", ja jotka kykenevät aivan yhä hyvin kasvamaan ja pienenemään säännönmukaisesti kuin elävän olennon energiat."

Taideteosten kautta taiteilija lainaa yhteiskunnallista kiinteyttä mitä katoavaisimmille, mitä erityisimmille ja mitä vivahteikkaimmille aistimuksille. Yhdistämällä sielumme psykologiset elementit, sielumme jossa aistimukset dominoivat, taiteilijat lisäävät uudenlajista aistimusta yleisölle työnsä kautta. Aistimukset ja herkkyys ovat siten taiteellisen työn "tuotteita".

"Silti rakentamalla täten koskettimet herkkyydellemme, ojentamalla ne meille, sekä lakkaamattomasti täydellistämällä niitä meitä varten, runoilijat ja taiteilijat asettavat rinnakkain kollektiivisen herkkyyden ja meissä jokaisessa erilaisen luontaisen ja synnynnäisen herkkyyden, tai jopa korvaavat jälkimmäisen ensinmainitulla, joka on samankaltainen kaikille ja altis yhteiskunnallisen ympäristön värähdysten vaikutuksille, juuri koska se on syntynyt taiteilijassa. Sanalla sanoen taiteen suuret mestarit asettavat kurinalaiseksi herkkyyksiämme ja siten mielikuvituksiamme, saaden ne heijastelemaan toisiaan sekä kohoamaan molemminpuolisesta heijastumisesta, siinä missä uskontojen suuret perustajat ja uudistajat, viisaat, lainsäätäjät, valtiomiehet asettavat kurinalaiseksi henkiä ja sydämiä, päätöksiä ja totuuksia."

Tardelle taiteellinen työ on "tuottavaa" siinä missä se vastaa aidon aistimuksen tuotanto- ja kulutustarpeeseen. Nyt meidän on analysoitava sitä, kuinka taiteellinen ja teollinen työ ovat vastakkaisia tai harmonisia. Taiteen ja teollisuuden ero on ennen kaikkea siinä tosiasiassa, että taiteen kohtaama kulutushalu on keinotekoisempi ja arvaamattomampi kuin teollisuuden kohtaama, ja vaatii "pidempää yhteiskunnallista laadintaa".

Taiteellisen kulutuksen halu on jopa suurempi kuin teollisen kulutuksen halu, "keksivän ja tutkivan mielikuvituksen" lapsi. Vain mielikuvitus, joka toi tämän halun maailmaan, voi sen tyydyttää, sillä juuri sen alkuperä - toisin kuin teollisen kulutuksen halun osalta - sijaitsee lähes jakamattomasti mielikuvituksessa.

"Halu joka palvelee teollisuutta - totta, keksijöidensä oikkujen muokkaamana - työntyy esiin spontaanisti luonnosta ja toistaa itseään päivittäin, kuten sen kääntämät jaksottaiset tarpeet; mutta maku, jota taide yrittää imarrella, on kiinnittynyt epämääräisten vaistojen pitkään ketjuun, vaistojen joista yksikään ei ole jaksottainen, ja jotka uusintavat itseään vain muuttumalla."

Teollisen kulutuksen halu edeltää objektiaan ja pyytää objektiaan ainoastaan toteutumaan toistuvasti, jopa tiettyjen menneisyyden keksintöjen täsmentämänä ja laatimana; "mutta taiteellisen kulutuksen halu odottaa täyttymystä juuri objektiltaan sekä pyytää uusilta keksinnöiltään, että tämä objekti tarjoaa täyttymystä edeltäjiensä variaatioiden kera. Todellakin, on luonnollista että myös keksityllä halulla kuten tällä on objektinsa, tarve keksiä, sillä keksimisen tapa voi antaa syntymän vain uusille tavoille ja kasvattaa vetovoimaansa." Nämä epäjaksolliset ja satunnaiset tarpeet syntyvät "odottamattomasta kohtaamisesta" ja edellyttävät "ainaisesti odottamattomia" selviytyäkseen.

