Vanha taktiikka uutta strategiaa varten
Mario Tronti

Ongelma on se, miten muuttaa välittömästi käytännölliseksi diskurssi, joka on tässä vaiheessa vielä poliittis-teoreettinen. Miten soveltaa taktisesti uudella tavalla uutta strategiaa. Haluamme taas kerran kohdata, modernein termein, reformismin vastaisen taistelun historiallisen teeman. On kuitenkin vältettävä redusoimasta tätä diskurssia pelkäksi tutkimukseksi ja löydettävä kehityksen avaimet, jotka osoittaisivat tämän taistelun käytännön toteuttamisen mahdollisuutta.

Riittäköön yksi esimerkki. Se, jonka meille tarjoaa, myös poliittisena mahdollisuutena, italialaisen kapitalismin kriisivaihe. Diskurssimme pelkkä strateginen soveltaminen tarkoittaisi keskusta-vasemmistolaisen hallituksen pelastamista, kriisin tasapainottamista, ja liikkeelle lähtöä toisaalta reformismilla, toisaalta reformismin vallankumouksellisella käytöllä. Ennen varsinaista keskustelun aloittamista haluamme kuitenkin kieltäytyä poliittisten vaihtoehtojen puhtaasti teoreettisesta käytöstä. Tähän suuntaan on varmasti kulkemassa taistelujen spontaanisuus työväenluokan kehityksen korkeimmalla tasolla. Tätä spontaanisuutta on analysoitava, kritisoitava ja se on voitettava. Kapitalistisen kehityksen kriittisissä vaiheissa tulevat luokkataistelun kehitystasot aina uudestaan selkeässä muodossa esille. Takapajuisemmat työläissektorit taistelevat aktiivisesti perinteisellä tavalla, yleisesti ja puolustuksellisesti, kun taas edistyneimmät sektorit pyrkivät vastaamaan kapitalistien haasteisiin luopumalla avoimesta taistelusta, koska tässä vaiheessa organisoidulta työväenluokalta puuttuu kyky hyökätä. Molemmat toimintatavat tasapainottavat spontaanisti kriisitilannetta ja siksi pomot provosoivat tarkoituksellisesti niiden esille tuloa. He hyökkäävät edistyneempää työväenluokan tasoa vastaan, koska he odottavat sieltä vain passiivista vastausta, joka mahdollistaa suuremman kapitalistisen vallan tehtaan sisällä, joka heikentää käytännössä ja henkisellä tasolla viime vuosien aikana liian voimakkaana esiintynyttä työläistoimintaa. Pomot tarvitsevat muualla aktiivisia, mutta takapajuisia taisteluja, saadakseen luokkataistelun saavuttaman kehitysasteen perääntymään ja edistääkseen luokan yhdenmukaistamista alemmalle tasolle, saavuttaen sen myötä mahdollisuuden kontrolloida yhteiskunnallisella tasolla kokonaistyövoimaa. Nämä ovat nykyvaiheeseen liittyvät vaikeudet ja ne on ratkaistava ennen poliittisen ohjelman luomista.

Katsotaan nyt, millä tavoin porvarit ymmärtävät tilanteen. He sanovat, että epävakaus liittyy markkinoihin, erityisesti rahamarkkinoihin. Kysyntä on ylittänyt tarjonnan, eikä pelkästään kulutushyödykkeiden, vaan myös investointitavaroiden saralla. Investointien ja kulutuksen välinen kasvusuhde on kääntynyt. Tuottava kulutus on vaarassa. Tämän vuoksi hallitus soveltaa talouspolitiikkaa, joka pyrkii rajoittamaan pääomien kierron tasolla kysynnän kasvua yksinkertaisella tavalla. Seuraukset ovat rahavarannon tuhlaus, kauppa- ja maksutaseen vaje, likviditeetin puute ja ulkomaanvelka. Hallituksen tavoite on ylläpitää, tai oikeastaan kasvattaa, jo nykyisin korkealla tasolla olevaa teollisen tuotannon kasvuprosenttia. Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, miten kapitalismissa tuotannon vaikeudet sysätään markkinoille. Mutta mitkä ovat nämä vaikeudet? Vastaus on yleensä seuraava: palkkojen kasvuprosentti on laajalti ylittänyt työn tuottavuuden kasvun. Absoluuttisesti työn tuottavuus ei ole alentunut, mutta palkkojen määrä on kasvanut suhteellisesti. Palkkatulot ovat kasvaneet nopeammin kuin pääomatulot, sillä seurauksella, että inflaatio, joka aiheutuu kuluista, ja erityisesti työvoimakuluista, kasvaa. Voitot siis pienenevät suhteessa palkkoihin. On myönnettävä, että pääoman tiede on ymmärtänyt hyvin kriisin syyt teknillistaloudellisella tasolla, hämärästi poliittisella ja institutionaalisella tasolla. Tämän vuoksi ja omien tarpeidensa vuoksi, se tekee sen virheen, että se soveltaa ensin tasapainottamisen taktiikkaa ja vasta sitten "suunnitelman" strategiaa. Näiden kahden momentin välillä avautuu mahtava tilaisuus luokkataistelulle.

