Vuosi 1905 Italiassa
Mario Tronti

Aiheemme on taas kerran italialainen kapitalismi. Käytännön ongelmat pakottavat meitä kiinnittämään huomiomme tähän kansainvälisen kapitalismin kohtaan. Nykyinen vaihe on kestänyt liian kauan ollakseen vain ohimenevä. Kapitalistien olisi lopetettava tämä vaihe poliittisesti selkeään työläistappioon tai muuten on vaarana, että tilanne eskaloituu kriisiksi objektiivisella taloudellisella eli suoran tuotannon tasolla. Italiassa johtava luokka on jakaantunut kahden vaihtoehdon perusteella. Sen on joko rohkeasti käynnistettävä poliittinen yleishyökkäys, joka pysäyttäisi tehtaan muurien sisälle, työntäisi takaisin ja pois raiteiltaan työläispaineen, joka kohdistuu kapitalistisen kasauman prosessiin, tai sen on alistuttava vastaanottamaan ne suorat taloudelliset takaiskut, jotka väistämättömästi seuraavat objektiivista rakennemuutoksen välinettä, siis kriisiä. Ensimmäinen vaihtoehto pelottaa porvarillista poliittista luokkaa kokonaisuutena sen hirvittävän työläisvastauksen vuoksi, joka sitä voisi seurata, eikä ole sattuma, että hallituksemme, uudessa kokoonpanossaan, ei halua ryhtyä sen suuntaisiin toimenpiteisiin. Toinen vaihtoehto terrorisoi yksittäisiä kapitalisteja, koska se uhkaa heidän voittojaan, sen yleisen markkinoiden kaaoksen vuoksi, sen aina vaarallisen tuotantorakenteiden muutoksen vuoksi, jonka kriisi tuo aina mukanaan. Ei ole sattuma, että useamman kuukauden aikana yksityispääoma on dramatisoinut taloustilannetta ja uhannut itsenäisillä poliittisilla toimenpiteillä. On helppo nauraa sille epävarmuudelle ja epäselvyydelle, jota perinteinen poliittinen koneisto - hallitus ja eduskunta - jatkuvasti ilmentää. Ehkä hyödyllisempää on todeta, että kapitalistien tilanne Italiassa on objektiivisesti vaikea. Jos virallinen työväenliike itkee, porvarilliset poliittiset instituutiot eivät naura. Instituutiot eivät ole ilon valtakunta. Onko mahdollista siis puhua instituutioiden yleisestä "traagisesta" kriisistä?

Tämä on teoreettinen aihe, johon voimme vain viitata. Kehittyneen pääoman tasolla mahdollisuudet kontrolloida talouslakien objektiivisia liikkeitä ovat erittäin suuret. Muodot, joiden kautta tämä kontrolli toteutuu, valtiorakenteista puolueorganisaatioihin, eli instituutionalisen politiikan kenttä, on edelleen epävarma, epävakaa, kontrolloimaton ja siksi jälkeenjäänyt. Näyttää siltä, että kaikki kapitalistisen yhteiskunnan kehitysmekanismille ominaiset ristiriidat ja irrationaalisuudet on ratkaistu taloudellisella, vaan ei poliittisella tasolla. Kriisi näyttäytyy nykyisin aina valtion kriisinä, tuotantorakenteissa puhutaan korkeintaan "vaikeasta vaiheesta". Asiat eivät ole kuitenkaan aivan näin. Pääoman diktatuuri harvemmin tuntee poliittista tasapainoa. Poliittisessa mielessä kapitalistit ovat amatöörejä, heidät on aina helppo voittaa tällä kentällä muutamalla oikealla siirrolla. Heidän käytännön viisautensa on pelkästään talouden alalla, mutta voittojen logiikka ei sovi mekaanisesti yksi yhteen vallan logiikan kanssa. Kun he suunnitelmallisuudella saavuttavat kontrollin työvoiman liikkeistä, he huomaavat sen olevan täysin hyödytöntä ilman työväenluokan aktiivista yhteistyötä. Silloin he sanovat olevansa valmiita yrittämään uudestaan, mutta todellisuudessa he toistavat uudestaan samat virheet, koska he erehtyvät aina samastamaan työläiset heidän niin sanottuihin organisaatioihinsa. Jos he pyytävät "työläispuolueen" hallitukseen, he erehtyvät puolueesta ja lopputuloksena on se komedia, jollaiseksi italialaisen pääoman suuri reformistinen operaatio on muuttunut. Perinteisten poliittisten instituutioiden kriisin vallitessa pääoman etuna on viedä aloitteensa luokkien välisten voimasuhteiden todelliselle tasolle.