Mutta taiteellisen työn toinen luonteenpiirre on erityinen intressi. Taiteellisessa tuotannossa on mahdotonta erottaa tuotantoa kulutuksesta, sillä taiteilija itse kokee kuluttamisen halun, pyrkien ennen kaikkea miellyttämään omaa makuaan, eikä ainoastaan yleisönsä makua.

"Lisäksi taiteellisen kulutuksen halu on erityistä siinä suhteessa, että se on akuutimpaa ja sen ilo on intensiivisempää tuottajassa itsessään kuin sen tuntijassa. Tässä taide on syvällisesti toisenlaista kuin teollisuus. ... Taiteen asioissa ero tuotannon ja kulutuksen välillä alkaa menettää merkityksensä, koska taiteellisella kehityksellä on taipumus tehdä jokaisesta taiteentuntijasta taitelija, ja jokaisesta taiteilijasta taiteentuntija."

Ja silti nämä erot sekä vastakkaisuus taiteellisen ja teollisen työn välillä ovat kaatumisprosessissa, yksi toisensa jälkeen. Sen sijaan, syvenevä sopeutuminen on kehittynyt näiden kahden aktiviteettityypin välille. Tarde itse hahmottelee tätä suuntausta: kauneusarvot tulee integroida vaurauden määritelmään ja taiteellinen työ työn käsitteeseen, sillä "kauniin rakkaus ja hienouden ahneus" ovat osa niitä "erikoisia" tarpeita, jotka osoittavat suurta joustavuutta ja siten suurta avautumaa teollisuudelle. Tarde jopa näkee ennalta, että luksusteollisuus, joka hänen päivinään kosketti vain yläluokkia - tämä oli ainoa kulutustyyppi, joka osoitti "erikoisia" tarpeita - tulisi yhteiskunnallisten tarpeiden kehittymisen myötä "teollisen taiteen, koristeellisen taiteen, jolla saattaa hyvinkin olla kohtalonaan loistokas tulevaisuus", korvaamaksi. Muutama vuosikymmen myöhemmin Walter Benjamin tulisi päätymään samoihin johtopäätöksiin, analysoiden teollisen kehityksen sekä elokuvatuotantoon perustuvan tuotannollisen aktiviteetin suuntauksia.

Päätökseksi: jos toiveenamme on suojata eurooppalaisen kulttuurin erityisyys ja sen emansipatorinen potentiaali, emme voi enää rientää kulttuurin ja sen autonomian puolustamiseen, sillä totuusarvot ja kauneusarvot ovat jo tulleet vaurauden tuotannon moottoreiksi. Mitä enemmän vaihdamme sellaisen tuotannon ja kulutuksen halua, jotka tyydyttävät "orgaanisia" tarpeita, sellaisen tuotannon ja kulutuksen haluun, jotka tyydyttävät lisääntyvässä määrin "arvaamattomia" ja "erityisiä" tarpeita - joista eräs on tarve tietää - sitä enemmän taloudelliset aktiviteetit sekä jopa itse hyödykkeet integroivat totuusarvojamme (tietoa) sekä kauneusarvojamme. "Lisätkäämme, että kaikkien hyödykkeiden teoreettiset ja esteettiset puolet tulevat yhä kehittyneimiksi - niiden hyödyllisen puolen tuonpuoleisesti, eikä siitä huolimatta."

Joku saattaisi lukea tämän johtopäätöksen katastrofaalisena, sillä se osoittaa kulttuurisen ja taiteellisen tuotannon todellista alistamista taloudellisille määräävyyksille. Mutta kyseessä on historiallinen mahdollisuus, vaikka emme tiedäkään kuinka haltuunottaa sitä. Sillä tässä, ehkä ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, toisaalta taiteellinen, älyllinen ja taloudellinen työ, sekä toisaalta tiedon ja kauneusarvojen haltuunotto, edellyttävät saman etiikan mukaista sääntelyä.

Käännös: Markus Termonen