Suoran konfliktin saralla tilanne on hyväksyttävä ja sitä on käännettävä. On turha kieltää tosiasioita seurausten pelossa. Emme voi kieltää taloudellisesta näkökulmasta prosessia, joka toteutuu kapitalistisen tuotannon rakenteissa, vaan meidän on vahvistettava sitä poliittisesta näkökulmasta. Viime vuosien aikana palkkojen kasvu on ylittänyt tuottavuuden kasvun. Tämä on kaiken syy. Kansantuloa on osittain jaettu uudestaan, voittoihin on kajottu, suuryritysten omarahoitusosuutta on leikattu ja suorat investoinnit ovat pysähtyneet. Samaan aikaan työläistaistelujen, työvoiman liiallisen kierron ja teknologian kehittämisen puutteen seurauksena tuotantokulut ovat nousseet ja työn tuottavuus on laskenut. Kapitalistien vakiovastaus nimellispalkkojen väkinäiseen nousuun on ollut hyökkäys reaalipalkkaa vastaan inflaation kautta, ainoana tienä, jonka kautta estää välittömiä vaikutuksia tuotantoon. Tässä mielessä emme voi nykyisin puhua pullonkauloista kehityksessä. Tällä hetkellä on käynnissä ainoastaan prosessi, joka sopeuttaa kapitalistisen rakenteen eri osioita kokonaisuuteen. Pullonkaula, pysäyttäminen ja kehityksen kriisi ovat asioita, joita on löydettävä ja rakennettava, joihin pääoma on pakotettava subjektiivisesti ja voimalla. Materiaaliset olosuhteet ovat olemassa. Tilaisuus on mahtava. Työläistaistelujen uusi suunta, näiden vuosien aikana, on osoittanut liikkeen tendenssiä.