Aloite, joka viime vuosien aikana on ollut työläisten käsissä - niillä vaikutuksilla kapitalistiseen kehitykseen, jotka ovat silmiemme edessä - on asteittain siirtymässä kapitalistien käsiin. Kapitalistien harjoittama tilanteen luokkakäyttö on ollut huomattavasti tehokkaampi kuin käyttö, johon työläiset ovat kyenneet. Ei sen banaalin käsityksen takia, jonka mukaan hinta lopuksi koituu aina työläisten maksettavaksi, koska emme voi oikein ymmärtää, miten asia voisi olla toisella tavalla kapitalistisessa yhteiskunnassa, vaan sen todellisen kääntämisen takia, jonka kohteeksi on joutumassa taistelutoiminta, mukaan lukien sen mahdollinen väkivaltainen päättyminen. Meidän on puhuttava pääoman suunnitelmasta. Porvarillisesta näkökulmasta on ratkottava kahta ongelmaa: taloudellista tilannetta on tasapainotettava ja poliittista työläispainetta on pysäytettävä. Nämä ovat saman ongelman eri puolia: ilman työläisten luopumista taistelusta palkankorotusten puolesta tasapainottaminen on mahdoton ja ilman sitä historiallinen ehdotus työläisten aktiivisesta osallistumisesta järjestelmän kehittämiseen on mahdoton. Palkkapolitiikka ei ole mitään muuta kuin muotisana. Kaikki puhuvat sen puolesta, mutta kukaan ei sano miten sitä harjoitetaan. Totuus, joka on vaikea myöntää, on se, että palkkapolitiikka, kuten taloudellinen suunnitelmakaan, ei tunne kuin yhden toimivan tien, joka on byrokraattinen, autoritaarinen ja keskitetty. Kapitalistinen suunnitelma voi olla myös demokraattinen ja pluralistinen työväenliikkeen virallisten organisaatioiden suhteen, työläisiä kohtaan se on kuitenkin aina teknistä tietoa, auktoriteettia ja väkivaltaa. Italialaisen pääoman kovin ja kauaskatseisin osa on tuonut selkeästi esille ohjelmansa: provosoida työväenluokka avoimeen taisteluun hyökkäyksellä tehtaassa, joka yleistyy poliittiselle tasolle. Se haluaa siis lähteä liikkeelle työläisten yleisestä tappiosta soveltaakseen sen jälkeen pitkän aikavälin kapitalistisen kehityksen suunnitelmia. Kevään varovaiset yritykset siirtyivät syksylle ja on mahdollista, että niitä edelleen siirretään eteenpäin, mutta jossakin vaiheessa järjestelmän on pakko kulkea tätä tietä pitkin marssiessaan kohti "kypsää" vaihetta. Emme saa tehdä sitä virhettä, että sekoittaisimme tämän ohjelman perinteisen taloudellisen oikeiston ohjelmaan. Aldo Moron ensimmäinen hallitus kaatui, koska se epäröi liian pitkään tehdessään päätöstä ottaa käyttöön tämä suurpääoman linja. Moron toinen hallitus yrittää tehdä kompromisseja tähän linjaan ja soveltaa sitä asteittain, mutta loppujen lopuksi sen on joko omaksuttava se tai sorruttava. Ongelmamme on seuraava: voiko tämän tyyppinen, herrojen omien päämääriensä vuoksi haluama luokkataistelu olla hyödyllinen työläisille? Vastaamme kyllä ja selitämme syyt.