1950-luvulla, ehkä heti vuoden 1953 jälkeen, samanaikaisesti voitetun ja hävityn avoimen poliittisen taistelun jälkeen Italiassa työväenluokka löytää spontaanisti, kuten yleensä, uuden poliittisen taistelun kentän: ammattiyhdistystaistelut. Ne liittyvät ensin paikallisiin neuvotteluihin ja sitten yhä enemmän suuriin tulopoliittisiin neuvotteluihin. Muodollinen poliittinen kenttä, se perinteinen taso, jolla taistelua käytiin valtiorakenteiden sisällä, on kokonaan menetetty. Se jätetään taakse ja luovutetaan työväenluokan "historiallisten" puolueiden käsiin. Taloudellinen taistelu, sen ammattiyhdistysmuodossa, löydetään siinä tilanteessa uudestaan välineenä, jolla hyökätä kapitalistisen vallan perusteita vastaan ainoana mahdollisena poliittisena taisteluna. Tämä kehitys kiinnittyy pääoman objektiivisiin tarpeisiin sen halutessa ja valmistellessa Italiassa harppausta kehityksessä, voidakseen poistaa vanhoja sisäisiä epätasapainoja ja sopeutuakseen uusiin kansainvälisiin tasapainoihin. Työläiset pakottavat ammattiyhdistysliikkeen hyväksymään uudentyyppisiä työläistaisteluja, joita siten viedään suoraan tuotannon piiriin. Ne laittavat liikkeelle kapitalistisessa kehityksessä positiivisen mekanismin ja pelaavat sen yhteydessä kasvavan työväen vallan korttia. Ei ole totta, että heinäkuu 1960 käynnisti uudestaan avoimen taistelun. Taistelut olivat jo käynnistyneet, ja katutaistelut tulivat pitkän yhteenottojen ketjun jälkeen, joka oli toteutunut tehtaissa ja tuotannossa suoraan esimiehiä vastaan. Heinäkuu 1960 käynnisti uudestaan avoimen taistelun yleisellä tasolla osoittaen, että työläisiä kiinnostavat myös muut korkeamman tason päämäärät ja että heillä on voimaa saavuttaa niitä. Kapitalistisen vallan instituutiot sopeutuvat tähän uuteen luokkatilanteeseen synnyttäen sekä "modernin ammattiyhdistyksen" sekä italialaisen kapitalismin reformistisen operaation. Tätä seuraa nousukausi ja sen päättyminen, ja niissä saadaan todellisuudessa paljon enemmän kuin se, mitä kapitalistit olisivat siinä tilanteessa olleet valmiita antamaan. Taloustieteilijät sanovat, että nousukauden perusta oli edullinen työvoima, liian kalliin työvoiman ollessa sen päätöspiste. Työvoiman hinnan korottaminen on ollut työläisten voimankäyttöä, joka on ensin käyttänyt pääoman tarpeita ja sitten horjuttanut, ylittänyt ja kaatanut niitä. Palkkojen ja tuottavuuden välinen epätasapaino on poliittinen asia, se on ymmärrettävä poliittisena asiana ja sellaisena sitä on käytettävä.

Nyt, kuten näiden vuosien aikana, kohtaamme suurenmoisen esimerkin ammattiyhdistysliikkeen taistelujen poliittisesta käytöstä. Tietysti niiden avautumien ja rajoituksien kera, jotka siihen sisältyvät. Taistelua tuotannollisissa rakenteissa, suora yhteenotto herrojen kanssa, mahdollisuus vaikuttaa välittömästi voittoihin, mutta samalla myös syndikalistisia illuusioita, spontaanisuuden virheitä ja organisaation merkityksen aliarviointia. Näin ollen virheellisesti toisaalta vahvistetaan "massapuolueen" konseptia, toisaalta organisoidaan "vähemmistöryhmiä" taisteluissa toimimiseksi. Tämän prosessin piirissä ratkaisevin asia on kuitenkin se, että tehdas työläisnäkökulmasta on ottanut luokkaliikkeen todellisen johdon ja se määrää molempia taistelevia luokkia. Taistelussa ammattiyhdistysliike on joutunut puolueen vasemmalle puolelle katkaisemalla ja uudelleen rakentamalla kuuluisan välityshihnan. Se on johtunut ainoastaan työläisten luomista paineista. Ammattiyhdistysliikkeen taistelujen työläiskäyttö on ylittänyt ja voittanut näiden vuosien aikana ammattiyhdistysliikkeen kapitalistisen käytön. Kysykää ay-toimitsijalta, onko hän koskaan joutunut painostamaan työläisiä taistelemaan. Kun ay-johto julistaa työtaistelun alkaneeksi, työläiset ovat taistelleet yksin jo kuukausia, aina. Työtaistelun virallinen alku on vain tilaisuus avoimelle taistelulle. Ainutlaatuinen tilaisuus, ainakin siihen asti, kun puuttuu yleinen luokkaorganisaatio tehtaassa ja yhteiskunnassa. On myöskin totta, että työväenluokan poliittisen kehityksen korkeammalla tasolla on kieltäydytty näistä tilaisuuksista. Vuosien aikana Fiatin työläiset ovat sanoneet ei "luokka-ammattiyhdistykselle". Sillä tasolla siitä ei olisi voinut tehdä poliittista asetta. Tämä tuli kuitenkin mahdolliseksi yhdellä ainoalla hetkellä, kesällä 1962, kun luokkayhteenotosta tuli yllättäen kova, yleinen, suora ja antagonistinen. Silloin tilaisuutta ei jätetty käyttämättä. Se on kehityksen laki: mitä enemmän kasvaa työväenluokan poliittinen taso ja pääoman taloudellinen yhdistyminen, sitä enemmän ammattiyhdistys pyrkii eroon välittömästä työläisintressistä integroituakseen kokonaan, institutionaalisena sovittelukanavana, kapitalistisen intressiin. Tuttu tarina: vanhojen ammattiliittojen valtionvastaisuudesta moderniin integroitumiseen valtioon, "anarkosyndikalismista" "konfliktuaaliseen osallistumiseen". Tämä on käynnissä oleva kehitys, jota meidän ei pidä pysäyttää, vaan käyttää hyväksi. Tehtaassa, kun taisteluja hyväksikäytetään, työläiset halveksivat ay-toimitsijoita samalla tavalla kuin he vihaavat pomoja, vartijoita, teknikoita ja insinöörejä, ja näin tulee tapahtumaan myös tulevaisuudessa. Mutta miten me voimme järjestää nyt kaiken tämän?

Yhteiskunnallisella tasolla pääoma on ymmärtänyt kaiken. Se haluaa ensisijaisesti pysäyttää työläisdynamiikan, jota se on tarvinnut määrätyllä hetkellä, käynnistääkseen oman kehitysmekanisminsa. Keskusta-vasemmistolainen hallitus ei ole tullut liian aikaisin, vaan liian myöhään. Pääoma on perinteisesti ollut politiikan saralla hidasliikkeinen. Sitä se on erityisesti Italiassa, jossa samalla kun työläiset hyökkäävät sitä vastaan, sen on pakko keskustella ystäviensä kanssa: maanviljelijät, kauppiaat, papit, säästäjät, opiskelijat, intellektuellit, kiinteistövälittäjät, valtion virkamiehet ja niin edelleen. Kun hallitus ilmoittaa kalpeista kriisin vastaisista toimenpiteistä ja kutsuu keskustellessaan vasemmistopuolueiden kanssa taloustilannetta hälyttäväksi, kapitalistit hyökkäävät yksin suoraan ratkaisevaa kohtaa vastaan: saavutettua työläistasoa vastaan. Heillä on tarkkoja päämääriä: horjuttaa täystyöllisyyttä, rakentaa turvamarginaali työvoimareserviin, muuttaa sisältäpäin työpäivän rakennetta, korottaa työvoiman laatua ohjaamalla sen liikkuvuutta ja leikata tuotantokustannuksia. Heidän tavoitteenaan on saavuttaa palkkarauha kysymättä toiselta osapuolelta mitään. Hyökkäys on torjuttava samalla alueella. Juuri näin on kaikkein helpointa toteuttaa välitön taisteluohjelma. Työläisten tehtävänä ei ole ratkaista kapitalismin kriisejä. Hoitakoot herrat sen yksin. Järjestelmä on heidän, toimikoot he. Kapitalistisen yhteiskunnan totaalisen kieltämisen strategian on löydettävä positiiviset taktiset muodot, jotka mahdollistavat hyökkäyksen kapitalistien todellista valtaa vastaan. Ei riitä se, että me kieltäydymme osallistumasta yhteistyöhön kriisin ratkaisemiseksi. Kriisin vaikeudet on vietävä takaisin niiden alkuperäpaikkaan, tuotantorakenteisiin, ja estettävä se, että ne ratkaistaan markkinoiden tasolla, pysäyttämällä heti alussa kaikki mahdolliset kriisin vastaiset toimenpiteet. On käynnistettävä kaikkialla työläistaisteluja silloin kun vaaditaan työrauhaa, on estettävä tällä tavalla tasapainottamisen mahdollisuutta. Tuotannon pysäyttäminen on se, mitä he eivät siedä, tuotantoa on siksi pysäytettävä strategisissa kohdissa. Herrat käyttävät tehdasta hajottaakseen työläisvaatimuksia, tehtaassa meidän on käytettävä tätä hyökkäystä taistelujen moninkertaistajana. Hallitus, kapitalistien nimissä, ehdottaa palkkakehityksen pysäyttämistä, meidän on hylättävä kaikki muut vaatimukset ja kysyttävä lisää palkkaa heti. On toimittava nyt. Taistelujen edistyneimmät tasot on pakotettava kasvamaan edelleen, työläisten spontanismi on voitettava, on pakotettava kaikki hyväksymään taistelun avoin luonne, käännettävä passiivisuus avoimeksi taisteluksi, saatava mukaan, vaikka väkivalloin, vanhat organisaatiot. Nykytilanteessa yksikään työläistoiminnan muoto ei voi korvata perinteistä tehdas- ja massalakkoa. Meiltä kysytään: mitä sen jälkeen? Me vastaamme: "tietysti ei varmastikaan järjestelmän katastrofaalista kriisiä, koska on selvä, että tasapainottaminen tulee toteutumaan, kehityksen tasapaino palautetaan, valtion taloussuunnitelma alkaa toimimaan ja sen rakenne tulee sopeutumaan tähän tilanteeseen, mutta voimasuhteet ovat muuttuneet, ja työväenluokka on vahvempi, sotaisampi, konfliktin vahvistama, kokemusten organisoima ja ratkaisevalla tavalla mukana poliittisella kentällä". Jos talouden suunnitelma tulee toteutumaan ilman avointa taistelua, Italiassakin ammattiyhdistykset ja valtio tulevat kertomaan porvarillista legendaa työväenluokan poliittisesta valmiudesta osallistua kapitalistiseen kehitykseen. On hetkiä, jolloin on valittava kahden työläistappion muodon välillä. Syy tähän ei ole objektiivinen luokkatilanne, vaan pelottava subjektiivisten voimien puute. Periaatteessa ja käytännössä työväenluokalle paras vaihtoehto on tappio taistelussa.