Työväenluokalla on omat sisäiset ongelmansa. Ne ovat samat kuin kaikissa muissa maissa, joissa pääoman mahti nojautuu pelottavan heikkoon jalustaan. Taistelutilaisuudet ovat jatkuvia, mutta organisaatiomomentti on heikko. Luokkayhteenotot työväenluokan näkökulmasta toistuvat ja etenevät, mutta ne eivät päädy voittoihin, eivätkä hyppää eteenpäin ja kykene vaarantamaan järjestelmän koneistoa kuolettavasti. On sanottu, että luokan ja sen perinteisten organisaatioiden - siis työväenluokan ja työväenliikkeen - nykyinen suhde on "epäselvä". Tähän tilanteeseen on tuotava selkeyttä. Luokka on valmis suoraan diskurssiin työväenliikkeen tilanteesta Italiassa. Nyt pitäisi käynnistää debatti, suorittaa analyysi ja aloittaa tarkka poliittinen toiminta tällä kentällä. Siirtymä yleiseen luokkataisteluun on välttämätöntä tässä uudentyyppisessä poliittisessa työssä. Ruohonjuuritason painostus organisoitujen ryhmien toimesta tai fraktionismi puolueen rakenteissa ei voi saada aikaiseksi rakennemuutosta ja yleislinjan muutosta liikkeessä. Rakennemuutos ja linjan muutos tulevat välittömästi mahdollisiksi, jos on käynnissä raju yhteenotto luokkavihollisen kanssa. Ei ole sattuma, että pääoman älykkäin osa haluaa ja samalla pelkää tätä yhteenottoa, "virallinen" työväenliike taas haluaa siirtää sitä jatkuvasti kauemmaksi. Mutta mitä virallinen työväenliike on poliittisella tasolla? On aika erottaa asioita toisistaan.

Sosialistipuolue luokkapuolueena on kuollut ja kuopattu. Yritykset herättää sen ruumis henkiin moraalisilla vetoomuksilla sen 1800-lukulaisen perinteistä punaista sydäntä kohtaan ovat turhia ja vahingollisia. Sosialistipuolue on viime vuosien aikana suorittanut rohkean historiallisen tehtävän auttamalla italialaisen kapitalismin modernimpaa osaa, joka ei olisi yksin kyennyt pakottamaan yhteiskuntaa oman taloudellisen kehityksensä linjalle tilanteessa, jossa on voimakasta rakenteellista jälkeenjääneisyyttä, poliittisia pelkoja ja institutionaalista epävarmuutta. Toimimalla näin sosialistipuolue on auttanut myös luokkaliikettä vapautumaan vanhoista, vääristä ongelmista. Juuri näin on mahdollista käyttää hyväksi sosialistipuoluetta nykyisessä luokkataistelun tilanteessa Italiassa. Pietro Nenni on siinä hyödyllisempi kuin Lombardi. Ei pidä erehtyä miehistä samalla tavalla kuin porvarit aina erehtyvät puolueista. Lombardin reformismi on tällä hetkellä päävihollisemme. Hänen kapitalistisen yhteiskunnan modernisointisuunnitelmansa pyrkii asteittain muuttamaan sitä sosialistiseksi yhteiskunnaksi ja vaatii, että koko työväenluokka Italiassa lähtisi tälle tielle. Ne kommunistit, jotka flirttailevat "toveri Lombardin" kanssa, tietävät hyvin, että taktinen periksiantaminen tarkoittaa, että strategisesti pidetään selvänä kommunistipuolueen sosialistista tai sosialidemokraattista "evoluutiota". Voimme ainakin sanoa, että Nennin oikeisto ei halua tätä. Se ottaa omaksi asiakseen kapitalistisen toiminnan, hyväksyy kommunistien poissulkemisen, ja palauttaa näin kommunistipuolueelle vastakohtaisen toiminnan eli kehittyneimmän kapitalismin vastustamisen. Sosialistipuolueen nykytilanteessa vasemmistopositioita on jyrkästi vastustettava. Nenniä voimme käyttää hyväksi pitkällä aikavälillä, Lombardi on voitettava lyhyellä aikavälillä.