Välittömän taistelun konkreettinen ohjelma on siis mahdollinen. Sen on kiinnityttävä käytännössä strategiseen näkemykseen kapitalismista eri vaiheiden kautta kehittyvänä. Tämän kehityksen jokainen vaihe voi tarjota mahdollisuutta avoimeen taisteluun ja voimankäyttöön. Kehityksen ketju katkaistaan siellä, missä työväenluokka on vahvimmillaan, eikä siellä, missä pääoma on heikoimmillaan. Tämän vuoksi työläisten intressinä on poistaa kapitalismista ne vanhat ristiriidat, jotka tasapainottavat, pehmentävät ja muuttavat epäsuoraksi ja epätarkaksi luokkataistelun. Työväenluokan ensisijainen tarve on tuoda esille kaikissa tilanteissa taistelu sen avoimessa muodossa voidakseen kasvaa poliittisesti organisoidulla tavalla. Luokan poliittisen organisaation perustehtävä on valita subjektiivisesti yleisen hyökkäyksen paikkoja ja hetkiä, iskien perustaan ja horjuttaen järjestelmän huippua, rakentaen harppausten kautta vallankumouksellisen prosessin jatkuvuutta. Jokaisen ponnistuksen tavoite on sellaisten modernien muotojen ja välineiden löytäminen, joilla työläisten läsnäolo kapitalistisessa yhteiskunnassa näyttäytyy. On kuitenkin tehtävä selväksi, että ratkaisevalla hetkellä, suorassa konfliktissa, käyttöön on tultava organisaation ja taistelun yksinkertaisemmat muodot: massalakko, katuväkivalta, jatkuva työläisten kokoontuminen päätöksentekoon. Juuri näin se teoreettinen näkökulma, joka on näennäisesti kaikista abstraktein, on ainoa, joka toimii annetussa tilanteessa, tietyllä hetkellä, tapahtumien moottorina. Monimutkaisin strategia paljastuu sellaiseksi, jota on taktisesti helpointa soveltaa. "Yhteisrintamat" ja "kansan tiet kohti sosialismia" kuolevat niiden naurettavaan impotenssiin, kun tulee hetki jolloin pitää hyökätä kohti pääoman yhteiskunnallista mekanismia, osoituksena siitä, että liike tarvitsee uuden linjan saadakseen työväenluokan etenemään poliittisesti heti.

Toukokuu 1964
Classe Operaia -lehdestä