Nyt voimme puhua suoraan uudella tavalla kommunistisesta puolueesta. Tähän saakka on ollut helppoa likvidoida abstrakteina kaikki uudet poliittiset ajatukset, jotka eivät ole vastanneet vallitsevia itsestäänselvyyksiä. Totuus on se, että poliittisen organisaation tasolla emme ole sanoneet puolueteemasta vielä sanaakaan. Se johtuu siitä, että emme pidä sitä teoreettisena ongelmana vaan käytännön ongelmana, joka liittyy taistelun etenemiseen ja organisoitumiseen. Toiminnan kannalta objektiiviset olosuhteet, jotka vallitsevat tietyllä hetkellä, ovat aina ratkaisevia. Olosuhteet ovat seuraavat: 1) italialainen pääoma ei ole subjektiivisesti niin kehittynyt, että se kykenisi laajentamaan reformistista operaatiotaan kommunistiseen puolueeseen asti, 2) tämän puolueen ja kansanjoukkojen välinen suhde ilmentää ja samalla vääristää puolueen todellista suhdetta työväenluokkaan. Nämä asiat vuorovaikuttavat keskenään. Puolueen ja kansanjoukkojen välinen suhde estää kapitalistista poliittista luokkaa laajentamasta suunnitelmansa puolueeseen asti ja samalla suhde uusintaa itseään jatkuvasti paradoksaalisella tavalla vahvistumalla joka kerta kun se tuntuu katoavan. Tämä on tilanne, jonka työväenluokka kohtaa, ja siitä johtuen se kohtaa myös erästä kehityksensä lakia - se ei katkaise kokonaan suhdettaan vanhaan poliittiseen organisaatioon ennen kuin se näkee ja koskettaa kädellänsä uutta ja vaihtoehtoista organisaatiota. Kuitenkaan Italiassa poliittisella yleistasolla tätä organisaatiovaihtoehtoa ei ole nyt näköpiirissä. Ympyrä sulkeutuu. Voidaksemme avata sen jälleen emme voi luopua vaihtoehdon etsimisestä, vaan meidän on iskostettava tämä etsimisen prosessi työläistaistelujen sydämeen, oikeastaan niiden aivoihin, materiaalisena johtona ja yleisenä päämääränä. Työväenluokan taistelujen eri osien poliittisen yhdistymisen liikkeen, joka on se todellinen perusta vallankumouksellisen prosessin avatuksi julistamiselle, on kuljettava subjektiivisten voimien uudelleenorganisoinnin momentin kautta. Tätä momenttia on lähestyttävä subjektiivisesti. Se on ainoa tie, jolla lähestyä vallankumousta.

On oltava varovaisia. Spontaanisuuden kultti muuttuu aina organisaatiofetisismiksi. Se on vähemmistöjen kohtalo. Meidän on kieltäydyttävä tästä logiikasta. Enemmistönä olemisen bolsevistinen maku on otettava täysin haltuun. Työläisnäkökulmasta toiminta on massatoimintaa tai sitten sitä ei ole. Etujoukko, joka ei vedä mukanansa liikettä ei eroa paljon takajoukosta. Kyseessä ei ole valinta spontaanisuuden ja organisaation välillä, vaan kahdesta mahdollisesta tiestä päästä uuteen organisaatioon. Me sanomme, että nyt on mahdollista valita tie, joka kulkee vanhojen organisaatioiden tiettyjen osien positiivisen kriisin kautta. Tämä poistaa meidän välittömästä läheisyydestämme sen vaaran, että aloittaisimme kaiken alusta rakentamalla uutta byrokraattista rakennetta. Valinta on kuitenkin mahdollinen ainoastaan yhdellä ehdolla, joka erottaa sen kaikista muista pikkuporvarillisista tai puoliproletaarisista entrismin vanhoista ja uusista muodoista: valintamme on toimittava materiaalisena voimana poliittisessa työssä, jota ei tehdä puolueen sisällä, vaan sen ulkopuolella tehtaassa, tuotannossa, työläisten keskuudessa, kaikkien työläisten keskuudessa; sekä niiden muutamien keskuudessa, jotka ovat jo nyt organisoituneet, että sen suuren massan keskuudessa, joka ei ole vielä järjestäytynyt. Aina, ja erityisesti nyt kaikki on määritettävä taktisesti tietyssä työväenluokan taistelun spesifisessä hetkessä.

Luokkataistelussa aloite on siirtymässä uudestaan kapitalistisiin käsiin. Se on estettävä. Ohjelma, jolla voisimme hyökätä tätä tilannetta vastaan, on mahdollinen. Tilannekehityksen vaikeampiin hetkiin on vastattava työläisten kovimmilla taisteluilla. Herrat sanovat, että palkankorotusten kriittinen raja on tänä vuonna jo saavutettu - se tarkoittaa, että hallituksen on jokaisessa tiedonannossaan rekisteröitävä työläisvoitto. Tästä pitää lähteä liikkeelle, jotta voitaisiin yleistää ammattiyhdistysliikkeen taistelut poliittiselle tasolle. Meidän ei pidä odottaa, että herrat ottaisivat yhtenäisesti aloitteen käsiinsä, heidän ei tarvitse tehdä sitä nyt. Jos he sen tekevät ainoastaan taloudellisen tilanteen pakottamina eivätkä poliittisen työläispaineen vuoksi, yhteenotto tulee toteutumaan liian puolustuksellisissa asemissa, että voitaisiin saavuttaa tuloksia organisaatiotasolla. Ennen kuin he pystyvät pysäyttämään palkkojen nousua, meidän on vietävä kehitys äärimmilleen. Ennen kuin he hyökkäävät työllisyyttä vastaan, meidän on iskettävä työn tuottavuutta vastaan, uhkaamalla selkeillä kostoiskuilla. Ennen kuin he tulevat jäädyttämään jo allekirjoitetut sopimukset, meidän on avattava joku niistä, vaikka yksittäisellä tehdasaktiolla strategisessa kohteessa. Ennen kuin he alkavat katsomaan valtion voimaa lääkkeenä kaikkiin sairauksiin, heitä on muistutettava, vaikka esimerkkitapauksen avulla, siitä, että tehtaissa on paljon suurempi voima. Muutamat siirrot riittävät pysäyttämään sekä talouden elpymistä että yrityksiä tasapainottaa kriisitilannetta, synnyttääkseen siis todellisen poliittisen kriisin, joka ei ole hallituskriisi, vaan valtakriisi eli muutos taistelevien luokkien välisissä voimasuhteissa. Yleisen yhteenoton toiminta, kun se on palautettu työläisten käsiin, löytää näin lähtökohtansa. Me tiedämme, että liikkeen virallinen kommunistinen johto tulee yrittämään yhteenottojen siirtämistä yleisen kansanprotestin tielle: tehtävämme on löytää voimat pakottaa tilanteen saamaan tehdastyöläiskapinan poliittista sisältöä.

Tehdastyöläiskapinan hetken ennakoinnissa ja tutkimisessa saa kehonsa vallankumouksellinen mielikuva Italian vuodesta 1905. Tiedostamme ne valtavat erot, jotka vallitsevat näiden historiallisten tilanteiden välillä. Meitä ei kiinnosta historian filologia. Vähäiset samankaltaisuudet ovat ne, jotka ratkaisevat. Vuonna 1905 bolsevikit saavat tulikasteensa, vuonna 1905 syntyvät neuvostot, ilman vuotta 1905 ei ole vuoden 1917 lokakuuta. Tarvitsemme yleistä harjoitusta. Meidän on osattava hyödyntää harjoituksen tuloksia uuden organisaation tasolla. On asetettava piste, jonka jälkeen ei voi enää olla mitään muuta kuin työläisvallankumouksen aito ja oikea prosessi. Tämän vähimmäisohjelman subjektiiviset ehdot ovat olemassa. Putilovin konepaja, tällä kertaa sadantuhannen työläisen vahvuisena, on valmis antamaan hyökkäyssignaalin. Panssarilaiva Potemkin löytyy jokaisesta mellakasta. Pope Gapon ei ole enää keskuudessamme ja hänen mukanaan olemme haudanneet kaikki pyhät ikonit.

Syyskuu 1964
Classe Operaia -lehdestä